Unikuvia
Kirjoitin tämän aamulla, en julkaissut vaan kiirehdin töihin. Uni kontrastoi edellisen illan seuraajana, emmin hämmennystä. Tässä voi olla jotain ennen aukaisematonta minulle. Sinulle se on tarina siinä missä muutkin.
***
Heräsin juuri. Sitä ennen nukuin ja vieläkin aiemmin, näin unta.
Kadulla vitriinissä näytillä valtava maalaus, joka hurmaa ihmisiä, pikkutyttöjä, teinejä, niin keski-ikäisiä naisia kuin miehiä viisissäkymmenissä, tyttöjen isiä ehkä. Teoksen nimi on jo karannut minulta, heränneeltä, mutta sen merkitys unessa on musertava. Sinivihrein sävyin kuvattu makaavia, lepääviä naisia, alastomia kehoja. Kuva ei ole pelkästään seksuaalinen, siihen liittyy jokin toinen vapaus, vapautus joka saa pienet tytötkin kuvittelemaan tuulen hiuksiinsa. Vaalenapuna-ikäiset tytöt liimaantuinena vitriinin äärelle, isä huutaa tulkaa jo, nyt mennään, tyttöjen selät eivät kuuntele. Taulun ympärille on kerääntynyt pienempiä töitä, teoksen innoittamina, kuin alttarille. Ohikulkijat jättäneet kokemuksestaan muiston, näen paljon tuttuja nimiä signeerattuina miniatyyrimuunnelmiin teoksesta, tilataideteoksiin, hiilipiirroksiin, öljyväritöihin.
Sitten on mutainen nurmikenttä. Pitkähiuksiset pikkutytöt juoksevat leikkiään, isä kentän laidalla edelleen odottaa. Muta tirsuu kengänpohjissa kun itse kävelen kentän poikki, kohtaan kihertävät tytöt, rapaa on roiskunut pisamiksi asti. Toinen tytöistä liukastuu, nappaa märkää maata noustessaan ja mutajahti käynnistyy, isä liukastelee, huutelee jo kauempana, kunnes huomaan että mies on kellahtanut vihertävään märkään selälleen, nauraen. Seuraan tätä kaikkea vierestä, hymyillen kuin näkisin syyt ja seuraukset ylhäältä käsin, vaikka sama tapahtuu minulle.
Sitten on taivas hiekkakentän poikki kävellessäni. Tiedän kenen luokse olen kiiruhtamassa, mutta olen valinnut pidemmän reitin vaikka myöhästynkin, taideteos koko ajan taka-alalla vaikka tila muuttuu. Huhtikuun routainen paljas hiekkakenttä pölyää, tuulee. Taivaaksi korkeuksiin on lavastettu valtava silkkinen, valkoinen kangas, se on kuin veden pintaa tuulessa. Kiepun ympäri ympäri, niska retkottaen, riemua vapaudessa joka syntyy tuulesta ja taivaan korkeudesta.
Myöhemmin maalaan huulia kirkuvalla punalla taidenäyttelyssä, se kuuluu rituaalina teokseen, joka seisoo vitriinissään, mutta elää näyttelyn hengessä. Kuuntelen taiteilijan levytyksiä. Koko ajan olen tietoinen ajasta, kierryn takaisin pikkutyttöihin, jotka palaavat teoksen luokse teineinä, kolmekymppisinä, nelikymppisinä. Palaan itse teoksen luokse.
Jossain vaiheessa uni taittuu nukutuksi, liukuu, hälvenee.
***
Heräsin juuri. Sitä ennen nukuin ja vieläkin aiemmin, näin unta.
Kadulla vitriinissä näytillä valtava maalaus, joka hurmaa ihmisiä, pikkutyttöjä, teinejä, niin keski-ikäisiä naisia kuin miehiä viisissäkymmenissä, tyttöjen isiä ehkä. Teoksen nimi on jo karannut minulta, heränneeltä, mutta sen merkitys unessa on musertava. Sinivihrein sävyin kuvattu makaavia, lepääviä naisia, alastomia kehoja. Kuva ei ole pelkästään seksuaalinen, siihen liittyy jokin toinen vapaus, vapautus joka saa pienet tytötkin kuvittelemaan tuulen hiuksiinsa. Vaalenapuna-ikäiset tytöt liimaantuinena vitriinin äärelle, isä huutaa tulkaa jo, nyt mennään, tyttöjen selät eivät kuuntele. Taulun ympärille on kerääntynyt pienempiä töitä, teoksen innoittamina, kuin alttarille. Ohikulkijat jättäneet kokemuksestaan muiston, näen paljon tuttuja nimiä signeerattuina miniatyyrimuunnelmiin teoksesta, tilataideteoksiin, hiilipiirroksiin, öljyväritöihin.
Sitten on mutainen nurmikenttä. Pitkähiuksiset pikkutytöt juoksevat leikkiään, isä kentän laidalla edelleen odottaa. Muta tirsuu kengänpohjissa kun itse kävelen kentän poikki, kohtaan kihertävät tytöt, rapaa on roiskunut pisamiksi asti. Toinen tytöistä liukastuu, nappaa märkää maata noustessaan ja mutajahti käynnistyy, isä liukastelee, huutelee jo kauempana, kunnes huomaan että mies on kellahtanut vihertävään märkään selälleen, nauraen. Seuraan tätä kaikkea vierestä, hymyillen kuin näkisin syyt ja seuraukset ylhäältä käsin, vaikka sama tapahtuu minulle.
Sitten on taivas hiekkakentän poikki kävellessäni. Tiedän kenen luokse olen kiiruhtamassa, mutta olen valinnut pidemmän reitin vaikka myöhästynkin, taideteos koko ajan taka-alalla vaikka tila muuttuu. Huhtikuun routainen paljas hiekkakenttä pölyää, tuulee. Taivaaksi korkeuksiin on lavastettu valtava silkkinen, valkoinen kangas, se on kuin veden pintaa tuulessa. Kiepun ympäri ympäri, niska retkottaen, riemua vapaudessa joka syntyy tuulesta ja taivaan korkeudesta.
Myöhemmin maalaan huulia kirkuvalla punalla taidenäyttelyssä, se kuuluu rituaalina teokseen, joka seisoo vitriinissään, mutta elää näyttelyn hengessä. Kuuntelen taiteilijan levytyksiä. Koko ajan olen tietoinen ajasta, kierryn takaisin pikkutyttöihin, jotka palaavat teoksen luokse teineinä, kolmekymppisinä, nelikymppisinä. Palaan itse teoksen luokse.
Jossain vaiheessa uni taittuu nukutuksi, liukuu, hälvenee.
Kommentit