Elo-kuvaa
Senaatintorilla soivat kellot. Olen matkalla kohti Kruununhakaa pyörääni taluttaen, ananaksen vihreä tupsu keikkuu sankaan ripustetussa kassissa. Teen arkisen lyhyttä matkaa, jonka musiikki hetkeksi muuttaa elokuvakohtaukseksi. Kellot eivät soi kumisevan kutsuvasti tai käskien niin kuin sunnuntai-aamuisin, vaan helisevät. Höristelen ensin Valkoisen salin suuntaan, tähyän kovaäänisiä torin alalaidalta, mutta sen täytyy olla kaiku, ainoat kovaääniset jotka silmä löytää seisovat kirkon ylätasanteen reunoilla. Olen helppo kohde tälle tilateokselle. Hetkeä aiemmin tapailen runon aihiota poimiessani utuisen taivaan suodattaman ilta-auringon katulaatoitukselta. Kävelen jo valmiiksi muuta maailmaa vaikka reitti on arkinen.
Tori on teoksen kehys, käsikirjoituksen ruutu. Astun ruudun kulmasta sisään pyörineni, ananaskasseineni, musiikkiin ja valoon jotka ovat tehdyt toisilleen. Taivas on paljas torin yllä, valoa en jaksa yrittää kuvata, se on ehkä parasta mitä tässä kaupungissa kesäisin voi kokea, menkää ja ylittäkää itse. Nurkasta nurkkaan, istukaa kirkon portaille turistien kuviin. Pysähdyn sisäänastuttuani, ensin kuunnellakseni, sitten ylöskirjatakseni, mutta kynä ei suostu tulla löydetyksi sekaisesta laukusta. Ajatus, jonka ajattelin kirjata on jo unohtunut, tietenkin, mutta kaiken oleellisen muistan ilmankin. Mitään erityistä roolia ei minulla ei tässä kuvassa ole, muuta kuin toria pyörineen ylittävän tytön. Vitkuttelen ruudun toiseen kulmaan, joka avautuessaan päästää osan kellonsoitosta valumaan Snellmanninkadulle, kuulen soiton vielä seuraavaan kulmaan, mutta sitten mukulakivet tärisyttävät arkireitille takaisin, raitiovaunukiskot vaativat polkijan huomion.
Perillä olen ensimmäinen, yritän kynänpäätä uudelleen, mutta käteen osuu salmiakkiauto. Mutustan sitä kun huomaan ystävän hoikan olemuksen alempana kadulla, koiruuden hihnan päässä. Lähempää huomaan surunkin, väsymyksen. En ehdi halata, osaa vielä spontaanisti niin kuin joitain vanhempia, mutta mielessäni. Ilta on hyvä, ihmiset kotoisia, vaikka kamalat dialogiharjoitukset onkin yhteisellä sopimuksella haudattu hamaan tulevaisuuteen. Kotiinpäin polkiessa kaksi yksinäistä (kaksinaista?) japanilaisturistia ikuistavat kirkon iltavalaistuksessa tyhjän torin reunalla, kädet ojossa pikselisilmälle maisemaa tarjoten. Valkoiset tuulitakit hohtavat pilarien kanssa iltaa.
Tori on teoksen kehys, käsikirjoituksen ruutu. Astun ruudun kulmasta sisään pyörineni, ananaskasseineni, musiikkiin ja valoon jotka ovat tehdyt toisilleen. Taivas on paljas torin yllä, valoa en jaksa yrittää kuvata, se on ehkä parasta mitä tässä kaupungissa kesäisin voi kokea, menkää ja ylittäkää itse. Nurkasta nurkkaan, istukaa kirkon portaille turistien kuviin. Pysähdyn sisäänastuttuani, ensin kuunnellakseni, sitten ylöskirjatakseni, mutta kynä ei suostu tulla löydetyksi sekaisesta laukusta. Ajatus, jonka ajattelin kirjata on jo unohtunut, tietenkin, mutta kaiken oleellisen muistan ilmankin. Mitään erityistä roolia ei minulla ei tässä kuvassa ole, muuta kuin toria pyörineen ylittävän tytön. Vitkuttelen ruudun toiseen kulmaan, joka avautuessaan päästää osan kellonsoitosta valumaan Snellmanninkadulle, kuulen soiton vielä seuraavaan kulmaan, mutta sitten mukulakivet tärisyttävät arkireitille takaisin, raitiovaunukiskot vaativat polkijan huomion.
Perillä olen ensimmäinen, yritän kynänpäätä uudelleen, mutta käteen osuu salmiakkiauto. Mutustan sitä kun huomaan ystävän hoikan olemuksen alempana kadulla, koiruuden hihnan päässä. Lähempää huomaan surunkin, väsymyksen. En ehdi halata, osaa vielä spontaanisti niin kuin joitain vanhempia, mutta mielessäni. Ilta on hyvä, ihmiset kotoisia, vaikka kamalat dialogiharjoitukset onkin yhteisellä sopimuksella haudattu hamaan tulevaisuuteen. Kotiinpäin polkiessa kaksi yksinäistä (kaksinaista?) japanilaisturistia ikuistavat kirkon iltavalaistuksessa tyhjän torin reunalla, kädet ojossa pikselisilmälle maisemaa tarjoten. Valkoiset tuulitakit hohtavat pilarien kanssa iltaa.
Kommentit
" -- kevään mielipuolivalo piirtää Itäisen pitkäkadun ja Stålarminkadun esiin kuin akvatinta-kuivaneulatyössä, jäätyneen kadun hyistä hengitystä, suussa maistuu hiekka. Sisällä huoneissa kylmä väritön auringonvalo, kaikki tanssii tomuna. Sitten hutikuun valo, Virginia Woolfin oma huone, aukiviilletyt ranteet, voi luoja minä rakastan englantilaisia runoilijoita, ne ovat kaikki kuolleet, paitsi Seamus Heaney, ja hän on Irlannista --. "
kettuseni, jos et virginiana niin muuten tunnut tuntevan, tai sitten se on omaani, koska sinä tunnut niin tutulta. tuo huhtikuun julmuus on jo taittumassa tältä vuodelta, valo vaihtumassa iholle pehmeämmäksi.