lauantaina, marraskuuta 16, 2013

kun lapset on poissa aikuiset istuvat syöttötuoliin

*
saisinpa sanoa kaiken niin että ymmärrät
olla loukkaantumatta
että sanon minkä sanon, ja se on kaikki sinun parhaaksesi
tai vähintäänkin lasten

kaikki katsovat, mutta tärkeintä on että saat olla tosissasi
sitä mitä esität

*
anteeksianto unohtui narikkaan, sori. haen heti huomenna

torstaina, elokuuta 22, 2013

olisin halunnut olla siinä metrossa
ajatukset ja ikävä
ajavat peräkkäin ohi mukulakivetyllä kadulla
mikään ei pysähdy, paitsi raitiovaunu

tämä jää kesken, niin kuin sekin

uskallanko myöntää puiset jalat
sementtiin upotetun sielun tai mikä se nyt on
ihmisen merkitys toiselle

lapset huutaa aika on täysi pyykkipata kiehuu yli

sunnuntaina, elokuuta 11, 2013

Haaveilen toisinaan lottovoitosta, sen suuruisesta jolla maksaisi asunnon ja saisi puhallettua vuoden päivätyöttömän kuplan jossa kellua. Jos minulla olisi aikaa liikkua vain omien ajatusteni nopeudella, olisiko niistä mahdollista muodostaa kokonaisuus? Kaikessa banaaliudessaan lottovoitosta haaveilulla on lohduttava voimansa. Ehkä siksi että se on yksi harvoista nimetyistä haaveistani niin kauan kuin muistan. Se on myös absurdiudestaan huolimatta konkreettisempi kuin usea muu pyynnöstä nimetty haave.

On sunnuntai-ilta. Loman viimeinen ilta. Lapset nukkuvat kahdessa kerroksessa. Hiki otsalla ja sileät kasvot uneen suunnattuina.

Sain keväällä kirjan josta otin talteen yhden sivun. Siinä oli ajatus joka tuntui kannattelevan.

Oma lapsi, siltä äidistä tuntuu,
on oikeastaan osa häntä itseään.
Tämä kuva voi syntyä jo ennen lapsen syntymää
ja tietenkin vahvistua sen jälkeen.

Ensi askel olisi oivaltaa, millainen lapsi todella on.
Sillä ei lapsi suinkaan ole laajentunut minä,
Lapsi on muuta, jo äidin kohdussa
hän on oma erillinen ihmisensä, jota on
suojeltava ja samalla autettava vapauteen.
Lapsi tuo kaiken itse mukanaan, kohtalonsakin.
Alusta saakka lapsella on jo lopullinen leimansa.

Antaa tilaa, päästää vapauteen - 
yhtä paljon se on isien
kuin äitienkin tehtävä.
Antaa enemmän myöten, kajota asioihin yhä vähemmän.
Tahtoa vähemmän, olla enemmän läsnä.
Emme me yksin lyö leimaamme lapseen,
ei meidän ole määrä yksin luotsata.

Tästä voisi alkaa tie,
joka johtaa karhuemon rakkaudesta
kohti ihmisen rakkautta.

Sivun toisella puolella on toinen teksti joka läpäisee ihon, on tuttu toisaalta, mutta yhä merkityksellisempi näin löydettynä.

Lapsesi eivät ole sinun lapsiasi.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta,
ja vaikka he ovat sinun hoivassasi,
he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi,
mutta et ajatuksiasi,
sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voit antaa kodin heidän ruumiilleen,
mutta et heidän sielulleen,
sillä heidän sielunsa koti on huomispäivä,
johon sinä itse et voi astua.
Voit yrittää olla heidän kaltaisensa,
mutta älä yritä tehdä heistä kaltaisiasi.
Sillä elämä ei liiku taaksepäin
eikä seisahda eiliseen.
Sinä olet kaari, jolta lapsesi lähtevät
elävinä nuolina lentoon.
Anna kaaren kädessäsi 
merkitä iloa.

Huomisessa odottaa arki, syksympi todellisuus. Haluan, päätän. Toivon, että kurotan kaiken keskeltä iloon, itseni vuoksi, lasteni.

sunnuntaina, heinäkuuta 14, 2013

leikkipuistossa on ollut hauskaa kolmisin. päivän väsyttäminä rentoina käännymme pyörinemme kotikadulle keskikesän valosta korkeassa illassa.

nostan pienemmän kyydistä, kaivan avaimia taskusta kun tuuli kääntyy. se nousee katukuiluun, kieppuu pyöränrenkaasta otteen, kaataa maahan, vääntää tangon vinoon. se tarttuu poikaa sarvista, nyhtää niiden pienet alut esiin pehmeästä pellavasta ja taas mennään. rakennustyömaatavarat lentävät ojaan, ne mistä saa otteen, ne mitkä omin voimin nousevat. hei, ei! heti ylös ne sieltä. haet ne ylös sieltä! pikkukivinen ojanpenger pettää kengän alta. kirosanoja, nalkutusta. pienempi on kaatunut ja itkee. kiskon isompaa ojasta kadulle. pyörät makaavat kotioven edessä, tukkivat tien. pyörän korissa kulkeneet tavarat pitkin vasta ajettua asfalttia. ihmisiä kulkee sisään, ei elettäkään ettäkö apua. tuuli yltyy, en halua päättää tätä iltaa näin. päästän mankuvan esikoisen edeltä hissiin, soita ovikelloa huikkaan sulkeutuneelle hissinsuulle. mutta näytös päättyy vasta myöhemmin, kun poika on kastellut koiramaisesti hissin lattian, nauranut hauskaa leikkiä huutavalle naamalle, kieltänyt kaiken, joutunut jäähylle. tärisen.

loputonta. tolkutonta. hullua. ihan tavallista. jokapäiväistä häpeää, ryhdin korjaamista ja lupauksia pysyä tyynenä tuuli mistä tahansa. myöhään, paljon myöhemmin nukkumaan mennessä, kun olen lunastuttanut vesitilkan tyynyyn painetusta päästä ja kääntynyt takaisin keittiöön lasia hakemaan, työntyy pellavainen vielä kerran yläsängyn laidan yli ja rakkain kaikista kysyy hiljaa: äiti, halataanko?

jossain avomerellä on varmaan luoto jolle äidit rantautuvat sulkiaan sukimaan.

perjantaina, heinäkuuta 05, 2013

muut

muuttoaamuna kannan rantaan hevoskastanjan. kanadanhanhet väistävät määrätietoista askelta kun kapuan mukulaisen penkereen alas kipsistä tehty kuula sylissäni. se on ollut parvekkeen viimeinen pakattava ja tiedän samassa mihin sen lasken kun nostan ylös kivilattialta. 

lähtemisen haikeus on ikuinen tunne, minua lohdutetaan kun makaan vielä hetken aamutaivasta katsellen. on ruvennut satamaan. tähän asuntoon jää minuun kaikkein syvimmin vaikuttanut elämänvaihe. uuden rakkauden ja elämän aika, raskaudet, syntymät, vauvat. hetken seison yksin hämärässä tuttua maisemaa tuijottaen, lohduttomuuttani hellien, mutta sitten muutto vie mukanaan. 

uusi koti on kaunis, siihen kuuluvat laivat ja meri ja nostokurjet. ympärillä murisee muutos, lapset ovat innoissaan. kato äiti, iso nottuli, takkoli, rekka. meri tuoksuu, on epätavallisen lämmin. vaaleassa illassa huutavat laivat kun kävelen poikien kanssa hiljaisen vihreäksi heinittyneen jättömaan laitaa kotiin. 

kotiinpaluu tuntuu tältä.

tiistaina, kesäkuuta 04, 2013

kahlaavat kylmään veteen
käärivät hihansa ja helmoissaan
lämmittävät sen lopun mikä auringolta jää
kuivaamatta

**

pojat kahlaavat veteen karttaa
aarre on varpaiden ulottuvilla, siinä
aivan lähellä, äkkisyvän reunalla
seisoo sydänjuuriaan myöten
kylmässä vedessä ihminen
ja antaa kesäkuun kolmennen
tuulen olla lempeä poskeaan vasten

**
kahlaavat pojat
kahlaavat äidit
omissa nahoissaan, ajatuksissaan
jakavat jotain, lopun pitävät itsellään
myöhempiä muistoja varten

**
kahlaan matalassa vedessä
olen kuunnellut naisten kertomia tarinoita väkivallasta
kaivoon käsketyistä pikkutytöistä
miten tolkuttoman väärin voi ihmistä pidellä ja ymmärtää

antakaa minulle viisautta nähdä väärät aikeeni
antakaa minulle juuret seistä aloillani kun myrsky on vasta tarttumassa tukkaan
antakaa minulle peili josta palautuu hyväksyvä katse niin näytän sen kaikille



sunnuntaina, kesäkuuta 02, 2013

olin tänään kahdesti vapaa
kun istuin hiekalla kasvot merelle päin
kun tuuli kiertyi varpaisiin ja keinu liikkui hiljaa
kun nuorempi takaraivonsa rintalastaani vasten ja lauleli omiaan
kun vanhempi puki mukisematta, kertoi samalla juttua
ei saa ottaa, kädestä
ei saa 
ei saa ottaa kädestä
ottaa
ei saa kädestä ottaa!

kuopus lausuu oivaltamaansa
sanat huojuvat keveinä mutta ponnekkaina
rytmi on tarttuva, helppo muistaa

kielen löytyminen on loputon ihme

kielen löytäminen on loputon ihme




keskiviikkona, toukokuuta 22, 2013

anteeksianto on muistissa joka ei ulotu
viikon päästä, kuun lopussa, ensimmäisessä syyssateessa
tämä hetki on vain pieni musta piste

sinisemmäksi käyvässä ajassa

tulen vaatimaan päätäni vadille
tuhka on kevyttä sirottaa
sana ei paina mitään

tiistaina, toukokuuta 07, 2013


pojat juoksevat auringon lämmittämässä metsässä

se on niin paljon helpompi kuva



äiti toittaa, äiti juostaan kilpaa, änt-tyy-tee

project manager on nostanut lompakkonsa pöydän kulmalle

huoneen ikkunaseinän peittää kaksi valtavaa ruutua joista seuraamme kokouksen asialistaa

sydänlihas sykkii, läppien alla kortit taipuvat, sirut hankautuvat toisiaan vasten

vaihdan pöydän alla jalkaa toisen päälle, pyöritän kynää etusormen ja peukalon välissä

pian pallo vaihtuu punaisesta vihreäksi, kalenterissa ei ole enempää istumista tälle päivälle

ultrajuoksijan kasvot ovat ruskettuneet, otsasuoni pullistuu ja poskilihakset kiristyvät

kohta kohdalta aiheet vähenevät, show loppuu, viikkopalaveri


eikä siitä ole mitään sanottavaa, seuraavaan kolmeenkymmeneen vuoteen

keskiviikkona, huhtikuuta 24, 2013

"Lasten vuoksi jaksan mitä vain." sanoo Marttyyri ja nielee itsestäänselvyytenä aamuteensä niin kuin ajatuksensa.

"Lasten vuoksi en jaksa mitään." vastaan, väitän vastaan ääneti. Rakkaat, hirviöni.

tiistaina, huhtikuuta 23, 2013

unessa minut nielaisi valkohai
valkohain nielaisi maitovalas
olin merenpohjassa vatsanpohjassa vatsanpohjassa
vesi oli vihreää
valas ui rantaan
sylkäisi hain
hai sylkäisi minut
olin veden uudelleen muovaama
pieni ja pyöreä
willendorfin venus
itselle vieras
elossa silti


syvällä syvällä
lämmin vesi liikkuu hiljaa