torstaina, joulukuuta 15, 2011

juuri tässä iltapäivän laskevassa valossa herää halua lukea väljään kirjoitettua runoa

toivelistalla odottamassa myös kesäinen uintihetki samettisen tummassa ja pehmeässä sisämaan vedessä

väljää, hiljaista, jouten

juuri tässä iltapäivän laskevassa valossa kaksivuotiaan kanssa onni takertuu tukkaan purkanpalana, se nuhjuu paidanhihaan nuhaisesta nenästä painiottelun päätteeksi, kääntää pään itkun suuntaan, minä haluan, ole minulle, anna

maa pyörii, ihminen, taivaankappale

sunnuntaina, lokakuuta 02, 2011

meidän rapussa asuu väsynyt kahden pienen lapsen äiti jonka kiroilu kuuluu kahden oven läpi rappukäytävään.

sen voi lukea naapurin sinkkuboksin opettajattaren kasvoilta kun tämä sujahtaa hissiin uuden goretexiin pukeutuvan sporttimaisteri-poikaystävänsä kanssa. tavataan kaksi vuotta ja viisitoista kiloa myöhemmin mietin, kun suljen kaksi ovea perässäni ja kaivan huutoa tekevän käärön syliin tuplarattaiden alakerrasta.

seison takki päällä kulisseissa ja hikoan. vanerin toisella puolella aukeaa lava, valomiehen tehtävä on replikoida rappukäytävän liikeherkkä valaistus. mutisen monologin alkua, koitan keskittyä olennaiseen, naksautan imetysliivin hakasen irti hangastaan.

elämä on itseään toistava klisee. minä olen katoamassa ryhdittömäksi takiksi joukkoliikenteen jonoihin, minusta on tulossa yksi niistä, näkymätön nelikymppinen. miten tässä näin kävi on väärä kysymys. olen sinut vapauden menettämisen kanssa jo, arjen rutiinit ovat aina olleet 'mun juttu'. en haluaisi olla missään muualla, kertaan ystävien kesken.

ihmisenä olemisen ydin hikoilee minusta, 24h vuorokaudessa olen kosketuksissa sen eri nestemäisten olomuotojen kanssa. henkisesti alan olla läsnä lapsen lailla, nukkumattoman lyhytmuistin varassa hetkessä retkuen, fyysisesti olen lakannut olemasta läsnä ensimmäisen raskauden toisella kolmanneksella. rakastan lapsiani silloin kun en vihaa niitä. valitsen niitä-muodon tarkoituksella, olenko huono äiti? olen puoliksi tosissani.

vastapäisellä naapurilla on 5 ja 7 -vuotiaat pojat. ja uusi mies ja vanha, ja toyota corolla jolla se kuskaa hymyttömiä poikiaan lätkätreeneihin ja takaisin. sen katseessa on mukana ironiaksi puristunutta tietoa kun kohtaamme hississä, suloisinkaan hampaaton hymy ei saisi järkytettyä sen hormonitasapainoa, enää.

vastapäisen uusioarjen vieressä asuu lisää työuraansa aloittelevia sporttimaistereita, siistissä kaksiossaan siistit golfbägit siististi eteisessä vierekkäin. tässä kohtaa ymmärrys ei veny yli äänivallin. rapuntäydeltä raikuva 2-vuotiaan uhmaikäinen koettelemus on vanhempien kasvatuksen surkea rusina, eihän kaikki voi olla noin kauheita riiviöitä, pyydän anteeksi häiriötä, eletään eteenpäin.

---

pimeässä rapussa täytyy seistä aivan liikkumatta jos ei halua tulla yleisön eteen. hiljaisesta ovisilmästä ei näy mitään. minä olen kotona tämänkin yön ja valvon.

---


***
aforismi ratikan ikkunasta: peilistä näkee vain taaksepäin.

maanantaina, syyskuuta 12, 2011

Juuri nyt minulla ei ole sinulle runoa. Tiedän kuitenkin että selviän arjesta, oli se sitten niinkin raastavaa kuin se oli eilen. Ja olen kiitollinen.

perjantaina, syyskuuta 09, 2011

"Ärrrä", nyökkäys. Marrtti osaa ärrrän.

lauantaina, elokuuta 27, 2011

Tämä keskipäiväinen hiljaisuus on unohdettujen hetkien hauta. On vain nukkuvaa sileää ihoa, eläköön maailma kuten tahtoo, ulkopuolella tämän. Se mitä aamulla oli, ehkä jatkan siitä, mutta nyt haluaisin kertoa sinulle nokkospumpulista.

Palaan muutaman viikon taaksepäin, siihen aikaan jossa jo oli uusi elämä. Lapsi syntyi vereslihan kautta, niinhän ne syntyvät, itkevät itseensä elämän alun. Itkevät äidit rauhoittelevat. Huutojen jälkeen toinen osasto, jossa levätään, syödään, hellitään tuoreita haavoja vedellä. Osaston potilaswc:ssä tulvahtaa vastaan raudan tuttu tuoksu, en meinaa saada siitä kyllikseni koska se palauttaa kahden vuoden takaiseen, ensimmäiseen kipeään onneen.

Tässä vanuneen puuvillan ja huonosti istuvien sukkien hiljaa töpötellyssä maisemassa elämä keinuu kuin kehdossa. Kipu on suloista - sillä on syvä, tumma katse ja kaikki osaset niin pientä ja täydellistä kuin inhimillisesti on mahdollista. Huoneiden hämärässä väsyneet äideiksi tulleet puhelevat vähän ja hiljaa, suuntaavat kaiken omansa vastasyntyneeseen.

Nokkospumpulia, nuo ensimmäiset tunnit ja yöt. Tekee kipeää istua, nousta, kävellä, tyhjentää suoli, mutta tässä kohtaa kyyneleet ovat jo kuivuneet, eikä niitä maista seuraavaan vuoteen, kahteen, kolmeen - en vielä tiedä kuinka syvä on nielu johon omaa kohtaan koettu vääryys, toisen vuoksi koettu hätä ja syyllisyys vajuvat. Ehkä äidit itkevätkin muulla tapaa. Ehkä se entinen, missä omaa olisi itkenyt punaisin silmin on muuttunut helliksi kämmeniksi, avatuiksi syleiksi, rauhoittaviksi sanoiksi ja kärsivällisiksi katseiksi. Ammentavat moneen venyvät voimansa antamastaan lohdusta ja turvasta, upottavat epäonnistumisen pelkonsa riemusta kirkkaisiin silmiin ja iloon elämää kohtaan, joka kumpuaa loputtomana.

Sitten on näitä aamuja jotka murisevat ja ärjyvät jo ihan ilman että kukaan on edes noussut ensimmäisine vaateinensa. Sanoille kasvaa liuskeiset piikit selkään, lauseet kaikuvat kulmikkaina ja syyttäen vaikkei vika ole missään eikä kenessäkään. Helvettiin siitä tieltä kivahdan, 'ush'ush! koittaa uhmaikäinen takaisin, taustalla vauva huutaa itkua joka on kipeää mahaa, huomionvaadetta, sylinrauhaa, enkä minä veny tilan yli levittyväksi rauhan enkeliksi, en helvetti tänä aamuna. Antakaa minulle hetki aikaa istua ajatuksitta ja kuunnella kuinka kahvi jäähtyy.

Ja tämäkin hetki menee ohi, etkö voisi ajatella että ne menevät aina ohi, on mies joskus lohduttanut. Pysähtynyt riitaisa päivä kuluu iltaan, yö kaartuu yli seuraavaan aamuun, herätty tunti kerrallansa. Hyvien alle painuvat huonot hetket. Juuri nyt päiväunilta herää esikoinen, syvään nukkuneen kosteat kiharat niskassa ja pyytää keltaista mehua. Iltapäivän pyöreä valo, lapsen toive päästä ulos, 'pyöräälä' ja isän kanssa, ennen lauantaisaunaa.

***
Vi lär att le innan vi får tänder. Aforismi talteen ratikan seinältä.

torstaina, kesäkuuta 30, 2011

Asun lähiössä kantakaupungissa, meille pääsee raitiovaunulla etelä-Helsingistä ja bussilla Japanista. Tämä on kaupunginosa joka on panostanut ympäristötaiteeseen ja arkkitehtuuriin. Rapussa tuoksuu vuorotellen karjalanpaisti ja kalakeitto. Lapsia on paljon. Niillä on kaikilla etunimi ja talvisin ne tunnistaa haalareista. Vanhemmilla on lastensa nimi, minullakin. Leikkipaikoilla kuulee usein lasten suulla puhutun aikuisten totuuden.

Vietin oman lapsuuteni lähiössä. Kesäisin koitimme sitkeästi saada aikaan ruusuhajuvettä uittamalla kurtturuusun terälehtiä vedessä toista tuntia. Metro alkoi liikennöidä jossain vaiheessa. Lapsuus loppui 13-vuotiaana Hietalahteen, lapsettoman vapaus tähän taloon, tälle parvekkeelle, josta näkee raitiotiekiskot ja naapuritalon katolla pesivän lokin puolustavan reviiriään.

--

maanantaina, kesäkuuta 20, 2011

Siinä sinä istut, minulle kerrotaan, seisoisit mieluummin päälläsi toivon itsekseni. Seuraava kuva ruudulla kertoo asioiden muuttuneen, maan pyörähtäneen akselinsa ympäri, napojensa kautta kaiken vinksahtaneen normaaliksi jälleen.

Jaksan taas hymyillä, koskettaa lempeästi, katsoa vihreään laaksoon ja uskoa siihen, että kolmessa viiva viidessä viikossa meitä on yksi lisää eikä siitä sorru maa, putoa kone, suistu auto tai murru mieli.

perjantaina, kesäkuuta 17, 2011

Tästä maailmasta

Eihän se ole ihan mahdotonta kirjoitan ystävälle. Että palaisin tähän. Olen kokeillut, mutta en osaa muuta blogi-identiteettiä kuin tämän. Ja hetkittäin on tarve kirjoittaa jotain jonnekin, talteen, ikään kuin. Olkoon se sitten tämä arkisto.

Moni asia on muuttunut kahdessa vuodessa, sain sitä mitä lopulta uskalsin ääneen toivoa. Kaipauksen tilalla kasvaa nykyään konkreettinen tämä hetki. Katsotaan osaanko kirjoittaa siitä.

Vii - Silja