Tämä keskipäiväinen hiljaisuus on unohdettujen hetkien hauta. On vain nukkuvaa sileää ihoa, eläköön maailma kuten tahtoo, ulkopuolella tämän. Se mitä aamulla oli, ehkä jatkan siitä, mutta nyt haluaisin kertoa sinulle nokkospumpulista.
Palaan muutaman viikon taaksepäin, siihen aikaan jossa jo oli uusi elämä. Lapsi syntyi vereslihan kautta, niinhän ne syntyvät, itkevät itseensä elämän alun. Itkevät äidit rauhoittelevat. Huutojen jälkeen toinen osasto, jossa levätään, syödään, hellitään tuoreita haavoja vedellä. Osaston potilaswc:ssä tulvahtaa vastaan raudan tuttu tuoksu, en meinaa saada siitä kyllikseni koska se palauttaa kahden vuoden takaiseen, ensimmäiseen kipeään onneen.
Tässä vanuneen puuvillan ja huonosti istuvien sukkien hiljaa töpötellyssä maisemassa elämä keinuu kuin kehdossa. Kipu on suloista - sillä on syvä, tumma katse ja kaikki osaset niin pientä ja täydellistä kuin inhimillisesti on mahdollista. Huoneiden hämärässä väsyneet äideiksi tulleet puhelevat vähän ja hiljaa, suuntaavat kaiken omansa vastasyntyneeseen.
Nokkospumpulia, nuo ensimmäiset tunnit ja yöt. Tekee kipeää istua, nousta, kävellä, tyhjentää suoli, mutta tässä kohtaa kyyneleet ovat jo kuivuneet, eikä niitä maista seuraavaan vuoteen, kahteen, kolmeen - en vielä tiedä kuinka syvä on nielu johon omaa kohtaan koettu vääryys, toisen vuoksi koettu hätä ja syyllisyys vajuvat. Ehkä äidit itkevätkin muulla tapaa. Ehkä se entinen, missä omaa olisi itkenyt punaisin silmin on muuttunut helliksi kämmeniksi, avatuiksi syleiksi, rauhoittaviksi sanoiksi ja kärsivällisiksi katseiksi. Ammentavat moneen venyvät voimansa antamastaan lohdusta ja turvasta, upottavat epäonnistumisen pelkonsa riemusta kirkkaisiin silmiin ja iloon elämää kohtaan, joka kumpuaa loputtomana.
Sitten on näitä aamuja jotka murisevat ja ärjyvät jo ihan ilman että kukaan on edes noussut ensimmäisine vaateinensa. Sanoille kasvaa liuskeiset piikit selkään, lauseet kaikuvat kulmikkaina ja syyttäen vaikkei vika ole missään eikä kenessäkään. Helvettiin siitä tieltä kivahdan, 'ush'ush! koittaa uhmaikäinen takaisin, taustalla vauva huutaa itkua joka on kipeää mahaa, huomionvaadetta, sylinrauhaa, enkä minä veny tilan yli levittyväksi rauhan enkeliksi, en helvetti tänä aamuna. Antakaa minulle hetki aikaa istua ajatuksitta ja kuunnella kuinka kahvi jäähtyy.
Ja tämäkin hetki menee ohi, etkö voisi ajatella että ne menevät aina ohi, on mies joskus lohduttanut. Pysähtynyt riitaisa päivä kuluu iltaan, yö kaartuu yli seuraavaan aamuun, herätty tunti kerrallansa. Hyvien alle painuvat huonot hetket. Juuri nyt päiväunilta herää esikoinen, syvään nukkuneen kosteat kiharat niskassa ja pyytää keltaista mehua. Iltapäivän pyöreä valo, lapsen toive päästä ulos, 'pyöräälä' ja isän kanssa, ennen lauantaisaunaa.
***
Vi lär att le innan vi får tänder. Aforismi talteen ratikan seinältä.
Kommentit