torstaina, elokuuta 02, 2012

istuin elämän tarkoituksen päälle iltapäivän ruuhkabussissa. väsyttää, tietävät uutiset kertoa. lisättäköön, että bussin hikisessä penkissä istuessa katson sameasta ikkunasta ulos ja näen auringon ja ihmisen hakkaamat kasvot ratikkapysäkillä. miettiikö tuo puistojen mies elämänsä tarkoitusta koskaan on saman tekevää, tuskin asian miettiminen muuttaa sen arvoa. mutta minä mietin tuon miehen elämää, ja omaani, ohimenevästi. yllättäen elämän tarkoitus on minulle ihan selvä ja konkreettinen asia. se on ihmisen korkuinen ja siihen kuuluvat koti, työ ja tärkeät ihmiset.


**


tuuli vaihtaa pilviä uusiin, istun leikkipuistossa. väsyttää kammottavasti. taivas on kevyt, tuuli sininen ja on kesä yhä vielä. lapset keinuvat konttaavat heittävät hiekkaa. hiekkalaatikolla äiti ja isä leikkivät lapioin ja ämpärein vaaleanpunaisiin puetun lapsen kanssa joka on suurin piirtein vuoden nuorempi esikoistani, vieressä tuplaleveät vaunut joissa parku on pientä mutta repivää, ihan vasta syntynyttä. 


vaaleanpunainen itkee, ei halua ja haluaa samaan aikaan. isä on rauhallinen, äiti on rauhallinen, tekevät lähtöä. tuosta kuvasta tajuan miten yksin olen oman esikoiseni jättänyt, pakosta, riittämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttäni. tai syyllistymättä, jos pystyn, miten yksinäinen on olo tuolla vaaleanpunaisiin puetulla jonka äidillä on kaksin käsin töitä kahdessa pienemmässä. elämä heittää hiekkaa silmiin vaikka sitä miten uhmaa. 


olen loputtoman helpottunut että kuopuksen vauvavuosi on elettyä elämää. haluan ehtiä halamaan lohduttamaan heittämään palloa ihanan esikoiseni kanssa useammin. haluan olla reilumpi, vähemmän räjähtävä ja raivoava, enemmän naurava äiti ja ihminen yleensä. 

sunnuntaina, heinäkuuta 22, 2012

Siivoan kellarikomeroa, kymmenen vuoden arkistointivelvollisuus on tullut täyteen. Käy kuten aina tällaisten projektien kohdalla, muistot tarraavat takiaisina hihansuuhun ja lahkeeseen. On ahdasta, kuumaa ja pölyistä. Ajatukset juuttuvat kuitenkin jokaisen paperinipun kohdalle.


Jätesäkki syö menneen ajan mukisematta - sileämmät otsat, epäselvät haaveet, iloinen, suloinen vaihto-oppilaan vapaus. Graduliturgia, tilastotieteen metodit, kirjoittajakoululaisen poikkipuoliset muistiinpanot, kasan printattuja runon puolikkaita. Ala-aste aikaiset kiiltokuvat ja Atlantin rannoilta kerätyt simpukat päätän lahjoittaa pojan tarhaan. Äidin kanssa käydyn kirjeenvaihdon kohdalla alkaa itkettää. Ajat sekoittuvat, rakkaus joka kiinnittää ihmiseen, myös minut itseeni, miten siitä pitäisi äitejä kiittää. Miten ohueksi tunnen oman äitiyteni alkumetreillä räpiköinnin. Yhtäkkiä ihmiseen kaadetaan kaikki mitä on. Vastuu on musertava, miten sen voi ymmärtää ja osata työstää, jakaa, rajoittaa jokaiseen hetkeen sopivassa suhteessa. On ikävä poikaa joka on ollut kaksi yötä mummin matkassa mökillä. 


Äiti minä olen sinusta ylpeä, sanoo mökiltä tuoksuva poika ja rutistaa tiukemman otteen kaulasta kun pääsee syliin bussiterminaalissa. Vajaa kolmevuotias on ylpeä eli onnellinen.
Suihkulähteeseen sisäänrakennettu nauru herää kesken kaupunkikävelyn Vesi hyppii, lapset juoksevat, vain pronssiset leijonat makaavat laiskaa, kosketusten kiillottamaa siestaansa. Juostaan vielä, ja vielä ja vielä ja vielä. Kato äiti, mä oon näin nopee.

Äitien ikiaikaiset askeleet aamuyöstä katon läpi kun kerrosta ylempänä kiirehditään sulkemaan öinen ukkonen ulkopuolelle nukkuvan huoneen. Valvon omieni unta samaa sadetta kuunnellen. Nukkuvan yllä putoava varmaotteinen sade, pisarat, sormenpäät paljaalla selällä juuri ennen kuin nukahdit. Puhallan kuumaan niskaan hiljaa, miten minä muutenkaan kertoisin kaikkein tärkeimmän.

Matkalla on monta kotia. En lakkaa ihmettelemästä ihmisen kykyä sopeutua nopeasti muutokseen, lapset nukkuvat hyvin, siitä sen tietää. Itse sopeudun kylmään kivilattiaan kolme päivää hitaammin kuin yksi- ja kolmevuotiaat.

Matkalla alkaa helposti katsoa eteensä kuin romaania kirjoittaisi, ihmisiin lukee satunnaista samankaltaisuutta, pukee vastaantulevalle suuremmat ääriviivat ikäänkuin. Oikeastaan haluaisin lukea kaiken näkemäni vaikkapa Nemirovskyn kirjoittamana. Yksinkertaisella lauseella sanotaan kaikki mitä inhimillisesti tarvitsee ympäristöstään ymmärtää.

torstaina, kesäkuuta 28, 2012

80-luku on säilötty kuvaputkitelevisioon, permanentoitu pörröneulepikkelsi sirisee jos kantta raottaa. irrallinen ajatus, mikko alatalo juontaa hittimittaria vuodessa 1988 tänne 24 vuoden päähän.

runo, niin kuin minä omia ajatuksiani välillä kutsun, tulee suihkuveden mukana, kliseistä eikö vain. en minä sitä enää muista, jotakin siinä oli, tulen aina valitsemaan lasteni puolen.. 

mietin edellisen päivän iltaa. keskustelu on ollut kulmikasta niin kuin niin usein väsyneenä. untavajaan silmäluomen alla, jossain vinoon pompittujen sohvatyynyjen välissä, seisahtaneen huoneilman hiukkasena on välillämme hiertänyt kolmatta vuottaan kasvavan käytös kuin ikiaikainen hiekanjyvä. mikä on oikein ja mikä liikaa. lapsi taantuu pissaamaan lattialle, aikuinen taantuu jankkaamaan voipas-eipäs syödä banaanin vaikka se menikin rikki. tänään en anna periksi, eilen annoin ehkä. ei ole säilynyt kirjanpitäjän sinetöimää papyrusta tähän aamuun.

iso leijona karjuu. tyhjässä luolassa on hämärää ja hiljaista. kosteat seinät hengittävät omia aikojaan. leijonaa mä metsästän. äiti laula vielä. enkä pelkää ollenkaan. äiti mulla on vähän ihan sekaisin tämä naaman nokka. 

leijonaa mä metsästän, leijonaa mä messästän. tahdon saada suuren, tahron saara suuren. enkä pelkää ollenkaan, enkä pelkä ollenkan! äiti mitä siellä luolassa on? jotain pehmeää ja karvaista. äkkiä pakoon! tsyntsyntsyntsyntömstömstömstömsviuhviuhviuhviuh - ovi kiinni! pam! turvassa.

kuivia silmiä itkettää. minä olen tuon ihmisen äiti ja minulla on vähän ihan sekaisin tämä naaman nokka. rankkaa on, raskasta ja rakasta. jos nukahdan, kun nukahdan, kutittakaa minut hereille kun kesä on ohi, mutta ihan hiljaa, kantapäistä.

keskiviikkona, toukokuuta 23, 2012

miten veljeyttä punotaan

tuo on minun veikko
se on minun pikkuveli
se on syntynyt mun masusta ja äiti on syntynyt sieltä
minä olen syntynyt äidin masusta

veikkoleloveikkoleloveikkolelo
veikko momoaa, äiti on momo, veikko juo äidin tissistä maitoa, minä juon äidin tissistä maitoa
veikko kiusaa, veikko veti minua tukasta, äiti ota se pois
veikko voi syödä sitä, veikko ei saa syödä sitä, se on minun, ota sinä tuo

kesken villeimmän juoksuleikin on käännyttävä takaisin, työnnettävä omat kasvot ihan kiinni toisen naamaan, kuiskattava "veli"
äiti räjähtää
sen tukka sojottaa ensin suoraan ja sitten se irtoaa
ja sen pää irtoaa ja
kuuluu vaan kamala mekkala kun kaikki palaset törmäävät kattoon ja
seiniin ja ikkunasta ulos. 

ne palaset sinkoavat parvekkeelta tuulen mukana toiselle puolelle
taloa ja korkealle 
niin ettei niitä enää näe niin kuin sitä ilmapalloa joka päästettiin lentämään.

eikä enää kuulu mitään muuta kuin hiljaista.
äiti on ihan painava ja se makaa vaan lattialla silmät kiinni kunnes 
se nousee ylös ja 
tulee halamaan minua.

sunnuntaina, toukokuuta 13, 2012


Lapseni pöydän ympärillä:
nämä ovat niitä ihmisiä joille minut on tarkoitettu
olemaan hyvä.

Eeva Kilpi


nuoren äidin rukous kuin helminauha. helmiäispallo toisensa perään, iholämmin, yksitellen, sormenpäillä. tämä ajatus läsnä joka hetki.

perjantaina, toukokuuta 04, 2012

se tunne kun vähän liian lämmintä, vesirokonarpista otsaa hierotaan hiljaa omaa paljasta olkavartta vasten

torstaina, huhtikuuta 12, 2012

Se on pienenpieni sinimyssyinen ja nukkuu mustarastaan lauluun. Sen kehto on äitinsä ajatus yötaivasta vasten. Se on mustikkapoika hahtuvahattu joka uneksi maailman.

Rakkautta.

perjantaina, maaliskuuta 30, 2012


Hän kätki sanat sydämeensä lailla jokaisen äidin. Palasi niihin, selasi sivujen reunat risaisiksi. Tunsi itsensä hyväksi, tunsi itsensä huonoksi. Ei uskonut koskaan unohtavansa. Käsi pehmeä, käsi kova. Ohikiitävät hetket suuria joka suuntaan.

Äiti missä perhoset asuu?

keskiviikkona, maaliskuuta 28, 2012

maaliskuun sade työntää valkoista ylöspäin
pian se on kattona kaiken yllä, kaareva kirku
ja vaaleaan yöhön pesivät kesää
tuhannet siivet

maa kasvaa mustaa, ensin
asfaltti juurii lehdettömiä puita
ja vielä matelee katukuilussa ratikka
kesäaikaan, talviaika taulussa

tiistaina, maaliskuuta 13, 2012

heräsin. muistot alkavat. puita nimetään, ne kukkivat. läsnäolo tarkentuu, saa sisäpintoja. pieniä räjähdyksiä, kaukaista helinää. laivoja kattoja kissoja tuomenkehrääjäkoin toukkia hämärää. lokkeja valoa kukkavanoja tanssia pitkospuilla. ihminen, mies, monta, yksi. vatsanpohjassa valas. vettä, puiden vihreät varjot. myrskyyn syntyvät tyynet kasvot. takerrun. löydän. alan hahmottua. naurua ja jalat, ensimmäistä kertaa kalliolla kadulla kiven päällä. tyven syvenee, syntyy veli. uusia räjähdyksiä, lähempää. neliö on uuden muotoinen. aika on materiaa kuva kuvalta. se on suunta joka tehdään uudestaan joka päivä.

2005-2012

sunnuntaina, maaliskuuta 11, 2012

Werde der du bist, ajatteli Nietzsche, tule siksi joka olet.

Huoneen hämärässä hiljaisuudessa makaa kaksi laivaa. Kuuntelen kuinka uni kasvattaa latvaa, istun ja kirjoitan. Aikaisemmin tänään kun taivas viistosi iltaa, kävelimme kahdet jäljet, jäälle. Vaihdoimme hanskoja lennosta, sinä pidit mailaa ja kiekkoa, symbolisesti. Pieni vakava poika ja äitinsä, voimaton. Tukeudu minuun, sinä sanot. Nytkö jo. Älä äiti hermostu, ole iloinen. Jäälle on kerääntynyt vettä, lammikoissa näkyy haikaloja, äiti kato.

Milloin olen sinut, miten minulla on.

Nukkuvan kasvot huomisen valossa.

torstaina, maaliskuuta 08, 2012

Valo, ääni, lämpö. Painovoima, massa, elämä. Opettajan puhuessa Liikkeen historiasta lämmin hulmahdus täyttää meidät uudelleen ja uudelleen. On kuin hän kertoisi Äidistä ja vain Äidistä.

Anja Kauranen, Kaipauksen ja energian lapset

maanantaina, tammikuuta 16, 2012

minä synnytän isäni ja äitini sinusta minä synnytän itseni uudestaan
siitä miten leikkiä kehrätään