siirtolohkare ja lintuystävä istuvat vastakkain, keskustelupositiossa

siirtolohkare saa käyttää omia sanojaan
lintuystävä tuntuu ymmärtävän kivestä murenevan viestin

--

liikuttunut siirtolohkare, lyhyen hetkensä päässä
ikivanha

itkevä kivi ei kyynelehdi

Pitkän kevään päättävässä perjantai-iltassa pyöräilen Haagasta Keskuspuiston halki kohti keskustaa. Vihreä tuntuu hyvältä iholla. Samalta kuin kuuden litran multasäkki kylkeä vasten, pehmeää kosteaa viileyttä. Multaa kannan, koska olen graduhuuruissa joskus pimeään aikaan tilannut verkossa pelakuun taimia ja unohtanut asian samantien. Pakettia kotiin kantaessa muistelen tilauksen suureksi, mutta kotona selviää, onneksi, että kolmea kotiutunutta tainta lukuunottamatta muut tilaamani on myyty puutarhasta loppuun. Orange fizz on lilliputti kahden komeanuppuisen serkkunsa, Patricia Andrean ja Red Pandoran rinnalla. Kaikki kolme ja isän vanha viiksekäs, joka jo taas kukkii, pääsevät ulkomajoitukseen.

Eilen oli viimeinen tentti, jonka oli tarkoitus olla viimeinen, mutta koska 4Q ei integroituna ole Q:n neljäs potenssi vaan 2Q^2, tulen luultavasti derivoimaan ja integroimaan jatkossakin, joka on syksyksi kääntyvää kesää sitten joskus. Siihen asti olen melkein vapaa.

Ja tänään kellohelma, ehkä pyöräilyä yössä.

kirjeessä

minä en vielä näe itseäni peilistä, mutta aavistelen
paluu tai jatkuminen, mitä se sitten onkaan
koivujen vihreä tanssi, valkoiset
perhoset kriikunapuissa

virginny

kaksi ja puoli päivää, sitten se olet siinä, sinä
tämä suhde päättyy tähän, päätyy kansiin
ja voimme molemmat kääntää selkämme
joihin myöhemmin, vielä tietämättä
joku toinen piirtää arvoituksen perhosen muotoon

oh, jokin liikahti. minä tunsin, se on vielä

ja eikö olekin, valo !pöljämystyttävä, lepattavuuteen viekotteleva talojen läpi tuoksuva valo

- se piti kirjoittaa sinne jotta sen voi sieltä hakea. kohta, kohta

koulun jälkeen ihminen saa nimensä takaisin

Herään tänään, ja huomaan että luottamus nousee vierestäni ihmettelemään nousevaa valoa. Eilisen illan pimeässä olen lukenut surullisen uutisen rakkaan hahmon sairastumisesta, pienelle kerälle kääriytyneestä elämisen ennusteesta. Olen huomannut olevani kuoleman kanssa kasvokkain, posket itkuviiruilla jälleen. Illassa hetki tuntuu suojattomalta, väsymys ja uutishetkeä aiempi käsillä tekemisen ilon riuhtaisu suruun. Nauhoja katkaisevat sakset ovat läsnä taas, luottamus pysyvyyteen, se illuusio jonka varaan tuudittuneina näemme elämässä ilon, se vetäistään hetkessä joulukuun lumettomaan pimeään.

Mutta herään tänään, ja huomaan, että luottamus ja toivo, nousevat molemmat vierestäni aamu-unisin silmin vastaanottamaan vaalenevan itätaivaan. Tämä on kiitollisuutta, jossa tulevat hetket ovat mahdollisia.