Istua ajattelematta

Toisinaan, kun on tuuletonta, on hyvä vain istua ajattelematta muuta kuin sitä mitä näkee ympärillään.

Se on parasta tehdä yksin vaikka aluksi luulisi muuta.

Puiston laidalla on penkkejä tähän tarkoitukseen, ilta-aurinko-penkkejä sopivin välimatkoin. Minulla ei ole muistiinpanovälineitä, vain avaimet taskussa. Se on siunaus, koska minun ei tarvitse ajatella sanoja. Näen vain sen mikä on, myöhemmin kirjoitan sen minkä muistan olleen, en muuta. Puiston nurmen, siinä, rakastavaiset. Minä en näe vihreää vielä, ruoho on minulle mennyttä. Rakastavaisille se ehkä näkyy jo tulevana, vihertää. Tämä on kuvitelma, eikä kuulu ilta-aurinko-penkille. Minä näen vain ruohon joka on mennyttä, rakastavaiset. Hiekkatietä kävelevä pariskunta.

Varis lentää vasemmalta ohi, asettuu yleisen käymälän katolle. Nuori lintu, edelliskesän poikueesta ehkä. Nainen viereisellä penkillä on saanut lehtensä luettua, nousee portaat, ohittaa variksen katsomatta. Istun kädet sylissä miettimättä maisemaa enää. Joskus on hyvä katsoa ajattelematta sitä minkä näkee, sitten, myöhemmin voi miettiä miten joskus kaksi maailmaa ja sitten yksi, palatakseen kahdeksi. Ja mikä siitä tekee surullista. Kahdentumisesta. Nousen koska varjot viilenevät.

Puisto joka jää on nuppu. Tulevan viikon lämpö puhkoo sen.