Iltakävelyllä

Ystäväni on kaunis ajattelen, kun hän avaa minulle oven valkoisessa yöpaidassaan (miten muutenkaan lumen tyttö pukeutuisi unilleen?). Tyttö on arvannut sanoistani, niinpä tietysti, tuntee minut kuin vanhan ystävänsä vaikka siitä on vasta muutama kuu, kun jaamme talvisen metsäpolun ja merenrannan.

Onni on kierrätetty farkkutakki alle 20:lla eurolla, tietää ystäväni, sekin on kuin vanha tuttu, istuu hartioista ja selästä, ryhdittää kävelyään edetessämme hautausmaan viertä. Sumu katkoo kaupungin latvat, Salmisaaren savupiiput törröttävät tynkinä taustalla. Se asettaa kasvun rajat myös kirkkaalla säällä tehokkuutta uhoaville lasitorneille, pyöristää paljaita puita. Olisi ihanteellinen juoksusää, hapekas ja tuuleton. Keskustelemme kirjoittamisesta, blogi-identiteettien muotoutumisesta, yhteisestä ihastuksen kohteestakin ehdimme puhua.

Sitten katson kuinka lumitytön ryhdikäs selkä ja iloisesti heiluva poninhäntä loittonevat ylämäkeen, itse jatkan kulmasta suoraan, suorinta tietä kotiin ja lämpimään, päivä on ollut pitkä. Harmittelen hiljaa askeltaessani, että missasin kurssilaisten tapaamisesta puolet väärin ymmärretyn ajankohdan vuoksi, toinen puolikas jonka keskusteluihin ehdin mukaan, oli mielenkiintoinen. Pohdimme elämää mielessä eloton/elollinen, luonnollisen käsitettä. Sain ajatuksen alkua sille, miksi kaikki tämä ehkä kannattaa.

Tänäänkin on tiedossa pitkä päivä, iltainen asiakastapaaminen joka tulee vaatimaan veronsa, luulenpa vain. Ihmisen kohtaaminen, saada vieras tuntemaan itsensä tärkeäksi, ajatuksensa tervetulleiksi, käy työstä. Meitä on sparrattu tähän, oletettu ettei kontakti synny luonnostaan, ehkä se on niin, ehkä isoa miestäkin voi ujostuttaa, mutta minä aion luottaa hymyyni, ja kykyyni kuunnella.