Kokoelman julkistus

On tilaisuuden jälkeen. Runoilijan katse on lempeä, se katse on kiitollinen, hänen selittäessään vuosisatoja vaiolikosetuhansiaenmuista vanhoista kuolleiden kirjoista. Kaksi ihmistä keskittyneinä kertomaan ja kuulemaan. Hetki venyy hidastetuksi kun seuraan sivusta ja katson. Kuinka ymmärrys vaihtaa ihmistä. Melkein näen kuinka runoilijan punertavat ripset sipaisevat poskipäitä kun silmäluomet sulkeutuvat, tasaavat kosteuden verkkokalvoilla. Joille tytön kasvot ja niin edelleen.

On tilaisuus. Ihmiset ovat kauniita kuunnellessaan. Näen heistä vain keskittyneiltä vaikuttavat selät, vaikuttuneet selät keskittyneinä kun seison ahtaan eli intiimin tilan takaosassa, joka oikeasti on kaiken oikea seinä ovelta katsottuna. Kuuntelen itsekin. Tuttua ääntä, tajuan. Tuon äänen olen tavannut barokkipuvussa ensimmäisen kerran, mutta siitä on jo kauan, neljä kuukautta. Tämä kevät on supistanut ajan lisätessään valon määrää.

On tilaisuutta ennen. Valitsen valaat kannessa. Koska viime päivinä olen erään sattuman ja runon kautta ajautunut ajattelemaan että olisin yksi heistä, jos olisin jokin muu. Eläin. Syvissä vesissä joissa aika ei kulu, se ei kuulu sinne. Eikä valokaan.

Tänään avaan julkaistun teoksen kohdasta jossa puhutaan että rakkaus on vaihtoehdotonta, ei pakko. Puhutaan koska verkkomme on puhetta enimmäkseen. Itse en ole varma onko se kumpaakaan näistä, puhun siis rakkaudesta. Ehkä se on ehdottomuus-allergiaani, ehkä en vain ole vielä rakastanut, tarpeeksi.