Mitä jos ei kaadakaan?
Pyöritän kihartunutta hiustupsua huolellisesti sormien väliä, kuuntelen sanoja hitaasti. Snöprinsessan puhuu rakastelemisesta. Se on saanut minut ennenkin mietteliääksi, tämä puheensa parisuhdeläheisyydestä. Se on suljettu alue. Suojelukohde, mahdoton yksin eläessä. Tuntea ihon lämpö, muistaa se. Oppia syvyyssuunnassa toisen vartalo, tietää tarkalleen kohdat joista se soi. Jokainen kohtaaminen erosta eteenpäin on vieras iho jonka pintaa täytyy hengittää varoen.
Nojaan Juttutuvan salin ovenkarmiin, Tuure soittaa encorea, ajatus karkaa vahingossa huulilta Veloenan kuultavaksi "Mitä jos en koskaan rakastukaan?". Turha kysymys. Toistan sen silti lumiprinsessalle sunnuntaiolossani. Viisas tyttö vastaa kysymällä olenko kuullut sitä tarinaa Nasusta ja Nalle Puhista jossa he olivat kävelyllä tuulisella säällä metsässä. Tuuli heilutti puiden latvoja niin että Nasu esitti huolestuneena samoin sanoin kysymyksen, "mitä jos tuuli kaataakin puun meidän niskaamme ja kuolemme sen painosta?", Puhin vastaus on yksinkertaisuudessaan vastustamaton "mitä jos ei kaadakaan?" Turhaa murhetta, rajoittavaa, filmiä kaitaavaa mustaa.
Pulpahtelen tunteita. Snöisen laulaa minulle kaksi tekemäänsä kappaletta, säestää lauluaan pianolla. Istun sängyn laidalla ja kuuntelen iho kananlihalla. Olen kuitenkin enimmäkseen naururyppyjä ja höpötysiloa kun kävelemme hautausmaan poikki. Talven tyttö tarjoaa minulle teoriaa miksi olisi parempi että talvinen sää vielä jatkuisi jonkin aikaa kun manaan kylmenevää iltapäivää. Jos nyt jo tulisivat keväiset säät niin takatalven vaara olisi suurempi kuin jos kylmää jatkuisi toukokuulle asti. En vakuutu uhkakuvasta. Turhaa murhetta.
Nojaan Juttutuvan salin ovenkarmiin, Tuure soittaa encorea, ajatus karkaa vahingossa huulilta Veloenan kuultavaksi "Mitä jos en koskaan rakastukaan?". Turha kysymys. Toistan sen silti lumiprinsessalle sunnuntaiolossani. Viisas tyttö vastaa kysymällä olenko kuullut sitä tarinaa Nasusta ja Nalle Puhista jossa he olivat kävelyllä tuulisella säällä metsässä. Tuuli heilutti puiden latvoja niin että Nasu esitti huolestuneena samoin sanoin kysymyksen, "mitä jos tuuli kaataakin puun meidän niskaamme ja kuolemme sen painosta?", Puhin vastaus on yksinkertaisuudessaan vastustamaton "mitä jos ei kaadakaan?" Turhaa murhetta, rajoittavaa, filmiä kaitaavaa mustaa.
Pulpahtelen tunteita. Snöisen laulaa minulle kaksi tekemäänsä kappaletta, säestää lauluaan pianolla. Istun sängyn laidalla ja kuuntelen iho kananlihalla. Olen kuitenkin enimmäkseen naururyppyjä ja höpötysiloa kun kävelemme hautausmaan poikki. Talven tyttö tarjoaa minulle teoriaa miksi olisi parempi että talvinen sää vielä jatkuisi jonkin aikaa kun manaan kylmenevää iltapäivää. Jos nyt jo tulisivat keväiset säät niin takatalven vaara olisi suurempi kuin jos kylmää jatkuisi toukokuulle asti. En vakuutu uhkakuvasta. Turhaa murhetta.
Kommentit
Että onhan sinullakin äiti, esimerkiksi.
Rakastuminen on helppoa, aivan liian helppoa, kunhan pahin pala liukenee kurkusta. Mutta rakastaminen. Se on taitolaji.
Onneksi kysyitkin noin... ehkä nyt on turvallisinta koettaa rakastua kissoihin kurpitsoihin (ja kaikkeen mikä alkaa koolla. ...ja muuhun, sanoo murmeli. Muu ei ala koolla. Alkaa kun pannaan alkamaan. Ja kuuhun.)
Ja onhan sinulla Lolo vielä tämän yön.
Tietenkin sinä rakastut. Tarvitaan vain mies, joka rakastuu sinuun. Se on niin yksinkertaista. Siihen ei voi olla vastaamatta.
Joo, ja korianteriin ja Kesään - ja Kallioon! Koo onkin hyvä.
Ja se on onni ainen, keräkollilolli. :)
sydäntalvi on ihana, mutta nämä roippeet, tuuliset riekaleet talven puvun helmassa.. no, no.