Pälvikohdista

Ehkä mangosta olisi helpointa aloittaa. Kirjoittaa siitä kuinka keltaiset lohkot uivat maustamattomassa jugurtissa, pyristelevät päiväunisesta lusikastani takaisin Emmauksesta löytyneeseen lasitettuun savikuppiin, josta tulee joka aamu mieleen savupirtti ja joulupuuro, vaikka oikeastaan tajuan tuon ajatukseen asti vasta nyt. Päätämme ystävän kanssa päiväkävelyn päätteeksi tohottaa eteenpäin tästäkin absurdiasta, yllätyksiä helisevine suklaamunineen kaikkineen. Jäin tänä vuonna rihkamakihloitta, ei yhtään paperista kuorittua sormusta, mutta sain niiden sijaan italosuukkoja ja avaimenperä.

Mutustelen juuri tuota yllätyksen tuomaa esimiehen pitämää lupausta, strutsin munan kokoista pääsiäismunaa, kokonaan tummaa suklaata. Sen sisältä löytyivät bacit, sekä avaimenperä jossa helisee minulle suomentumaton Keats-lainaus italiaksi. Le note dell'amore fanno la gioia piú grande. Rakkaus on suurin ilo yritän, ma io no capisco italiano. Io no capisco dell'amore, kun tarkemmin mietin. Rakkauden tiet, karkureittejä, kurittomia lankakeriä, jotka kierivät käsistä langanpäineen, jättävät jälkeensä solmuja joiden aukomiseen tarvitaan parsinneulaa ja paljon kärsivällisyyttä.

Taivas aloittelee isoilla pisaroilla kun nousen pyörän selkään ystävän takapihalla. Torkkelinmäen mukulakivet nostelevat pyöreitä selkiään renkaita vasten, tärisyttelen alas kesäkadun iloa reisissä ja rennoissa poskilihaksissa. Pajujen kissat ovat olleet pulleita kolleja, harmaita rontteja, päivä niin lämmin että on pitänyt keriä kaulaliinaa löysemmälle ja avata takkia koiruuden perässä viipottaessa. Pisarat pienenevät, sade tiivistyy verhoksi joka kastelee farkut reisistä kylmiksi. Jatkan silti hitaaseen tahtiin läpi hiljaisen keskustan, jalat hakevat vasta kesäistä polkuvoimaansa. Tämä sade veisi pölyn, sulattaisi varjopaikkojen talvipälvet, kylmän viimeiset sotkuiset saarekkeet.

Aiemmin pilviverhoisessa auringossa olemme kulkeneet jättömaita ja jäistä rannanviertä. Puhuneina ja vaiti, molemmissa tiloissa yhtä helppoa tämän ihmisen kanssa. Olen aprikoinut ääneen että tämä on minulle normaalimpi olotila, olla yksin, mutta onko luvallista myöntää elävänsä haluamatta muuta, ainakaan nyt, ja ainakaan sitä miksi sen on kuvitellut haluavansa joskus aiemmin. Normaalimpi olotila eletyssä ajassa mitattuna, mutta muuten, mikä sitten onkaan normaalia on ystävä kysyen vastannut, samaan sävyyn, eteenpäin puhuen. Ehkei sitä sanaa tulisikaan käyttää tässä yhteydessä, jokainen suhde on kuitenkin erilainen, ainutlaatuinen. Niin kuin nämä hetket suhteiden välissä, pälvikohdat joihin palaa löytääkseen tutut askeleet hangenpinnalla, vielä kerran, vielä ennen kuin aurinko tai sade löytää ne, sulattaa niihin jäätyneen muiston. Minun tulee olla varmempi ja vahvempi ainakin, olen jatkanut, ehkä se sitten olisi mahdollista. Koska kuitenkin, onhan onnellisiakin pareja, miehiä ja naisia jotka ovat osanneet jakaa tilan molempien omana, suostua ja vaatia kaapinovimalleja ja sohvan paikkaa. Niitä jotka ovat uskaltaneet rakkauden, sen mahdottomuudesta lannistumatta.

Olen halunnut puhua muutakin, mutta aihe on jo tulvinut siirtolapuutarhamökkien pihoille laaksossa, olen kahluuttanut ystävän läpi sen yön kun viha oli huokunut yli ja ulos minusta vuosia sitten, syventänyt silmien sinen harmaaksi jääksi. Laaksokin on kuitenkin jäänyt taakse koska olemme kävelleet, jatkaneet eteenpäin kevein askelin, niin kuin ovat saattaneet kuvitella jos ovat nähneet meidän kulkevan tiiliseinän viertä. Vain itse olemme tienneet sen sinnikyyden mikä keveyteen on vaadittu.

Kotirapun hississä seison silmälasit huurussa, otsatukka on kääntynyt kastuessaan laineille. Uni tulisi pian lämmön myötä. Muistan vielä kuinka sisällä ystävän luona olemme kurkkinneet kannunsuulta teekukan kauneutta, täyttäneet vatsamme kikhernehyvällä ja piirakalla, olen leikittänyt harmaan kehrän sängyllä ja halannut lujasti seuraavaan kertaan. Myöhemmin unessa tulisin näkemään sinut, niin kuin näin sinut viime yönä, onnellisena.