La vida un sueño, un frenesí

Kotikadun päät ovat kadonneet sumuun, astun rapusta ilmassa roikkuvalle kadunpätkälle. Kaupunkiin soluttautunutta meri-ilmaa, raskasta ja tiheää kuin kaksirivinen villakangastakki punapartaisen perämiehen yllä, jonka kerran tunsin. Myöhemmin kuulin että tuo poika, joka opetti minulle mastoissa roikkumisen ja kymmenet solmut, jonka kanssa seisoimme neljän tunnin vahtivuoroa kuunarin kannella syysmyrskyssä ja yön mustasta sokeina, oli päättänyt elämänsä ennen aikojaan. Vastaankävelevät kaksirivinapit muistuttavat pojasta jonka nimen jo olen unohtanut.

Kylmää sumua on helppo hengittää, raaka kosteus hellii kuivaa ihoa, supistaa huokosia, kierrättää lämpöä poskiin, punaa ne pistellen terävin kynsin (heihei Lohiloi siellä pääskyn pesässä, lollolallattelen sinua kun taas nähdään, ehkä vähän ihan itseksenikin, mutta siitä ei kannata mainita muille).

Kävelisin tänä aamuna sumun syliin, katoaisin päiväksi jos se olisi mahdollista. Ilman erityistä syytä, haluaisinpahan vain tyhjään tilaan jossa olisi helppo hengittää. Ohjautua rentona ja päämäärättä. Ilman puhetta ja sanoja joissa asuu levottomuus, ilman reaktiota, vastausta vaativia merkkejä, kasvojen kysymyksiä. Mutta sumu katoaa jo, selkä edellä merelle päin, kotiinsa. Ja minulla on kiire töihin, maanantaisin aina.

Kontrasti on kova ja lyö päin kasvoja, mutta itsepähän tätä kerjäsin haaveiluineni. Aamu ei ole ehtinyt yhdeksään, mutta töissä jo huudetaan asioita pöytien yli, kukapa ehtisi kävellä viereen ja puhua normaalilla äänellä, ja puhelimet kaanonissa omalla asiallaan, loputtomat kyselyt. Valun tuolissa, keitän teetä, jookatotaanseihankohta, yritän rytmittyä, mutta tämä päivä on sumun, se uinuu minussa, nukuttaa.

Qué es la vida? Un frenesí.
Qué es la vida? Una ilusión, una sombra, una ficción,
y el mayor bien es pequeño,
que toda la vida es sueño,
y los sueños, sueños son.*

Lohiloiskis maukuu ensimmäisen kerran koko aikana tervehdyksen kun pääsen kotiin illalla, mau-uu, etsin oikeaa äänialaa, makeaa lapsenääntä. Silkkitassut polkevat ilmaa kun kehräämme sängyllä hetken. Myöhemmin lompsin tihkutuulessa joogaan, salin kuumassa päiväinen sumu tiivistyy otsalle, solahtaa silmiin suolavetenä kun kiepsautan niskaseisonnan. Kotimatkalla huomioin selkeän illan jossa ei ole enää yhtään talven tuntua. Sumuni, päivän hellitty, on hävinnyt myös, kuivunut topin selkämykseen, olo on virkeä. Veloena hakee harmaan kotiin. Keitän ruusunmarjateetä, taitan jalat alleni ja alan kopioimaan kipi-toverille huomiseksi flamencolevyä.

A veces, mis queridos, la vida es un sueño.

*Calderón