Peruna on pyöreä
Olin jättänyt Karrin kommenttilootaan yöllisen ajatuksen yleisperuna-nimikkeen hämmentävyydestä kun siihen liitetään taiteilija jonka taivas on sininen pelto, kun oloni helpottui hetkeksi. Olen kolme päivää väristys-inhonnut tätä kaikkea, koska olen kihissyt ulos nahastani, pääkopastani ja sormenpäistäni joiden yhteenliittymä nakuttaa näitä nuhruisia toisteita päivä päivän perään.
Helpotus tuoksuu edelleen oikean käden etusormen ja peukalon uurteisilla pinnoilla. Hiirenkorvan lehtivihreä. Äidiltä saadut narsissit ja koivunoksat vihreästä ruskeaan liukuvärjätyssä keraamisessa kannussa punaisella pöydälläni. Tuoksu on kesäisen saunan. Se on yksinkertainen asia, johon ei liity yhdenkään ihmissuhteen tuskaa, mitään toteutumatonta toivetta tai itsestä lähtöisin olevaa pettymystä. Ei siis yhtään yritettyä kirjoitelmaa, kirkkautta kompuroiden tavoittelevaa ajatusta tai sievistelevää säettä. Siihen ei kuulu myöskään yksikään pakotettu teko, sosiaalinen tai muu artesaanimpi.
Tuoksumuisto on myös paljon laajempi kuin löylyvesisoikossa liotettu saunavasta, se ulottaa piiriinsä tottumattomien jalkapohjien alla pistelevän polun, villinurmikon iltaisen kosteuden, punertavalta iholta nousevan vesihöyryn ja ilmassa leijuvan hiljaisuuden, joka on täynnä ääniä kun sitä pysähtyy kuuntelemaan. Siinä limittyvät niin pääskysen lento valoisassa yössä kuin yksityisyys joka sulkee ulkopuolelleen jopa ystävät. Miksi juuri tämä pala luontoa on niin rakas? Lyhyt ja etäännytetty, keskimäärin kolme viikonloppua kesässä käsittävä kaupunkilaisen romantisoitu luontokokemus.
Luontainen ympäristöni on kaupunki. Erään pojan määritelmän mukaan luonto on vain osa ympäristöä, jos vuollaan käsitteistä tikku-ukkoja. Kaupungillakin, kaupungissakin, on luontoa, mutta se on kokemuksena arkista, niin arkista kuin jääkävely laivaväylien viertä voi olla, tai meri joka on aina sama, vaikka alati liikkeessä. Joka tapauksessa haluaisin tänä kesänä löytää kaupungistani sen joka jo heikentyen tuoksuu sormissani. On etsiydyttävä uusille reiteille, mutta myös havainnoitava vanhoja entistä akuutimmin. Missioni turvin selvinnen syksyyn.
***
Rakkaat korkokenkäkollegat, LadyKiller, Huri-puh-veli-na ja Eva, kiitos mukavasta illasta ja taittumattomista nilkoista, kynteni kimmeltävät puffin jäljiltä parhaillaankin kun näpytän tätä loppuun. Hyvää yötä.
Helpotus tuoksuu edelleen oikean käden etusormen ja peukalon uurteisilla pinnoilla. Hiirenkorvan lehtivihreä. Äidiltä saadut narsissit ja koivunoksat vihreästä ruskeaan liukuvärjätyssä keraamisessa kannussa punaisella pöydälläni. Tuoksu on kesäisen saunan. Se on yksinkertainen asia, johon ei liity yhdenkään ihmissuhteen tuskaa, mitään toteutumatonta toivetta tai itsestä lähtöisin olevaa pettymystä. Ei siis yhtään yritettyä kirjoitelmaa, kirkkautta kompuroiden tavoittelevaa ajatusta tai sievistelevää säettä. Siihen ei kuulu myöskään yksikään pakotettu teko, sosiaalinen tai muu artesaanimpi.
Tuoksumuisto on myös paljon laajempi kuin löylyvesisoikossa liotettu saunavasta, se ulottaa piiriinsä tottumattomien jalkapohjien alla pistelevän polun, villinurmikon iltaisen kosteuden, punertavalta iholta nousevan vesihöyryn ja ilmassa leijuvan hiljaisuuden, joka on täynnä ääniä kun sitä pysähtyy kuuntelemaan. Siinä limittyvät niin pääskysen lento valoisassa yössä kuin yksityisyys joka sulkee ulkopuolelleen jopa ystävät. Miksi juuri tämä pala luontoa on niin rakas? Lyhyt ja etäännytetty, keskimäärin kolme viikonloppua kesässä käsittävä kaupunkilaisen romantisoitu luontokokemus.
Luontainen ympäristöni on kaupunki. Erään pojan määritelmän mukaan luonto on vain osa ympäristöä, jos vuollaan käsitteistä tikku-ukkoja. Kaupungillakin, kaupungissakin, on luontoa, mutta se on kokemuksena arkista, niin arkista kuin jääkävely laivaväylien viertä voi olla, tai meri joka on aina sama, vaikka alati liikkeessä. Joka tapauksessa haluaisin tänä kesänä löytää kaupungistani sen joka jo heikentyen tuoksuu sormissani. On etsiydyttävä uusille reiteille, mutta myös havainnoitava vanhoja entistä akuutimmin. Missioni turvin selvinnen syksyyn.
***
Rakkaat korkokenkäkollegat, LadyKiller, Huri-puh-veli-na ja Eva, kiitos mukavasta illasta ja taittumattomista nilkoista, kynteni kimmeltävät puffin jäljiltä parhaillaankin kun näpytän tätä loppuun. Hyvää yötä.
Kommentit
Ympäristö jossa tätä aamu-unisesti kirjoitan on huoneeni, jota avonainen ikkuna jatkaa kadunäänillä. Jos luonnoksi mieltää kaiken elollisen (vs elottoman) niin minä itse, huonekasvini ja koivunoksat maljakossa, satunnaiset hämähäkit ja sokeritoukat, kadulla ohiajavat karvattomat kädelliset... (entä porkkanat jääkaapissa?) olisivat tämän ympäristön luontoa.
Ihminen on eläin on osa luontoa, ei sen yläpuolella.
Kulunut vertaus lienee on, että mitä eroa on muurahaispesällä (eikö kysymyksessä ole muuten kaupunki) ja suurkaupungilla (eikö kysymyksesä ole pesä, jos ei, niin pitäisikö muurahaispesää nimittää muurahaiskaupungiksi ja ihmisten asuttamaa kaupunkia ihmiskaupungiksi. Vai pitäisikö sanoa muurahaispesää ja ihmiskaupunkia yksinkertaisesti kaupungiksi)?
Mutta tämä taitaa lipsua perus makuasiaksi, mikä ketäkin miellyttää, mielenkiintoista silti, pohtia ympäristön ja luonnon esteettistä arvoa. Muurahaiskaupungista tulee mieleen Leena Krohnin Tainaron.
Iltapäiväksi tämä jo ehti, mutta aurinkoista semmoista!
Juu, lapsen suusta totuuden siemen Saharaan versomaan. :)
Viive, minusta tuo eräs poika on pahasti väärässä. Ja minä olen lukenut tästä paljon, kaiken käsiini saaman. Poika saattaa olla tavallaan oikeassa, mutta näihin määritelmiin tarvitaan jotakin tikku-ukkoja taipuisampaa, esimerkiksi niintä.
Tässähän muuten kai tuli jo kaikki olennainen sanottua.
Mikä on pahin loukkaus ja ylimielisyyden osoitus muurahaisille? Sanoa muurahaiskaupunkia muurahaiskeoksi.
Itse havaitsin pari vuotta sitten olleella Englannin matkallani sen, kuinka ihmisten aito luontokokemus on vahvasti sidottu kunkin maan kulttuuriin. Englannissa (kuulemma) aitoa luontoa paikallisten ihmisten mielestä on heidän viljelykulttuurinsa muovaamat avoimet pelto- ja niittyalueet kivi- ja pensasaitoineen, kun taas metsät ovat heille tekoluontoa etenkin, kun monet niistä ovat istutettuja ja "uusia". Tämä siitäkin huolimatta, vaikka heidän peltoalueensa ovat itse asiassa paljon enemmän ihmisen muokkaamia kuin istutetut metsät. Suomessa on tavallaan päinvastoin, koska täällä on paljon enemmän jäljellä luonnonmukaisia metsiä, joita pidetään täällä paljon aidompana luontona kuin viljeltyjä peltoalueita.
Englannin tapauksessa ihmisten kulttuuri on vaikuttanut jo niin pitkään ja vahvasti sikäläiseen maisemaan, että jo ammoin muokatusta maisemasta on tullut ihmisten mielissä "aitoa" luontoa. Toki sielläkin on perinteisiä luonnonsuojelualueita ja siten oikeastikin ns. aitoa luontoa (esim. Dartmooren kanervanummet), joissa se on alkuperäisempää ja vähemmän ihmisen koskettamaa kuin muutoin.
Toisaalta Suomessa ei ymmärretä kaupunkiluonnon tärkeyttä ja ominaispiirteitä yhtä hyvin kuin vaikkapa juuri Englannissa Lontoon tapaisen suurkaupungin ansiosta, mistä katsottuna aito luontainen luonto on mahdollisimman kaukana. Sen vuoksi nimenomaan rakennettu luonto (puistot, katupuut jne.) on viritetty siellä monin paikoin (Lontoossakin monta esimerkkiä) omalla tavallaan huippuunsa.
Kaupunkien rakennetut ja suunnitellut viheralueet (puistot, hautausmaat, pihat, katualueiden ja torien vihreys jne.) ovat urbaania luontoa, jonka kehittämisessä esim. Helsingissäkin on yhä töitä. Rakennettu kaupunkiluonto ei ole aidon luonnon korviketta, vaan oma paikkaansa sidottu luontotyyppi. Kaupunkiluonto rakennetussa muodossa edellyttää nimittäin myös ko. paikan kulttuurin ja ihmisten huomioimista, ko. luontotyyppiin liittyvien puutarhataiteellisten ja maisema-arkkitehtonisten ominaisuuksien ymmärrystä, hyväksikäyttöä ja niiden sitouttamista onnistuneesti ympäröivään kaupunkitilaan, arkkitehtuuriin ja Suomen tapauksessa myös verkostoihin luontaisemmille viheralueille. Sen vuoksi Suomessa "aidon" luonnon ja urbaanin rakennetun luonnon välillä täytyy olla paljon välimuotojakin.
Kaupunkiluonto tarkoittaa siis Suomessa paitsi rakennettuja viheralueita niin myös sitä, että ihmisillä on edelleen pääsy myös sen luontaisen luonnon pariin heti rakennetun ympäristön lähellä (mukaan lukien meri Helsingin tapauksessa). Suomessa on siis yhä mahdollisuus kokea luontoa hyvin monipuolisesti rakennetun ympäristön puitteissa verrattuna vaikkapa Lontooseen, mikä on meidän ominaispiirre ja siten säilyttämisen arvoinen etu. Sitä me emme aina huomaa, vaan otamme sen liian itsestäänselvyytenä.
Kotimatkalla masensi moottoritien mustat, autonikkunoista roskatut reunamat; kaljatölkkejä, papereita, kertakäyttölautasia, jopa kokonaisia roskapusseja... Mistä saisi Homo Sapiensille viisautta ja kykyä rakastaa ja arvostaa luontoa, omaa happitilaa?
Jos jokaisessa kaupunkihuoneessa olisi koivunoksia maljakossa, niin kuinka suuri olisi oksaton koivikko luonnossa?
Muilla mailla sisämaakaupungeissa vietetyt pidemmät ajanjaksot toimivat tehokkaasti muistuttajina meren läheisyyden ainutlaatuisuudesta Helsingissä. Omalla kohdalla meri on aina yhtä ilolla tervehditty naapuri siis, mutta esim keskuspuistoalueen tarjoamaa kaupunkiluontoa osaan hyödyntää paljon heikommin.
Jtb, omat oksani on taitettu mökkitien varresta Hämeestä, mutta totta puhut, kaupungin koivikkokaistaleet muun vihreän ohella kaventuvat sitä vauhtia ettei kaltaiseni ajattelemattomuuden toivoisi monistuvan muihin koteihin.
Kiitos muillekin kommentoijille.