Strindbergillä

Lokit kirkuvat aamuun kolmiulotteisuuden joka on kevyttä ja kestävää kuin puuvillalankainen pitsi. Kuulaana ja ohuena päivän aie asettaa huoneeni reunat. Hiljaa keinuu minussa eilinen tapaaminen.

Istun kahvilan neliskanttisen keikkuvan pöydän ääressä nuoren seuralaisen kanssa ja mietin miten voisin helpottaa oloaan. Kerron asioista pyöreämmin, vuolen terävät kulmat jotka kuulija aavistaa silti, näen aristuksen, suru puskee silmistä tällä miehellä vielä. Tavallaan olen helpottunut, ei ole kasvattanut kuorta liian paksuksi, nuori ihminen toipuu ja voimistuu kyllä. Yritän pulputa iloa pöytään, helisyttää hieman vakavina seisovia kahvikuppeja. Kerron asunnon mahdollisuudesta, kummallisesta onnen osumasta. Kirjoista, kirjoittamisesta, höpisen blogeista. Poika piristyy, puhumme sisustamisesta ja kuuntelen hyvilläni tulevista matkoistaan. Tulevista asioista, eteenpäin asiat kierivät jälleen, punaiset pallot vierivät eteenpäin me mukanaan. Halaan pitkän varren varvistaen erotessamme, "tulet sitten käymään kun olen muuttanut", painotan että kutsu on imperatiivissa, se on tärkeää minulle. Tunnen itseni täti-ihmiseksi mutta osaan olla vain hyvilläni siitäkin. Hymyilemme, hieman rikkinäistähän se on, mutta tiedän että jonain päivänä joku vielä ihastuu tuohon vinoksi muovautuneeseen hymyyn.

Kotimatkalla koukkaan Akateemiseen, tajuan rullaportaiden taittuessa lattiaan toisessa kerroksessa niiden tuoksun. Hennon tunkkaisen sukkamehuisen hajun, joka syntyy päivän pyörineen koneen lämmöstä, viimeisen askelman astuneista kenkäpareista. Kotoisen nuhjuista. Katutasoon palatessani muistan taivuttaa katseen maahan, nenän asemiin. Hajujen pikkurikollinen, hihitän sisäisesti vielä Sirkka Turkkaa selaillessani. Silitän kokoelman kantta, hintalappua joka on liikaa juuri nyt, ehkä myöhemmin, viipyilen hyllyjen välit ulko-ovea kohti lipuen. Ajatukset ovat karussa, väsyneenä portit jäävät niin helposti auki. Kotona muistan minttuteen loppuneen sillä hetkellä kun käsi tavoittaa teepurkin kannen. Ehkä kansi on kannettava mukaan seuraavalle kauppareissulle, tai sitten kirjaan kauppalistan kämmeneen tai kirjekuoren kylkeen enkä näytä sen kummemmalta kuin kukaan muukaan vähäsuolaisia oliiveja tai jasmiiniriisiä lähi-Alepaan etsimään eksynyt.

Päivä alkaa, kattojen päällä lokit säk-säk-säk. Tänään saan avaimen, toiveen joka täyttää vielä astumattoman eteisen.