Unia ennen

Minä halusin mennä sinne, halusin perille asti
luolaan. Halusin pisimmälle sinne missä pimeys kaikuisi vain lepakoiden aistein ja seinistä huokuisi kivien ikuisuus, tihkuisi kylmänä niskaan.

Astuttuja polkuja, jälkiä reiteistä, jotka polveilivat päättämättöminä, kuin langat ne jatkuivat. Porttejakin, matkallani luolaan. Sinne tänne ripoteltuja, aidattomia rautaportteja, osaan jo syönyt sade ruosteisen pinnan. Itsepäisen yksinäisinä ne seisoivat, rajoilla joita ei ylitetty. Kukaan ei ollut käynyt näistä porteista, ymmärsin.

Niitty viheriöi vielä paikoin, lakastuminen oli uutta sen kesäelämälle, vain haapoja syksyn ajatus havisutti. Kovin oli kaikki kaunosieluista, niin kuin vain tytön haitulalta odottaa saattaa. Mutta minun oli hyvä olla niin, matkalla luolaan, jos elinkin runosanoja niin sen tietäisivät vain puut ja sammakko, vihreät varpaat puron virrassa. Ilman suuntaa, ilmansuuntaa sehän on sama, mutta kuitenkin. Oli hyvä olla ilman suuntaa, tai edes tähtiä, jotka nukkuivat iltapäivää. Tulisiko koskaan yö kyselivät niityn heinät vaikka kuinka sen kielsin, tulisiko yksinäisyys raakkui varis, lentoon ponnistaessaan.

Matkalla ei tulisi, tiesin, mutta aloin jo aavistaa. Niin kuin lintu sukelsi ilmaan olin minäkin hypännyt. Luolan halusin edelleen nähdä, mutta kivien ikuisuus ja se muu, voisinko sijastaan lukea pimeän taivaan? Ulkona sirkkojen öisin äänin kuunnella sametin kaiun, ehkä tuntea auringon kierron kallion lämmössä? Luola oli sinussa niin kuin se oli minussa. Sen suulle oli matkaa ikuisuus ja yksi elämä.