perjantaina, huhtikuuta 28, 2006

Vappukukka

Päivänkakkaran terälehtien paradoksi: pariton rakastaa, parillinen ei rakasta.

by Jorma Kekki

[kutsussa lukee:
AFORISMI-ILTA TAMPEREELLA Kirjailijat, aforistikot MIRKKA REKOLA, ARTO SEPPÄLÄ, HANNU PARONEN ja JORMA KEKKI kertovat kirjoittamisestaan ja aforismeistaan sekä lukevat näytteitä tuotannostaan keskiviikkona 17.5.06 klo 18.00 pääkirjasto Metson luentosali 1:ssä, Pirkankatu 2, Tampere.]

Address unknown

Huomenta,

olen lähdössä katsomaan jäiden lähtöä ja kuormaamaan multaa siihen kolkkaan maata jossa puhuttu murre soi samaan tyyliin kuin kulmikkaat puuesineet pudotessaan parketille. Ehkä tuon virkkeen tai pari tuota kummaa kieltä tuliaisena. Kun palaan on työn juhlan aatto. Jostain syystä joku aina assosioi tähän punaisen nenän. Omani olkoon korkeintaan pisamainen, ehkä tunnistat minut siitä ja yllätät halauksellasi.

Voi hyvin, aurinko olkoon suurin vappupalloista,
vii

keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006

Pääskysistä, mokkatakeista, tomaattikermakastikkeesta ja sen semmoisista

Tulevan asuntoni ikkunalasit ovat todella onnistuneet palaset poltettua hiekkaa. Ne vaimentavat autojen äänet kadulla pehmeästi ohiliukuvaksi valliksi, mutta päästävät lintujen äänet kirkkaina läpi (melkein ainakin). Makaan lumitytön kanssa lattialla ja kuiskimme valkoista uuttuutta kaikuvassa huoneessa. Ystävästä asunto on laiva, mutta minä haluan edelleen viidakon eteiseen. Mieltä vaivannut levottomuus on tiessään päätettyäni muuttopäivän ja sovittuani töissä vapaista.

Kaikki mitä yhteen päivään mahtuu, mietin ratikan kolistellessa kotimatkaa. Ruusutäti ja yritys saada kiinni muistoista ennen vanhempien eroa, keskustapyöräilyä ihmisten seassa, puoliksi nukuttuja myyntilukuja, tiimipalaveri, kultaiset pääskyset korvissa, loppua työpäivää, siskon poski (vai oliko se eilen?), Sabjiko Kofta, liiasta hyvästä syntynyt epäusko, onni kuiskien lattialla, valo, taivas, aina vaan valo ja taivas.

***
Auringon lakaisemilla kaduilla
valo tarttuu pölynä lahkeisiin

Havainnointi on mannermaista, raitiovaunusta käsin
ja huhtikuun posket pehmenevät, rusottavat iltaa

26.4.06 klo 20.05
Museokadun ylimpien kerrosten ikkunat ovat liekeissä

Keneltä jumalista tulipallo lipesi?


***
By the way, jos näette iloisen poninhännän ja samaan tahtiin heiluvat mokkaiset hapsut niin se on ystäväni lumetar, syötävän suloinen ponityttö!

Elo-kuvaa

Senaatintorilla soivat kellot. Olen matkalla kohti Kruununhakaa pyörääni taluttaen, ananaksen vihreä tupsu keikkuu sankaan ripustetussa kassissa. Teen arkisen lyhyttä matkaa, jonka musiikki hetkeksi muuttaa elokuvakohtaukseksi. Kellot eivät soi kumisevan kutsuvasti tai käskien niin kuin sunnuntai-aamuisin, vaan helisevät. Höristelen ensin Valkoisen salin suuntaan, tähyän kovaäänisiä torin alalaidalta, mutta sen täytyy olla kaiku, ainoat kovaääniset jotka silmä löytää seisovat kirkon ylätasanteen reunoilla. Olen helppo kohde tälle tilateokselle. Hetkeä aiemmin tapailen runon aihiota poimiessani utuisen taivaan suodattaman ilta-auringon katulaatoitukselta. Kävelen jo valmiiksi muuta maailmaa vaikka reitti on arkinen.

Tori on teoksen kehys, käsikirjoituksen ruutu. Astun ruudun kulmasta sisään pyörineni, ananaskasseineni, musiikkiin ja valoon jotka ovat tehdyt toisilleen. Taivas on paljas torin yllä, valoa en jaksa yrittää kuvata, se on ehkä parasta mitä tässä kaupungissa kesäisin voi kokea, menkää ja ylittäkää itse. Nurkasta nurkkaan, istukaa kirkon portaille turistien kuviin. Pysähdyn sisäänastuttuani, ensin kuunnellakseni, sitten ylöskirjatakseni, mutta kynä ei suostu tulla löydetyksi sekaisesta laukusta. Ajatus, jonka ajattelin kirjata on jo unohtunut, tietenkin, mutta kaiken oleellisen muistan ilmankin. Mitään erityistä roolia ei minulla ei tässä kuvassa ole, muuta kuin toria pyörineen ylittävän tytön. Vitkuttelen ruudun toiseen kulmaan, joka avautuessaan päästää osan kellonsoitosta valumaan Snellmanninkadulle, kuulen soiton vielä seuraavaan kulmaan, mutta sitten mukulakivet tärisyttävät arkireitille takaisin, raitiovaunukiskot vaativat polkijan huomion.

Perillä olen ensimmäinen, yritän kynänpäätä uudelleen, mutta käteen osuu salmiakkiauto. Mutustan sitä kun huomaan ystävän hoikan olemuksen alempana kadulla, koiruuden hihnan päässä. Lähempää huomaan surunkin, väsymyksen. En ehdi halata, osaa vielä spontaanisti niin kuin joitain vanhempia, mutta mielessäni. Ilta on hyvä, ihmiset kotoisia, vaikka kamalat dialogiharjoitukset onkin yhteisellä sopimuksella haudattu hamaan tulevaisuuteen. Kotiinpäin polkiessa kaksi yksinäistä (kaksinaista?) japanilaisturistia ikuistavat kirkon iltavalaistuksessa tyhjän torin reunalla, kädet ojossa pikselisilmälle maisemaa tarjoten. Valkoiset tuulitakit hohtavat pilarien kanssa iltaa.

tiistaina, huhtikuuta 25, 2006

Las mañanas

Pitäisi luottaa aamuihin.
Pitäisi vähentää sokeria muualla kuin aamukahvissa.

maanantaina, huhtikuuta 24, 2006

Little sugar in my bowl

Täksi illaksi ranskanpastillit ja hunajameloni. Daddy, I ain't foolin'

Enhän itsekään tiedä. I wanna little sweetness down in my soul

Itsekään tiedä. I feel so funny


[Dr.N.S.]

Ujous on palannut

mänty istuu kanssani
kevät sulaa.
ujous on palannut.

Matkustin Timbuktun kautta Tampereelle ja huomasin hakuoivani runorobotin suulla. Maailma on pieni, ymmärrettävän kokoinen.

Meridiaani

Pituuspiiri, maapallon isoympyrä, pohjois-eteläsuuntaisen tason ja maanpinnan leikkausviiva, jakaa maapallon itä-länsisuunnassa.

Matkustaisin sen, muistan ystävän sanoneen. Navalta alas, laukussa leipää ja piimää vaan. Puhe on sekoittunut juokseviin ääniin, kirkuvaan pikkulasten iloon - onko isoja lapsia? - altaan loiskunta on voinut upottaa osan, voi olla että sanoit toisin, koska ymmärsin että tuo matka on mahdoton. Että päiväntasajaalla olisi pysähdyttävä. Katsottava oikeaan, sitten vasempaan, vielä kerran oikeaan ja sitten vasta yli.

Matkustan ympäri maailmaa, miksi mikään matka olisi mahdoton. Kun sanon päivää, hän sanoo howdoyoudo. Ymmärsin kyllä että puhuit taiteista, tulkinnanvapaudesta ja metaforasta kuvassa, taiteen suhteesta ympäröivään todellisuuteen.

Kloorin kiristys iholla, alastomat naisten vartalot kiinnittivät minut. Hän sanoo howdoyoudo. Höyryävät naisen hartiat. Pyöreys jonka ymmärrän.

sunnuntaina, huhtikuuta 23, 2006

Istua ajattelematta

Toisinaan, kun on tuuletonta, on hyvä vain istua ajattelematta muuta kuin sitä mitä näkee ympärillään.

Se on parasta tehdä yksin vaikka aluksi luulisi muuta.

Puiston laidalla on penkkejä tähän tarkoitukseen, ilta-aurinko-penkkejä sopivin välimatkoin. Minulla ei ole muistiinpanovälineitä, vain avaimet taskussa. Se on siunaus, koska minun ei tarvitse ajatella sanoja. Näen vain sen mikä on, myöhemmin kirjoitan sen minkä muistan olleen, en muuta. Puiston nurmen, siinä, rakastavaiset. Minä en näe vihreää vielä, ruoho on minulle mennyttä. Rakastavaisille se ehkä näkyy jo tulevana, vihertää. Tämä on kuvitelma, eikä kuulu ilta-aurinko-penkille. Minä näen vain ruohon joka on mennyttä, rakastavaiset. Hiekkatietä kävelevä pariskunta.

Varis lentää vasemmalta ohi, asettuu yleisen käymälän katolle. Nuori lintu, edelliskesän poikueesta ehkä. Nainen viereisellä penkillä on saanut lehtensä luettua, nousee portaat, ohittaa variksen katsomatta. Istun kädet sylissä miettimättä maisemaa enää. Joskus on hyvä katsoa ajattelematta sitä minkä näkee, sitten, myöhemmin voi miettiä miten joskus kaksi maailmaa ja sitten yksi, palatakseen kahdeksi. Ja mikä siitä tekee surullista. Kahdentumisesta. Nousen koska varjot viilenevät.

Puisto joka jää on nuppu. Tulevan viikon lämpö puhkoo sen.

Iltauinti

Pitkänmatkan ystäväni Eyecandy soittaa iltakahdeksalta ja pyytää uimaan Yrjönkadulle. Sunnuntai on naistenpäivä ja tässäkin hallissa voi vesijuosta. Innostun, sunnuntai-iltana saunaan, luksusta! Varttia yli olemme jo altaassa, kaksi sinikilpistä koppakuoriaista polkemassa turkoosia allasta matalasta syvään ja takaisin. Vyö nousee väkisin turhan ylös uimapuvutta, mutta yllättäen tarjoutunut kylpyhetki historiallisissa puitteissa korvaa tekniset haasteet. Olen viimeksi vieraillut hallissa noin 20 vuotta sitten, muistan siitä kerrasta vain yläkerran yksityishytit ja miten kummallista oli uida alasti klooratussa vedessä.

Kymmenen maissa kävelen kotiin hiljaisia katuja, ilma on vielä turhan viileä märille hiuksille, mutta muuten loppuillan kaupungissa alkaa olla kesän tuntua. Kylmä ei kävele vierellä niin kuin talvisin, eikä sisälle lämpimään tarvitse kiirehtiä.

Kotona nuuskin sormista lapsuuden etelänmatkat, kosteusvoiteen ja klooriveden sekoituksen.

Kaksikymmentä kevättä

Minulle tulee viikonloppulehti, harkitsen tilauksen lopettamista. Olen vieraantunut aamujen lukurutiinista ja verkottunut uutisten osalta niin, että eilinen lauantain numero unohtui avaamattomana eteiseen. Tänä sunnuntaina nostan kuitenkin koneen sivuun ja avaan lehden lukeakseni kansalaisten myönteisemmästä kannasta mahdollista kuudetta ydinvoimalaa kohtaan. Luen kuinka 20 vuotta on sopiva aika vieraannuttamaan ydinjätteen ongelmallisuudesta, Tsernobyl on huono muisto, mutta kovin haalistunut jo. Käsivarsien iho nousee kananlihalle kun katson kuvasta räjähdyshetkellä työvuorossa olleen insinöörin amputoitua olemusta.

Olin 10-vuotias neljäsluokkalainen huhtikuussa 1986, minulla ei ole suoraa muistoa räjähdyksen uutisoinnista, enkä muista onnettomuuden vaivanneen mieltäni. Elin turvallista lähiöelämää, yksinhuoltaja-äidilläni lienee ollut muita huolia, ruokapöytäkeskustelut ovat luultavasti kiertyneet koskemaan yökyläilyjä kavereiden luona tai uuden pyörän hankintaa ennemin kuin kaukaiselta tuntuvan voimalaitoksen onnettomuutta seurauksineen.

Aikaisemmin tänä keväänä olen sivunnut energia-aihetta espanjalaisen ystävän kanssa messengerissä. Konservatiivisen, oikealle kallellaan olevan perheen poika oli ja on mielipiteissään varsin ehdoton ja sitä mieltä että ydinvoima on ainoa oikea ratkaisu lisääntyvään energiankulutukseen. Se on lyhytnäköistä ongelmanratkaisua muistan vastustaneeni, mutta poika on varma että tulevaisuuden loppusijoitusproblematiikka saadaan teknologian kehittyessä ratkaistua ennen pitkää.

Ydinvoiman ympäristovaikutuksista ja ilmastonmuutoksesta muistuttaminen leimaa minut ystävän silmissä ekohörhöksi lopullisesti, historian opiskelija kehottaa vilkaisemaan menneeseen, reilu 500 vuotta sitten ihminen ei tiennyt merentakaisen mantereen olemassaolosta, hyvä kun uskoi pallon pyöreäksi, maapallon reilun viiden miljardin vuoden historiassa se on häviävän lyhyt aika. Uskoinko tosiaan, että tilastoidut lähivuosien, tai -vuosikymmenten lämpötilanvaihtelut olisivat lopun alkua jos vastaavaa sääolojen vaihtelua on kaivettu esiin ja estimoitu vuosituhantisista maakerrostumista? Talouskasvun ei odoteta laantuvan, vamos, katse Kiinaan ja Intiaan, amiga mía, lääketieteen, tietotekniikan, uusien teknologioiden kehitys, mikä sen pysäyttäisi juuri nyt? Ennen pitkää löydämme uusia ympäristöystävällisempiä energiamuotoja ja opimme valjastamaan ne edullisesti talouden ja teollisuuden käyttöön, sitä ennen ydinvoimaa.

Tuskastun sanavaraston puutteesta, näistä asioista en argumentoi luontevasti edes suomeksi, mutu korvaa edelleen liiaksi kovan tiedon (toisaalta en jaksa väheksyä sitäkään tekoihin initoijana, meitä on niin moneksi, minä aktivoidun tunnevetoisesti, joku toinen tietopohjalta, mutta pätevään argumentointiin mutu ei riitä). Keskustelu siirtyy neutraalimmille alueille, olemme edelleen hyvät ystävät mielipide-erosta huolimatta, mutta keskustelunpätkä muistuu mieleeni tänä aamuna kun mietin Tsernobylia ja omaa tuulivoima-sähkösopimustani.

Samasta pyhäpäivän numerosta luen kuinka tuulivoimaa kannatetaan, noin niinkun periaatteessa, mutta sillä todellisesti tuotettavan sähkön osuus Suomessa on edelleen häviävän pieni. Onko tässä mitään mieltä? Kulutan kallista sähköä, maksan laskua kahdelle energiayhtiölle (Helsingin Energia on mustasukkainen eksä, siirtosopimus linkittää meidät yhteen edelleen), mutta muutos mihinkään olennaiseen verrattuna, konkreettisesti, on naurettavan pieni. Vai onko olennaista se että tiedostan, että tajuan edes pohtia vaihtoehtoja kuluttamiselle? Ei se minusta vielä riitä. Mutta en myöskään pääse tästä puusta pitkälle omin avuin, siksi kai pikkuhiljaa pyristelen eroon joukkoonkuulumisen-kammostani ja kansalaisaktivoidun, hitaasti mutta aktivoidun.

Tuulivoimasta merenrantaan.

Sula meri edessämme kääntää auringon säteiden suuntaa elävämmin kuin luminen jää jonka viimeksi tältä kohdalta näin. Talvikevät on kadonnut, vihreä on lähellä. Viikon päästä on vappu, ihmiset toivottelevat jo työnjuhlaa toisilleen, viimeksi eilen joogasalin pukuhuoneessa. Sisko on keittänyt kahvit, minä paahdoin leivät, olemme sopineet aikaisemmin viikolla sunnuntaiaamun piknikistä.

Näin ei ole istuttu aikoihin. Lapaset takamuksen alla kalliolla, aamukahvit auringossa. Siskon kanssa kahden. Muki lämmittää sormia, vaikka kylmä ei ole muutenkaan, tunnen ylipukeutuneeni. Hiljalleen ohjaan puhetta tiettyyn suuntaan, tökin varovasti haavakohtaa etsien. Haluan löytää sen, isosiskon huolella tarkistaa missä kohtaa erotoipumista mennään. Hiljaisuutta seuraavista kyyneleistä tiedän onnistuneeni, etsin sanoja, laastarirullaa. Sovitan molempia, pilkon kysymyksin siskon oloa, puristan lisää, tiukkaan asioita joilla arvelen olevan merkitystä. Hetkien välit istumme vaiti. Siskon kanssa se on helpointa koko maailmassa, olla ilman sanoja. Silti toivoisin osaavani roolini paremmin, toivoisin tietäväni paremmin mitä sanoa, rakentaa varmuudesta syntyvän lohdun sanotun taakse. Enkä voi tietää onnistunko, en ainakaan tänään, mutta jatkaessamme aurinkoista rantakatua keskustaan päin tunnelma on jo kepeämpi. Tällä haavaa elämä on tätä haavaa. Myöhemmin se ehkä kuivuu ruveksi, joka kutiaa ja rapisee pois. Jättää auringossa vaaleana säilyvän arven, ja myöhemmin tulee uusia. Mistä mikäkin kolhu, sen ehkä unohtaa.

perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Kevään ensimmäisellä uimareissulla

On heti helpottavampaa olla rinnat hävittävässä aniliinioranssi-ruudullisessa uimapuvussa polkemassa vettä aamukahdeksalta punavalkopilkullis-pukuisen Veloenan vierellä kun kuulen ettei vesi ole hänellekään Se elementti. Vielä aamummalla, ennen kuin tiedän unohtavani puhelimen kotiin, juoksevani lyijyjaloin ja myöhästyväni siitä bussista jolla olisin ollut ajoissa, pohdin peilin edessä alastomuutta, joka tulisi vesijuoksun ohella olemaan uusi asia ystävyydessämme. Se on hassua, sillä en yleensä pohdi moista. Edes miesten seurassa, vaikka tämä on kompura-ajatus heti uloskirjoittuessaan, itseä ja muita naisia vartenhan kaikki laittautuminenkin kuitenkin loppuperin tehdään. Ehkä kaikki se pyöräilevän ystävän tanssista ja kehollisuudesta kirjoittama saa minut hölmöilemaan aamutuimaan. Joka tapauksessa olen jo ehtinyt unohtaa moisen kun kuoriudumme kankaista pukuhuoneessa.

Vieraisiin uimahalleihin meno on kaikessa rutiinittomuudessaan hieman hermostuttavaa, vierailijoiden vain oletetaan tietävän miten asiat täällämeillä hoidetaan. Siksikin on hyvä että olen kaksin enkä yksin tänä suhruisena perjantai-aamuna, kun kiristämme vöillä itsellemme vyötäröt ja astumme arvokkaan äänettömästi säärtä varpaista asti suoristaen altaaseen. Olen yllättynyt, vaikka löydänkin itseni ylämäestä joka toisella altaanmitalla, siitä kuinka kevyttä meno on. Opin myös ettei tätä suoritusta tule mitata matkassa vaan ajassa. Ja että aika kuluu, kuin huomaamatta olemme juosseet tunnin ja ystävä hymyilee että enää tuonne ja takaisin ja minä hymyilen etteihän tämä edes vielä.. Altaasta noustessa joko minä olen, tai sitten hallin sisäilma, mutta pumpulia, rajoja häilyttävää pumpulipampulia jalkojen totutellessa kuivalle maalle.

Höyrysaunassa kuuntelen pikaluennon feldenkrais-menetelmästä, jota haluaisin kokeilla. Pian shampoon, kosteusvoiteen ja kikatetun pikateen jälkeen löydänkin itseni työpöydän äärestä vanumasta saunaoloa. Sisko sanoo että kaipaisin hieman poskipunaa kun lounastamme yhdessä, mutten suostu moiseen, olen unohtanut hajuvedenkin silkkipussukkaansa laukunpohjalle, eikä mikään kulma maailmasta ole enempää kallellaan niiden vuoksi, joten miksi minäkään.

Myöhemmin kyllä hiipii perjantai kuten aina, mutta se on jo korjattu villasukilla, pyjamahousuilla ja hämärällä joka viimein on hiipinyt kattojen ylle. Vanhanpiian patenttiratkaisu, pimennysverhot - kun kevät-illat muuttuvat ahdisteleviksi kosijoiksi.

No ei minulla ole, eikä tule. Tumma suklaa on tehokkaampaa muutenkin.

Kokoelman julkistus

On tilaisuuden jälkeen. Runoilijan katse on lempeä, se katse on kiitollinen, hänen selittäessään vuosisatoja vaiolikosetuhansiaenmuista vanhoista kuolleiden kirjoista. Kaksi ihmistä keskittyneinä kertomaan ja kuulemaan. Hetki venyy hidastetuksi kun seuraan sivusta ja katson. Kuinka ymmärrys vaihtaa ihmistä. Melkein näen kuinka runoilijan punertavat ripset sipaisevat poskipäitä kun silmäluomet sulkeutuvat, tasaavat kosteuden verkkokalvoilla. Joille tytön kasvot ja niin edelleen.

On tilaisuus. Ihmiset ovat kauniita kuunnellessaan. Näen heistä vain keskittyneiltä vaikuttavat selät, vaikuttuneet selät keskittyneinä kun seison ahtaan eli intiimin tilan takaosassa, joka oikeasti on kaiken oikea seinä ovelta katsottuna. Kuuntelen itsekin. Tuttua ääntä, tajuan. Tuon äänen olen tavannut barokkipuvussa ensimmäisen kerran, mutta siitä on jo kauan, neljä kuukautta. Tämä kevät on supistanut ajan lisätessään valon määrää.

On tilaisuutta ennen. Valitsen valaat kannessa. Koska viime päivinä olen erään sattuman ja runon kautta ajautunut ajattelemaan että olisin yksi heistä, jos olisin jokin muu. Eläin. Syvissä vesissä joissa aika ei kulu, se ei kuulu sinne. Eikä valokaan.

Tänään avaan julkaistun teoksen kohdasta jossa puhutaan että rakkaus on vaihtoehdotonta, ei pakko. Puhutaan koska verkkomme on puhetta enimmäkseen. Itse en ole varma onko se kumpaakaan näistä, puhun siis rakkaudesta. Ehkä se on ehdottomuus-allergiaani, ehkä en vain ole vielä rakastanut, tarpeeksi.

torstaina, huhtikuuta 20, 2006

"Numero on varattu, haluatteko odottaa hetken?"

Tuu-tuu-tuu-tuu-tuu
kaikuu korvissani kauniisti soivana stereona kun kiiruhdan takaisin töihin salakapakoimasta kesken päivän. Kahvilan pöytään jättämäni tyttöset taitavat tietää mistä narusta ohjaudun haluttuun suuntaan, tietävät miten minut parhaiten saadaan vedettyä mukaan viikonlopun rientoon, keskelle jännittäviä, vieraita ihmisiä ja uusia ajatuksia. Edelleen yhä vain, harkitsen, huomenna päätän. Olisi mukava mennä ja olla mukana, mutta tuntuu että kiepun tällä hetkellä hyrränä joka suuntaan saamatta oikein mitään aikaan. En saa pysähdyttyä jos en tosissani yritä. En ole lukenut yhtään runoa ajatuksella moneen päivään, työt tulee tehtyä sinnepäin ja koti on.. no äh. Lopputyö kutittaa koko ajan jossain niskanseutuvilla myös, ihan vähän vain, mutta siellä se elää ja kulkee mukana, odottaa kanssani jokaiset liikennevalot, hyppii valkoset raidat ja katselee olan yli kun kaivan sekasortoisesta laukusta avaimia tihkusateessa.

En osaa pysähtyä, paitsi näin väsyneenä. Marmarmar. Mur. Luulenpa että parempi olisi tällä hetkellä piupau kuin yrittämäni kukkuu.

***
Rastaat lauloivat tänään kukkulalla. Sisko keksi sähkön. Parhaat keksinnöt ovat yksinkertaisia, kuin kytkimestä kääntäisi. Jääkaappipakastin hyrähti ja keittiötason loisteputkilamput sanoivat blink-blink kodissa jota en vielä asuta.

Haluaisin viidakon yhdelle tulevan eteiseni seinistä. Näen suuria vihreitä lehtiä, kuulen nihkeää siritystä ja vieraiden lintujen säkättäviä pyrähdyksiä. Maalattuna, koska tapetin joku voisi kynsiä myöhemmin. Spårassa kotiinpäin mietin ketä ystävääni tohtisin pyytää toteuttamaan kanssani haahuista ideaa. Voi myös olla että päädyn tasaväriin, en edes vielä tiedä minkä seinän haluan maalata, mutta jollain asunnon uusvalko on rikottava. Sademetsä-seinä supistaisi tilaa, mutta että voisin joka aamu astua metsän ovesta suihkuun, joka ilta harjata hampaat liaani korvanjuuressa roikkuen..

Maisa petaa

Herään hikisenä, hartiossa jumittaa. Olen pitkin yötä häärännyt uudessa asunnossani, purkanut ja koonnut avokeittiön vitriinikaapiston, siirtänyt työtasoa ja aloittanut alusta, uudestaan ja uudestaan. Olen raahannut omin käsin jääkaappipakastinta keittiöstä huoneen puolelle ja takaisin, vaihtanut sängyn paikkaa ja ihmetellyt miten täysin lapsiperheelle varusteltuna yksiöni on vuokrattu, kaapit pursuina lastenkirjoista, tuttipulloista ja niin edelleen. Muistutan unessa aika lailla lapsuudenystävän basset-vainaata, miljoonamiljoonamiljoonaruusua-Allan koirankoira Maisaa, joka oli jatkuvasti valeraskaana ja ahkera petaamaan leluilleen pesää. Huu.

Lokit kirkuvat joka aamu nyt, keväässä, kesää. Kuulenkohan niitä hevoskastanjakukkulallani?

keskiviikkona, huhtikuuta 19, 2006

Koti

Tuleva kotitaloni on päältä mansikkaa ja sisältä aprikoosia.

Jostain syystä hipihipini on hiipunut iltaan, ystävän pitää muistuttaa että nyt saa jo hihkua, nyt se on nähty ja hyväksi todettu. Koitan loikkaa kadunkulmassa, mutta saappaat eivät tahdo nousta asfaltista. Mikä minua vaivaa? Kilistämme punaviinilasilliset uusilla kulmillani. Olen, olen onnellinen, mutta tämä on niin.. paljon enemmän kuin otsahiukset.

Vauhti on hämmentänyt minut hiljaiseksi. Eilen näin ilmoituksen, hain ja sain. Tänään näin mitä sain, huomenna kirjoitan sopimuksen, Helsingin kaupungin sinisellä musteella. En jaksa tajuta, mutta ystävä listaa puolestani: vuokrani laskee, pääsen haluamaani osoitteeseen, saan uunin. Herttinen, hyvänen aika, leipää ja pannukakkua! Pakastimen täydeltä itse leivottua leipää, marjoja, itsetehtyä ruokaa, koska senkin saan, jääkaappipakastimen. Ja kissankin saan, oman kollin puskemaan, koska kaupunki ei kai sitä kiellä.

Ymmyrkäisenä untenmaille.

Strindbergillä

Lokit kirkuvat aamuun kolmiulotteisuuden joka on kevyttä ja kestävää kuin puuvillalankainen pitsi. Kuulaana ja ohuena päivän aie asettaa huoneeni reunat. Hiljaa keinuu minussa eilinen tapaaminen.

Istun kahvilan neliskanttisen keikkuvan pöydän ääressä nuoren seuralaisen kanssa ja mietin miten voisin helpottaa oloaan. Kerron asioista pyöreämmin, vuolen terävät kulmat jotka kuulija aavistaa silti, näen aristuksen, suru puskee silmistä tällä miehellä vielä. Tavallaan olen helpottunut, ei ole kasvattanut kuorta liian paksuksi, nuori ihminen toipuu ja voimistuu kyllä. Yritän pulputa iloa pöytään, helisyttää hieman vakavina seisovia kahvikuppeja. Kerron asunnon mahdollisuudesta, kummallisesta onnen osumasta. Kirjoista, kirjoittamisesta, höpisen blogeista. Poika piristyy, puhumme sisustamisesta ja kuuntelen hyvilläni tulevista matkoistaan. Tulevista asioista, eteenpäin asiat kierivät jälleen, punaiset pallot vierivät eteenpäin me mukanaan. Halaan pitkän varren varvistaen erotessamme, "tulet sitten käymään kun olen muuttanut", painotan että kutsu on imperatiivissa, se on tärkeää minulle. Tunnen itseni täti-ihmiseksi mutta osaan olla vain hyvilläni siitäkin. Hymyilemme, hieman rikkinäistähän se on, mutta tiedän että jonain päivänä joku vielä ihastuu tuohon vinoksi muovautuneeseen hymyyn.

Kotimatkalla koukkaan Akateemiseen, tajuan rullaportaiden taittuessa lattiaan toisessa kerroksessa niiden tuoksun. Hennon tunkkaisen sukkamehuisen hajun, joka syntyy päivän pyörineen koneen lämmöstä, viimeisen askelman astuneista kenkäpareista. Kotoisen nuhjuista. Katutasoon palatessani muistan taivuttaa katseen maahan, nenän asemiin. Hajujen pikkurikollinen, hihitän sisäisesti vielä Sirkka Turkkaa selaillessani. Silitän kokoelman kantta, hintalappua joka on liikaa juuri nyt, ehkä myöhemmin, viipyilen hyllyjen välit ulko-ovea kohti lipuen. Ajatukset ovat karussa, väsyneenä portit jäävät niin helposti auki. Kotona muistan minttuteen loppuneen sillä hetkellä kun käsi tavoittaa teepurkin kannen. Ehkä kansi on kannettava mukaan seuraavalle kauppareissulle, tai sitten kirjaan kauppalistan kämmeneen tai kirjekuoren kylkeen enkä näytä sen kummemmalta kuin kukaan muukaan vähäsuolaisia oliiveja tai jasmiiniriisiä lähi-Alepaan etsimään eksynyt.

Päivä alkaa, kattojen päällä lokit säk-säk-säk. Tänään saan avaimen, toiveen joka täyttää vielä astumattoman eteisen.

tiistaina, huhtikuuta 18, 2006

Klovnin sokerinen suru

Päärynästä tulee mieleen klovni. Älä kysy minulta miksi, tai jos kysyt niin saat luvan varautua epämääräiseen vastaukseen jossa sivutaan satukirjamuistoja ja sokerin karamellisointia.

Klovnista tulee mieleen syyskuinen vaahterapuu. Vaahterasta tammenterho. Sanoinhan ettei kannattaisi kysyä. Tammenterhoista puu ja pojat, Lastenlinnankadulla. Mikähän oli suurin pelkoni silloin? Pysyisinkö perässä korttelin ympäri, uskaltaisinko kiivetä yhtä korkealle, olla kuulematta huojuvien oksien nitinää? Uistimen koukkua en uskaltanut vuolla kämmennestä linkkuveitsellä, mutta ei uskaltanut serkkupoikakaan.

Isän eteen oli pakko uskaltaa, varovasti tasatahtiin, koukkujen väkäset päät kalanleukaan tarkoitetut, repivät ihoa minun vasemmassa, pojan oikeassa kädessä. En löydä jälkeä enää, en muista kohtaa jota kipu repi vaikkei muka mihinkään sattunut, korkeintaan nipisti.

Pitäisikö meidän keskustella, mikä on suurin pelkosi tänään? Edelleenkö sama, pysyä perässä, mahtua joukkoon, piilottaa pelko ja kipu. Päärynä tahmaa sormet niin kuin silloin, mutta silloin meillä oli sokeriset housunsivut, nyt kuorittu hedelmä talouspaperissa.

Kysynyt minulta

Olisitpa kysynyt minulta miksi menin
Olisitpa vaatinut vastausta parempaa kuin olankohahdus tai hämmentynyt nauru
Jonka sait
Olisitpa kysynyt miksi eilen mutta ei tänään
Miksi eilen tuntui niin hyvältä mutta ei tänään
Kysynyt minulta muistinko ne kerrat joiden jälkeen itkin kykenemättä
Uskomaan mihinkään itsessäni
Kysynyt minulta ne kerrat joiden jälkeen nukahdin huoneeni lattialle
Voimattomaan uneen kaikesta tunteesta tyhjentyneenä

Ja mistä se kaikki rakkaus kumpusi
Mikä mielikuva sitä ruokki mikä toive
Ja missä se on nyt
Olisitpa kysynyt

Olisitpa kannatellut minua kysymyksinesi sinne
Polun päähän missä viimeinen vastaus on yksitavuinen sana
Sinä kai tiesit sen kysymättäkin mahdottomaksi
Ei mitään polkua koskaan ollutkaan
Sokean rakkauden nähdä

Öistä hiittä

Teen tätä jatkuvasti. Hampaita harjatessa tajuan. Puhun pälvestä talven viimeisenä lumennokareena. En jaksa korjata edellistä tekstiä koska en jaksa omassa seurassani tänä iltana yhtään pidempään. Jos olisin pitkäjalkainen ja -kaulainen pienipäinen lintu, tietäisin mitä tekisin. Aivot kun meillä on valmiiksi samaa kokoluokkaa.

maanantaina, huhtikuuta 17, 2006

Pälvikohdista

Ehkä mangosta olisi helpointa aloittaa. Kirjoittaa siitä kuinka keltaiset lohkot uivat maustamattomassa jugurtissa, pyristelevät päiväunisesta lusikastani takaisin Emmauksesta löytyneeseen lasitettuun savikuppiin, josta tulee joka aamu mieleen savupirtti ja joulupuuro, vaikka oikeastaan tajuan tuon ajatukseen asti vasta nyt. Päätämme ystävän kanssa päiväkävelyn päätteeksi tohottaa eteenpäin tästäkin absurdiasta, yllätyksiä helisevine suklaamunineen kaikkineen. Jäin tänä vuonna rihkamakihloitta, ei yhtään paperista kuorittua sormusta, mutta sain niiden sijaan italosuukkoja ja avaimenperä.

Mutustelen juuri tuota yllätyksen tuomaa esimiehen pitämää lupausta, strutsin munan kokoista pääsiäismunaa, kokonaan tummaa suklaata. Sen sisältä löytyivät bacit, sekä avaimenperä jossa helisee minulle suomentumaton Keats-lainaus italiaksi. Le note dell'amore fanno la gioia piú grande. Rakkaus on suurin ilo yritän, ma io no capisco italiano. Io no capisco dell'amore, kun tarkemmin mietin. Rakkauden tiet, karkureittejä, kurittomia lankakeriä, jotka kierivät käsistä langanpäineen, jättävät jälkeensä solmuja joiden aukomiseen tarvitaan parsinneulaa ja paljon kärsivällisyyttä.

Taivas aloittelee isoilla pisaroilla kun nousen pyörän selkään ystävän takapihalla. Torkkelinmäen mukulakivet nostelevat pyöreitä selkiään renkaita vasten, tärisyttelen alas kesäkadun iloa reisissä ja rennoissa poskilihaksissa. Pajujen kissat ovat olleet pulleita kolleja, harmaita rontteja, päivä niin lämmin että on pitänyt keriä kaulaliinaa löysemmälle ja avata takkia koiruuden perässä viipottaessa. Pisarat pienenevät, sade tiivistyy verhoksi joka kastelee farkut reisistä kylmiksi. Jatkan silti hitaaseen tahtiin läpi hiljaisen keskustan, jalat hakevat vasta kesäistä polkuvoimaansa. Tämä sade veisi pölyn, sulattaisi varjopaikkojen talvipälvet, kylmän viimeiset sotkuiset saarekkeet.

Aiemmin pilviverhoisessa auringossa olemme kulkeneet jättömaita ja jäistä rannanviertä. Puhuneina ja vaiti, molemmissa tiloissa yhtä helppoa tämän ihmisen kanssa. Olen aprikoinut ääneen että tämä on minulle normaalimpi olotila, olla yksin, mutta onko luvallista myöntää elävänsä haluamatta muuta, ainakaan nyt, ja ainakaan sitä miksi sen on kuvitellut haluavansa joskus aiemmin. Normaalimpi olotila eletyssä ajassa mitattuna, mutta muuten, mikä sitten onkaan normaalia on ystävä kysyen vastannut, samaan sävyyn, eteenpäin puhuen. Ehkei sitä sanaa tulisikaan käyttää tässä yhteydessä, jokainen suhde on kuitenkin erilainen, ainutlaatuinen. Niin kuin nämä hetket suhteiden välissä, pälvikohdat joihin palaa löytääkseen tutut askeleet hangenpinnalla, vielä kerran, vielä ennen kuin aurinko tai sade löytää ne, sulattaa niihin jäätyneen muiston. Minun tulee olla varmempi ja vahvempi ainakin, olen jatkanut, ehkä se sitten olisi mahdollista. Koska kuitenkin, onhan onnellisiakin pareja, miehiä ja naisia jotka ovat osanneet jakaa tilan molempien omana, suostua ja vaatia kaapinovimalleja ja sohvan paikkaa. Niitä jotka ovat uskaltaneet rakkauden, sen mahdottomuudesta lannistumatta.

Olen halunnut puhua muutakin, mutta aihe on jo tulvinut siirtolapuutarhamökkien pihoille laaksossa, olen kahluuttanut ystävän läpi sen yön kun viha oli huokunut yli ja ulos minusta vuosia sitten, syventänyt silmien sinen harmaaksi jääksi. Laaksokin on kuitenkin jäänyt taakse koska olemme kävelleet, jatkaneet eteenpäin kevein askelin, niin kuin ovat saattaneet kuvitella jos ovat nähneet meidän kulkevan tiiliseinän viertä. Vain itse olemme tienneet sen sinnikyyden mikä keveyteen on vaadittu.

Kotirapun hississä seison silmälasit huurussa, otsatukka on kääntynyt kastuessaan laineille. Uni tulisi pian lämmön myötä. Muistan vielä kuinka sisällä ystävän luona olemme kurkkinneet kannunsuulta teekukan kauneutta, täyttäneet vatsamme kikhernehyvällä ja piirakalla, olen leikittänyt harmaan kehrän sängyllä ja halannut lujasti seuraavaan kertaan. Myöhemmin unessa tulisin näkemään sinut, niin kuin näin sinut viime yönä, onnellisena.

sunnuntaina, huhtikuuta 16, 2006

Peruna on pyöreä

Olin jättänyt Karrin kommenttilootaan yöllisen ajatuksen yleisperuna-nimikkeen hämmentävyydestä kun siihen liitetään taiteilija jonka taivas on sininen pelto, kun oloni helpottui hetkeksi. Olen kolme päivää väristys-inhonnut tätä kaikkea, koska olen kihissyt ulos nahastani, pääkopastani ja sormenpäistäni joiden yhteenliittymä nakuttaa näitä nuhruisia toisteita päivä päivän perään.

Helpotus tuoksuu edelleen oikean käden etusormen ja peukalon uurteisilla pinnoilla. Hiirenkorvan lehtivihreä. Äidiltä saadut narsissit ja koivunoksat vihreästä ruskeaan liukuvärjätyssä keraamisessa kannussa punaisella pöydälläni. Tuoksu on kesäisen saunan. Se on yksinkertainen asia, johon ei liity yhdenkään ihmissuhteen tuskaa, mitään toteutumatonta toivetta tai itsestä lähtöisin olevaa pettymystä. Ei siis yhtään yritettyä kirjoitelmaa, kirkkautta kompuroiden tavoittelevaa ajatusta tai sievistelevää säettä. Siihen ei kuulu myöskään yksikään pakotettu teko, sosiaalinen tai muu artesaanimpi.

Tuoksumuisto on myös paljon laajempi kuin löylyvesisoikossa liotettu saunavasta, se ulottaa piiriinsä tottumattomien jalkapohjien alla pistelevän polun, villinurmikon iltaisen kosteuden, punertavalta iholta nousevan vesihöyryn ja ilmassa leijuvan hiljaisuuden, joka on täynnä ääniä kun sitä pysähtyy kuuntelemaan. Siinä limittyvät niin pääskysen lento valoisassa yössä kuin yksityisyys joka sulkee ulkopuolelleen jopa ystävät. Miksi juuri tämä pala luontoa on niin rakas? Lyhyt ja etäännytetty, keskimäärin kolme viikonloppua kesässä käsittävä kaupunkilaisen romantisoitu luontokokemus.

Luontainen ympäristöni on kaupunki. Erään pojan määritelmän mukaan luonto on vain osa ympäristöä, jos vuollaan käsitteistä tikku-ukkoja. Kaupungillakin, kaupungissakin, on luontoa, mutta se on kokemuksena arkista, niin arkista kuin jääkävely laivaväylien viertä voi olla, tai meri joka on aina sama, vaikka alati liikkeessä. Joka tapauksessa haluaisin tänä kesänä löytää kaupungistani sen joka jo heikentyen tuoksuu sormissani. On etsiydyttävä uusille reiteille, mutta myös havainnoitava vanhoja entistä akuutimmin. Missioni turvin selvinnen syksyyn.

***
Rakkaat korkokenkäkollegat, LadyKiller, Huri-puh-veli-na ja Eva, kiitos mukavasta illasta ja taittumattomista nilkoista, kynteni kimmeltävät puffin jäljiltä parhaillaankin kun näpytän tätä loppuun. Hyvää yötä.

lauantaina, huhtikuuta 15, 2006

Taivaan korkeuden

Tyttöjä kävelyillä pitkin huhtikuista kaupunkia.
Tyttöjä kävelyillä pitkin huhtikuista kaupunkia, fatalistisin ajatuksin.
Iltaa taittava valo on levoton lupaus. Tyttöjen reitit on valittu taivaan korkeuden mukaan ja hylättyjen hiekkakenttien, mukulakivien, täydellisten portaiden. Tyttöjä kävelyillä ja jossain ihminen, joka tulee mutta myöhemmin. Joka ei sitä tiedä vaikka tytöille se onkin jo selvää. Tulee kulkemaan tyttöjen rinnalla varovasti, sydämensä iloa arkaillen.

Tyttöjen ajatuksia pitkin huhtikuuta hohtavaa kaupunkia, joka on rakennettu sitä varten että se käveltäisiin. Kaupungin rajalla meri. Jonka horisontissa majakat kun ilta on ylittynyt yöhön. Jokaisella majakalla oma välkkeensä, jokaisella tytöllä. Ajatuksensa siitä kuinka surun ja ilon samanaikaisuudessa on kauneutta. Iltaisin ja öisin, kun kadut ovat kuivia, ja ilman viileys polttaa poskiin viirut.

perjantaina, huhtikuuta 14, 2006

Minä myös

Viehättymistä lauseista, eräs vähemmän vastahakoisesti leviävä meemi, via Lady F ja Matti.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se journaaliisi.

Ensimmäisen kirjan kohdalla kuuluu vain mee-miukaus, astun meemin hännän päälle koska Mikael Niemen Popularmusik från Vittulan sivulla 123 seisoo vain neljä lausetta. Uusi yritys. Iris Murdochin Italialaistyttö.

Etkö näe että olen in extremis?

Virnistys. Miksi tämä lause kaikuu niin, hmm, omakohtaiselta? Terveisiä pääskyn pesään ja muille klubilaisille.

***
Tiesittekö muuten että tämän pääsiäisen noidat lentävät punaisilla akkukäyttöisillä, pölypussittomilla varsi-imureilla? Ja niin äänettömästi ettette huomaa tulleenne noidutuiksi..

Irti - leikaten

Minulla on otsahiukset. Olen 11-vuotias, istun keittiön pöydän ääressä ja äiti letittää märkiä hiuksiani. Punertavat hiukset ovat puoleen selkään, aamulla ne ovat kuuden letin jäljiltä tulista kiharalainetta.

Minulla on otsahiukset. Istun punaisen pöytäni ääressä ja kirjoitan. Minusta tuntuu että jokin aika on päättynyt ja tuo ajatus hajottaa minua sisältäpäin. Viisitoista senttiä hiuksiani makaa kampaamon lattialla. Tämä on naurettavuuden huippu. Hiukset kasvavat noin kolme senttiä kuukaudessa. Ei kulu kuin viisi kuukautta jos haluan.

On kulunut viisi kuukautta. Yksi asia muuttuu ja sitten seuraava. Yhä vain tunnen sormenpäiden muodon ihollani, selkärangan viertä painanteet.




Jos odottaisin aamuun, en luultavasti kirjoittaisi näin. Olisiko tämä silloin vähemmän?

torstaina, huhtikuuta 13, 2006

Luudanvarressa keikkuen

Tänään näen kollin! Olen nukkunut 12 tuntia unetonta unta melkein yhteen pötköön, harjannut hampaat vain joidenkin niistä välissä ja herännyt tänään palkkapäivään.

Eilinen oli voimatonta suhrua. Väsymyksen 150 kiloinen olemus istui hartioillani aamusta lähtien ja hoputti kantapäät kylkiini hakaten lisäämään vauhtia vaikka töin tuskin pysyin pystyssä. Sarvipäinen ylensyönyt seuralainen pisteli surun hiilihangolla lapaluiden väliin, vyörytti kivun keilapallojaan kohti kiihtyvällä tahdilla, kompuroin väistöliikkeitä huonomalla menestyksellä iltaa kohti. Olon musertavuutta lisäsi aurinko joka tunki säteineen sälekaihdinten välistä tehden olon tukalaksi sisätiloissa. Ulkona valo oli paperiviiltoja iholla, pöly kaihersi kurkkua ja punasi silmät, mutta vain siksi että oli väsymys. Tiedän tämän koska. Itse toivoin voivani olla tuo nainen, maalata maiseman yöksi, pois silmiä kivistämästä. Paras mihin pystyin oli pukea kuudelta illalla yöpaita päälle, vetää viltti korville ja sulkea silmät.

Tänään on puolikas päivä, paitsi minulle joka lupauduin iltavuorolaiseksi. Pysyn kaupungissa pääsiäisen joten ylitöillä ei ole niin väliä. Konttori hiljenee mukavasti alkuiltapäivästä, ja odotan jännityksellä miten ison suklaamunan saan kiirastorstai-illan uhrauksestani, semmoisen esimies lupasi minulle munia kun vuorosta sovittiin.

Illalla näen kollinlollin ja autan peeämässeiseltä osaltani tuhoamaan Veloenan hedelmä- ja pähkinäylijäämää, taidankin olla parhaassa mahdollisessa (hormonaalisessa) vireessä imuroimaan juhlanjämiä turpeaan fyysisyyteeni. Ah, mikä ihana pikku pääsiäisnoita syntymässä, kylläkyllä ystäväiseni!

Ainoa pääsiäisloma-toivesuunnitelmani on päästä kävelylle sinne missä pajut kissovat, saisinkohan huivipäistä seuraa reissulleni, kettuseni, lumityttöseni, tuntemattomat tervehtijäni, mitäs sanotte?

Nyt ehdin vielä tohottaa tiskit ja pyyhkiä pölyt ennen töihin lähtöä, onpas hienoa olla herännyt melkein ennen aurinkoa.

Pääsiäisiloa sinulle, vaikka varmasti päivittelenkin pyhiä pitkin.

keskiviikkona, huhtikuuta 12, 2006

Unikuvia

Kirjoitin tämän aamulla, en julkaissut vaan kiirehdin töihin. Uni kontrastoi edellisen illan seuraajana, emmin hämmennystä. Tässä voi olla jotain ennen aukaisematonta minulle. Sinulle se on tarina siinä missä muutkin.

***
Heräsin juuri. Sitä ennen nukuin ja vieläkin aiemmin, näin unta.

Kadulla vitriinissä näytillä valtava maalaus, joka hurmaa ihmisiä, pikkutyttöjä, teinejä, niin keski-ikäisiä naisia kuin miehiä viisissäkymmenissä, tyttöjen isiä ehkä. Teoksen nimi on jo karannut minulta, heränneeltä, mutta sen merkitys unessa on musertava. Sinivihrein sävyin kuvattu makaavia, lepääviä naisia, alastomia kehoja. Kuva ei ole pelkästään seksuaalinen, siihen liittyy jokin toinen vapaus, vapautus joka saa pienet tytötkin kuvittelemaan tuulen hiuksiinsa. Vaalenapuna-ikäiset tytöt liimaantuinena vitriinin äärelle, isä huutaa tulkaa jo, nyt mennään, tyttöjen selät eivät kuuntele. Taulun ympärille on kerääntynyt pienempiä töitä, teoksen innoittamina, kuin alttarille. Ohikulkijat jättäneet kokemuksestaan muiston, näen paljon tuttuja nimiä signeerattuina miniatyyrimuunnelmiin teoksesta, tilataideteoksiin, hiilipiirroksiin, öljyväritöihin.

Sitten on mutainen nurmikenttä. Pitkähiuksiset pikkutytöt juoksevat leikkiään, isä kentän laidalla edelleen odottaa. Muta tirsuu kengänpohjissa kun itse kävelen kentän poikki, kohtaan kihertävät tytöt, rapaa on roiskunut pisamiksi asti. Toinen tytöistä liukastuu, nappaa märkää maata noustessaan ja mutajahti käynnistyy, isä liukastelee, huutelee jo kauempana, kunnes huomaan että mies on kellahtanut vihertävään märkään selälleen, nauraen. Seuraan tätä kaikkea vierestä, hymyillen kuin näkisin syyt ja seuraukset ylhäältä käsin, vaikka sama tapahtuu minulle.

Sitten on taivas hiekkakentän poikki kävellessäni. Tiedän kenen luokse olen kiiruhtamassa, mutta olen valinnut pidemmän reitin vaikka myöhästynkin, taideteos koko ajan taka-alalla vaikka tila muuttuu. Huhtikuun routainen paljas hiekkakenttä pölyää, tuulee. Taivaaksi korkeuksiin on lavastettu valtava silkkinen, valkoinen kangas, se on kuin veden pintaa tuulessa. Kiepun ympäri ympäri, niska retkottaen, riemua vapaudessa joka syntyy tuulesta ja taivaan korkeudesta.

Myöhemmin maalaan huulia kirkuvalla punalla taidenäyttelyssä, se kuuluu rituaalina teokseen, joka seisoo vitriinissään, mutta elää näyttelyn hengessä. Kuuntelen taiteilijan levytyksiä. Koko ajan olen tietoinen ajasta, kierryn takaisin pikkutyttöihin, jotka palaavat teoksen luokse teineinä, kolmekymppisinä, nelikymppisinä. Palaan itse teoksen luokse.

Jossain vaiheessa uni taittuu nukutuksi, liukuu, hälvenee.

tiistaina, huhtikuuta 11, 2006

Kiinalainen konsepti

Kun hallitus on myötämielinen ja vieras raha virtaa on kiinalaisilla varaa ostaa enemmän autoja. Hyvät omistajat osakkeinenne, se on hyvä asia. Että lastenne elintavat kustantavat moottoritien, nostavat pystyyn elementtitaloja, huokoisia pesusieniä savusumun keskelle, rakennuttavat koulunkin. Infrastruktuuria, sitä juuri herra siellä toiseksi viimeisellä rivillä. Pian kerromme kuinka öljyvarat eivät ole ehtymässä, joten älkää siitä huoliko, tyhjäkäyntiruuhkia riittää meillekin.

Säästönne ja pyhä uudessa. Se työllistää matkapuhelintehtaan vuorotyöläiset, mahdollistaa parakkilounaan ja vapaat viikonloput maalta pakkomuutetuille. Kasvumahdollisuudet ovat huikeat. Toki tämä on kaikki kovin riskialtista, se pitää pitää mielessä näille kehityksen jättömaille suunnatessa. Hajautetullakin salkulla voi suoni tukkeutua vaikka latu olisi aurattu, pala juuttua kurkkuun kesken pihvin, mutta niinhän se on elämä, arvaamaton.

Enemmän tämä tuottaa rakkaat seurakuntalaiset, kuin sukanvarsi. Se on selvää. Se on hyvää. Kaikki yhdessä, katsokaa tätä miljardihtavaa vuorenrinnettä, me teemme sen mahdolliseksi, kiipeämme huipulle puolestanne, kohotamme teidät kuin itsemme. Jos vain uskotte kasvun mahdollisuuteen, sillä historia ei ole tae tulevasta, mutta usko, se siirtää vuoria.

Iltakävelyllä

Ystäväni on kaunis ajattelen, kun hän avaa minulle oven valkoisessa yöpaidassaan (miten muutenkaan lumen tyttö pukeutuisi unilleen?). Tyttö on arvannut sanoistani, niinpä tietysti, tuntee minut kuin vanhan ystävänsä vaikka siitä on vasta muutama kuu, kun jaamme talvisen metsäpolun ja merenrannan.

Onni on kierrätetty farkkutakki alle 20:lla eurolla, tietää ystäväni, sekin on kuin vanha tuttu, istuu hartioista ja selästä, ryhdittää kävelyään edetessämme hautausmaan viertä. Sumu katkoo kaupungin latvat, Salmisaaren savupiiput törröttävät tynkinä taustalla. Se asettaa kasvun rajat myös kirkkaalla säällä tehokkuutta uhoaville lasitorneille, pyöristää paljaita puita. Olisi ihanteellinen juoksusää, hapekas ja tuuleton. Keskustelemme kirjoittamisesta, blogi-identiteettien muotoutumisesta, yhteisestä ihastuksen kohteestakin ehdimme puhua.

Sitten katson kuinka lumitytön ryhdikäs selkä ja iloisesti heiluva poninhäntä loittonevat ylämäkeen, itse jatkan kulmasta suoraan, suorinta tietä kotiin ja lämpimään, päivä on ollut pitkä. Harmittelen hiljaa askeltaessani, että missasin kurssilaisten tapaamisesta puolet väärin ymmärretyn ajankohdan vuoksi, toinen puolikas jonka keskusteluihin ehdin mukaan, oli mielenkiintoinen. Pohdimme elämää mielessä eloton/elollinen, luonnollisen käsitettä. Sain ajatuksen alkua sille, miksi kaikki tämä ehkä kannattaa.

Tänäänkin on tiedossa pitkä päivä, iltainen asiakastapaaminen joka tulee vaatimaan veronsa, luulenpa vain. Ihmisen kohtaaminen, saada vieras tuntemaan itsensä tärkeäksi, ajatuksensa tervetulleiksi, käy työstä. Meitä on sparrattu tähän, oletettu ettei kontakti synny luonnostaan, ehkä se on niin, ehkä isoa miestäkin voi ujostuttaa, mutta minä aion luottaa hymyyni, ja kykyyni kuunnella.

maanantaina, huhtikuuta 10, 2006

Unia ennen

Minä halusin mennä sinne, halusin perille asti
luolaan. Halusin pisimmälle sinne missä pimeys kaikuisi vain lepakoiden aistein ja seinistä huokuisi kivien ikuisuus, tihkuisi kylmänä niskaan.

Astuttuja polkuja, jälkiä reiteistä, jotka polveilivat päättämättöminä, kuin langat ne jatkuivat. Porttejakin, matkallani luolaan. Sinne tänne ripoteltuja, aidattomia rautaportteja, osaan jo syönyt sade ruosteisen pinnan. Itsepäisen yksinäisinä ne seisoivat, rajoilla joita ei ylitetty. Kukaan ei ollut käynyt näistä porteista, ymmärsin.

Niitty viheriöi vielä paikoin, lakastuminen oli uutta sen kesäelämälle, vain haapoja syksyn ajatus havisutti. Kovin oli kaikki kaunosieluista, niin kuin vain tytön haitulalta odottaa saattaa. Mutta minun oli hyvä olla niin, matkalla luolaan, jos elinkin runosanoja niin sen tietäisivät vain puut ja sammakko, vihreät varpaat puron virrassa. Ilman suuntaa, ilmansuuntaa sehän on sama, mutta kuitenkin. Oli hyvä olla ilman suuntaa, tai edes tähtiä, jotka nukkuivat iltapäivää. Tulisiko koskaan yö kyselivät niityn heinät vaikka kuinka sen kielsin, tulisiko yksinäisyys raakkui varis, lentoon ponnistaessaan.

Matkalla ei tulisi, tiesin, mutta aloin jo aavistaa. Niin kuin lintu sukelsi ilmaan olin minäkin hypännyt. Luolan halusin edelleen nähdä, mutta kivien ikuisuus ja se muu, voisinko sijastaan lukea pimeän taivaan? Ulkona sirkkojen öisin äänin kuunnella sametin kaiun, ehkä tuntea auringon kierron kallion lämmössä? Luola oli sinussa niin kuin se oli minussa. Sen suulle oli matkaa ikuisuus ja yksi elämä.

Eikä tuulta

Yöllä valkoiset linnut lentävät lähempänä
Kirkuna ratkoo ohuen kankaan
eikä ole tuulta verhoa paiskomaan
Ei muuta kuin soinniton lokin laulu
unen läpi ohuen kankaan

Niskassaan kantavat kesää kaupunkiin
paljasta hikistä heinäkuun vartaloa auringon nostamaa
Ihoa valon hellimää ja kosketuksen

Alastomia käsivarsia vatsoja reisiä
tanssimaan valoa vasten
Tanssimaan toisiaan vasten
hankaamaan esiin talven peittämän tunteen

Soinniton lokin laulu
kun hengität vieressäni unta

sunnuntaina, huhtikuuta 09, 2006

Vieras soittaa kolmasti

Tapailen haparoiden objetiivisen arvon käsitettä lahjoittaessani eiliselle emännälleni vanhaa lasia, kirpparilta löytämäni kristallikyyneleen. Muistan hänen asettuneen enemmän (inter)subjektiivisen arvon kannalle eräässä aiemmassa keskustelussa. Lasinpalanen on kaunis mutta turha, voiko se siis olla arvokas sellaisenaan? Saman tien sekoan ajatusteni askelmilla, koska onhan tuolla valoa spektraavalla kyyneleellä ainakin esteettinen arvo, jonka pieni harakka minussa (uskon että jokaisessa tytössä asuu pieni kimaltelevan perään oleva, hyppelehtivä mustanokka) poimi katseellaan kirpputoripöydän kasasta. Myöhemmin, kun tulen ajatelleeksi antaa yhden ostamistani kirkkauksista lahjaksi, saa esine uuden, subjektiivisemman, arvon taskussani. Kristalli on arvokas koska se on arvokas minulle ilahduttamisen ajatuksen kautta, ehkä se tulisi myös olemaan arvokas ystävälleni muistuttaessaan antajastaan?

Noh, ei siitä filosofista tullutkaan, tulikin hai-huoh-hatus. Mutta illan valo oli kaunis, sen tiedän.

Kävelen pääskysen pesälle kevyemmässä kevättakissani, pullukoittavassa, mutta silti suosikissa, farkkuhousuhameessani kirkkaan vihreä liina kaulalle kiedottuna. Kassissa keikkuu flamencoa, keltainenkultainen hunajamuna (melonia, mutta muistuttaa minua Beskowin aurinkomuna-sadusta vaikka se olikin appelsiini jota joivat pillillä kuusen juurella, pienet), merileväkuorutteisia maapähkinöitä (kauniita! ja vegaanisia), kristallikyynel ja jasmiininteekukkia lahjapussissaan sekä pullo punaista. Iltailman lempeys on jotenkin enteellistä, samaa vaaleaa valoa vasten lentäisivät pian pääskyt laulaen, pesisivät räystäyden alla, ajattelen kun kiipeän katua.

Vieras soittaa aina kolmasti, ainakin tämä vieras joka on unohtanut osoitteen ja koodit kotiin ja seisoo nyt väärän rapun ovella nelinumeroa heikosti toimivan värinumeromuistin mukaan varioiden.

Halaus ovella on tyyliä rutistus, niitä parhaita. Sisällä on lämmin ihmisistä, hämmästelen eteisen kokoa. En ehdi tutustua kirjahyllyyn niin kuin olin suunnitellut, mutta ihanaan Lauraan kylläkin, vihdoinkin. Aamulla huomaan että olen tainnut nauttia nimikoidusta pahvimukistani turhan monta kulausta, loppuillasta olisi ollut mukavampi olla selväpäisempi, jo seuraavan aamun oloakin ajatellen. Ilo ja innostus kai kuitenkin kuivattivat suuta, semmoista se on, hyvissä bileissä.

perjantaina, huhtikuuta 07, 2006

Makaamme kuin hylkeet laulaa ihana Tuure

Viikkoiltojen riekkumiset ovat pahimpia. Eilinen työporukan kanssa venynyt illallinen ja baarissa vielä venytetty yö tekevät herätyskellosta terroristin. Ilta oli mukava, työtoverit ovat. Tällä väsyneellä aamun hetkellä siitä kaikesta nousee silti mieleen lähinnä kalan silmän muisto.

Kreikkalaisravintolan illallispöydässä tutustuttiin ravintoketjun alkupäähän erään työtoverin makuun liian konkreettisesti kun grillattu välimeren ahven tarjoiltiin päineen silmineen salaattipedillään. Tyttö peitti kalan pään salaatinlehdellä ettei se olisi katsonut häntä ruokailun aikana. Mietin kalapuikkoja, sitten sitä miten suorakaiteen muotoinen kultapuikko uiskentelisi, elelisi evineen meren hiljaisuudessa kunnes jonain päivänä parvineen ajautuisi aurinkoryppyisen kalastajan verkkoon, mutten sentään sanonut ääneen, meillä kaikilla on ruokarajamme, tietenkin.

Pöydän ääressä ajauduin ajatuksissani hetkeä aiemmin päättyneen kurssitapaamisen aiheissa. Kun kiirehdin paikalta puhkuin intoa, pää imemistään uusista käsitteistä ja ajatuksista pörräten. Olen iloinen että menin mukaan, olen iloinen että koin tilanteen helpoksi, kun ystävä on kertonut kokevansa joukon perheenään, meinä, että ehkä minäkin tulisin löytämään jotain vastaavaa. Tärkeitä asioita jotka tapahtuvat, kierivät eteenpäin minä mukanaan.

torstaina, huhtikuuta 06, 2006

Puiston suuntaan, linnuksi oksalle

Liikennevaloissa erehdyn kääntämään katseeni poispäin suunnasta. Puistoon kadun päässä, valoa repeilevään taivaaseen sen yllä. Haluaisin kävellä tuota maisemaa joka-aamuisen katukuilun sijaan. Sitten miete hellittää, valoa on lempeää pakotetullakin pätkällä ja se tulvii, tulvii. Olen vapaa nainen nämä aamuiset matkat, hiukset auki, pitkät hiukset näyteikkuna kuiskaa, valoa tulvii, olen vapaa tavalla jolla tytöt ovat, keväisin. Linnut. Kunnes ylitän kadun, saavutan kulman ja rakennus ottaa minut. Omistaa tämänkin päivän. Rautatalo.

Ei tämä

Päässäni lauseet alkavat sanalla Että. Asiat kääntyvät toiveiksi tahtomattani ikään kuin mikään niistä ei olisi minulle mahdollinen. Että joskus ymmärtäisin tämän tai tuon. Minulle on sanottu kerrattu toisensa jälkeen että kunhan olo helpottuu kunhan aikaa virtaa päähän uusia ajatuksia niin asiat. Että ne kääntyvät ymmärrettäviksi. Tunteet on helpompi läpivalaista paloitella purkittaa otsikoin. Kunhan olo kevenee tasaantuu Että jonkinlainen tunteiden autopsia on mahdollinen. Enkä ymmärrä, kuolleitako ne todella ovat jo tai jos eivät vielä niin siihenkö tulisi pyrkiä. Näivettää näännyttää kuihduttaa niin että kuolleina tippuisivat minusta Että olisivat irrallisia paremmin pinseteillä tartuttavia suurennuslasin alle sopivampia.

Ei tämä pettymys ole kuollutta solukkoa mutta huomaan sahanneeni sen suuremmasta möykystä. Kun nyt pyörittelen sitä sormien välissä tunnustelen pintaa haistelen uskon että jotain tiesivät. Mutta nyt tässä. Että nyt nyrhisin sen jauhaisin pienemmäksi. Olemattoman tekisin tästä tunteesta Että se lakkaisi saastuttamasta syömästä hyvää uutta elävää esille pyrkivää minussa. Koska minustahan on kysymys vaikka sinäkin olet Hyvä. Mutta Että tappaisin tunteita omiani itseäni kuolettaisin. Rikkoa rakenteita järjestää uudelleen kyllä mutta Että tuhota täysin poistaa Ei koskaan.

keskiviikkona, huhtikuuta 05, 2006

Ya verás

Kuva kotikulmaltani via Kirja-addikti (kiitos lainasta!), huomasin tytön sähkökaapin kyljessä hieman sen jälkeen kun nuo sanat saivat monelta kantilta syvemmän merkityksen.

Sattuman täsmäisku, anonyymi lohdutus-päänsilitys-halaus. Hymyilen kulmalle edelleen joka ohituksella. (Jos joku tietää kuka tuo korkeaotsainen professorismies [halusin korjata karvanaaman koska siinä on ilkeys josta haluan pois] on, niin senkin saa kertoa.)

Tänään on ollut hieman suhru päivä, ruusutuolin piikit toivat kyyneleet silmiin, jotka viistoon satanut räntä sitten kuurasi poskilta kylmällä kädellä töihin kahlatessa.

Asunnot, ne kaksi joita kiirehdin tänään katsomaan sointuivat sään söhryyn. Siitä tulee aina hieman huono fiilis, tassutella ympäri asuttua kämppää ja aistia ettei tässä paikassa nyt kaikki ole ihan niin kuin pitäisi, etten minä tänne osaisi pesäytyä, mutta että joku kuitenkin varmaan on ollut ihan tyytyväinen, tuhissut yönsä unia ja venytellyt aamunsa auki. Olen tämän suhteen ehkä vähän yliherkkä tosin, hermostun jo kuvallisista vuokrailmoituksista joiden perusteella voi päätellä edeltävän asukkaan alusasumieltymyksen kuvaan mahdutetun pyykkitelineen seisottaman otoksen perusteella.

Haukotus.

Kutsuvat yön helmat helkkyvät uusia unia.

Virginia kirjoittamassa

Eräs rakas keskustelu.

viive said...

Mutta piirrät sentään. Minä yritin eilen, aloitin pariinkin otteeseen ruusutädin kanssa keskustelemaani, mutten vaan saa sanoja tulemaan. Itse on pahin vastus, susi tytön vaatteissa.

matkalla said...

etkö sä vieläkään ole ampunut ruusutuolia kuuhun?

viive said...

ei viive tiedä mitään tuolin ampumisista, viive vaivaantuu ymmärtämättömyyttään ja rupeaa hyräilemään hiljaa nuotitonta sävelmää

maailman ja viiveen väliin syntyy viive, sitten kaikki on valkoista sumua

matkalla said...

ihanaa.. mä haluaisin sellaiseen valkoiseen sumuun.

mitä sä et muka ymmärtäisi? ruusutädit eivät ymmärrä.

asioilla on paikkansa:

kuu taivaalla
luu kupissa
kapu nukkumassa
ruusutäti viktoriaanisessa puutarhassa
virginia kirjoittamassa

tiistaina, huhtikuuta 04, 2006

Valosuukalojen ravintoympyrästä

Laiska taivas sadattaa kymmenen sentin riekaleita. Kuljen kämmenet ylöspäin, lapaselle läiskähtävän pilvenpalasen voi tuntea neuleen läpi. Puolessa välissä Aleksanterinkatua herahdan nauruun koska ihmetyksestä avonaista suutani yritetään tukkia ylhäältäpäin märällä nenäliinan kulmalla, joka kuitenkin saman tien sulaa kylmäksi noroksi, valuu leualta kaulalle.

Satusää. Töinen pahanuru on poissa kun kulmitan Senaatintorin nurkasta nurkkaan, silmillä on kiire alati laskeutuvan höyhenverhon kanssa. Kolmiulolumisade, paras. Vastaan kävelee ihmisen poikanen suu auki, kuin oseaaninen monni Thaumatichthys, hymyilen rohkaisevasti, jaamme nämä hiutaleet, molempien lasit märästä huurussa.

Kirjoittajapiirissä istun tietämättäni Andorran vieressä, joka vasta Timon kunniaksi istuttujen juomien äärellä paljastaa blogiminänsä. Kotimatkan kertailemme päivänsankarin kanssa verkottumisiemme historiaa, päivä on ollut pitkä mutta farkkujen alla sukkahousuista vapaa sääri nousee kevyesti pitkiin askeliin.

Jossain välissä taivas on tiputtanut lopunkin harmaan niskastaan, katu niellyt kaiken mukisematta. Kattojen päällä kuu. Melkein puolessa, kirkas sirppi kissan kynsi.

Aamulla menen näyttöön.

maanantaina, huhtikuuta 03, 2006

La vida un sueño, un frenesí

Kotikadun päät ovat kadonneet sumuun, astun rapusta ilmassa roikkuvalle kadunpätkälle. Kaupunkiin soluttautunutta meri-ilmaa, raskasta ja tiheää kuin kaksirivinen villakangastakki punapartaisen perämiehen yllä, jonka kerran tunsin. Myöhemmin kuulin että tuo poika, joka opetti minulle mastoissa roikkumisen ja kymmenet solmut, jonka kanssa seisoimme neljän tunnin vahtivuoroa kuunarin kannella syysmyrskyssä ja yön mustasta sokeina, oli päättänyt elämänsä ennen aikojaan. Vastaankävelevät kaksirivinapit muistuttavat pojasta jonka nimen jo olen unohtanut.

Kylmää sumua on helppo hengittää, raaka kosteus hellii kuivaa ihoa, supistaa huokosia, kierrättää lämpöä poskiin, punaa ne pistellen terävin kynsin (heihei Lohiloi siellä pääskyn pesässä, lollolallattelen sinua kun taas nähdään, ehkä vähän ihan itseksenikin, mutta siitä ei kannata mainita muille).

Kävelisin tänä aamuna sumun syliin, katoaisin päiväksi jos se olisi mahdollista. Ilman erityistä syytä, haluaisinpahan vain tyhjään tilaan jossa olisi helppo hengittää. Ohjautua rentona ja päämäärättä. Ilman puhetta ja sanoja joissa asuu levottomuus, ilman reaktiota, vastausta vaativia merkkejä, kasvojen kysymyksiä. Mutta sumu katoaa jo, selkä edellä merelle päin, kotiinsa. Ja minulla on kiire töihin, maanantaisin aina.

Kontrasti on kova ja lyö päin kasvoja, mutta itsepähän tätä kerjäsin haaveiluineni. Aamu ei ole ehtinyt yhdeksään, mutta töissä jo huudetaan asioita pöytien yli, kukapa ehtisi kävellä viereen ja puhua normaalilla äänellä, ja puhelimet kaanonissa omalla asiallaan, loputtomat kyselyt. Valun tuolissa, keitän teetä, jookatotaanseihankohta, yritän rytmittyä, mutta tämä päivä on sumun, se uinuu minussa, nukuttaa.

Qué es la vida? Un frenesí.
Qué es la vida? Una ilusión, una sombra, una ficción,
y el mayor bien es pequeño,
que toda la vida es sueño,
y los sueños, sueños son.*

Lohiloiskis maukuu ensimmäisen kerran koko aikana tervehdyksen kun pääsen kotiin illalla, mau-uu, etsin oikeaa äänialaa, makeaa lapsenääntä. Silkkitassut polkevat ilmaa kun kehräämme sängyllä hetken. Myöhemmin lompsin tihkutuulessa joogaan, salin kuumassa päiväinen sumu tiivistyy otsalle, solahtaa silmiin suolavetenä kun kiepsautan niskaseisonnan. Kotimatkalla huomioin selkeän illan jossa ei ole enää yhtään talven tuntua. Sumuni, päivän hellitty, on hävinnyt myös, kuivunut topin selkämykseen, olo on virkeä. Veloena hakee harmaan kotiin. Keitän ruusunmarjateetä, taitan jalat alleni ja alan kopioimaan kipi-toverille huomiseksi flamencolevyä.

A veces, mis queridos, la vida es un sueño.

*Calderón

kärsivällisyyttä

tylsy lysys
syvä käsi, rysyy

säry välil
kärsi syväl

pa' ciencia

kysyy älliä
syyttä kärsä lytys

Aamukahviseuraa

Käteni pitävät huolta. Kerivät sinusta kehrän
toisensa perään. Silmät viiruina marmorikuulien mustat liekit
palavat piilossa nautintoa.

Sormien alla raitojen silkissä kiihkeä salaisuus. Mikään muoto ei ole ehjä. Mikään niin pehmeää kuin kissan tassu kynnet piilossa. Kulmahampaat ja tulppaanin varteen kynitty kumara.

Kuuntelet kahvia, tunnistat korinassa omaasi. Mutteripannu huokaa kissojen kielellä. Siitäkö kuume?
Aamuista alttius.

sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006

Mitä jos ei kaadakaan?

Pyöritän kihartunutta hiustupsua huolellisesti sormien väliä, kuuntelen sanoja hitaasti. Snöprinsessan puhuu rakastelemisesta. Se on saanut minut ennenkin mietteliääksi, tämä puheensa parisuhdeläheisyydestä. Se on suljettu alue. Suojelukohde, mahdoton yksin eläessä. Tuntea ihon lämpö, muistaa se. Oppia syvyyssuunnassa toisen vartalo, tietää tarkalleen kohdat joista se soi. Jokainen kohtaaminen erosta eteenpäin on vieras iho jonka pintaa täytyy hengittää varoen.

Nojaan Juttutuvan salin ovenkarmiin, Tuure soittaa encorea, ajatus karkaa vahingossa huulilta Veloenan kuultavaksi "Mitä jos en koskaan rakastukaan?". Turha kysymys. Toistan sen silti lumiprinsessalle sunnuntaiolossani. Viisas tyttö vastaa kysymällä olenko kuullut sitä tarinaa Nasusta ja Nalle Puhista jossa he olivat kävelyllä tuulisella säällä metsässä. Tuuli heilutti puiden latvoja niin että Nasu esitti huolestuneena samoin sanoin kysymyksen, "mitä jos tuuli kaataakin puun meidän niskaamme ja kuolemme sen painosta?", Puhin vastaus on yksinkertaisuudessaan vastustamaton "mitä jos ei kaadakaan?" Turhaa murhetta, rajoittavaa, filmiä kaitaavaa mustaa.

Pulpahtelen tunteita. Snöisen laulaa minulle kaksi tekemäänsä kappaletta, säestää lauluaan pianolla. Istun sängyn laidalla ja kuuntelen iho kananlihalla. Olen kuitenkin enimmäkseen naururyppyjä ja höpötysiloa kun kävelemme hautausmaan poikki. Talven tyttö tarjoaa minulle teoriaa miksi olisi parempi että talvinen sää vielä jatkuisi jonkin aikaa kun manaan kylmenevää iltapäivää. Jos nyt jo tulisivat keväiset säät niin takatalven vaara olisi suurempi kuin jos kylmää jatkuisi toukokuulle asti. En vakuutu uhkakuvasta. Turhaa murhetta.

Olen polkkaaja, kirjoitan blogia

"Ai lav tuure kilpeläinen" tekstaan siskolle samaan aikaan kun vuosikymmeniä enemmän eläneempi elämäntapateatteriohjaaja luo katseellaan siltaa välillemme tilaustaan baaritiskillä odotellessa. Huihai Laura, olipas keikka taas! Ystäväni T niin kuin tuleva bloggaaja (joojoo, ehkä,ehkä) hämmentelee kummallista piiriämme, "ai Just sopivasti, jaa-a..!" nyökytellään ja hymyillään, kyllä, minäkin, sinäkin, juu. Kotimatkan kiidän Hurinan seuralaisen rinnalla ihmetellen itse tarinoita arjesta Manhattanilla, aamu-uinneista pitkäsäärisen Speedopukuisen Nicole Kidmanin seurassa ja appelsiinimehuostoksista. Kumma on suhteellista, Debbie Harry naapurina kuulostaa minusta tuhannesti hämmemmältä kuin "tässä on ystäväni Viive".

Bloggaajia tai polkkaajia niin kuin kuuntelen väärin yrittäessäni pysyä viluisen seuralaiseni marssitahdissa, piiri pieni pyörii, laajenee.

..Mutta Dyroa minulle ei vieläkään esitelty..

lauantaina, huhtikuuta 01, 2006

Saunaunet

Tiesinhän sen, lötköolo valuttaa hartioita ja silmäluomia punttis-saunayhdistelmän jälkeen. Hurina-puhvelin kanssa sovitut aamupäivän hikitreffit pitivät hieman venytetyllä aikataululla, mutta hyvä näin, työläisen lauantaina orientoidutaan asteittain sunnuntain aikatauluttomaan lepoon. Sain siivouksen puolitiehen, päätin keittää kupin teetä ja tässä sitä ollaan. Ehkä torkahdan hetken ja jatkan sitten tiskit loppuun.

Ystäväni T niin kuin tutkija (lainaan tätä Sivupersoonan mainiota tapaa viitata ystäviinsä kun en haukotuksiltani keksi muutakaan) tulee illansuussa syömään ja yhdeksäksi suuntaamme ihanan Lauran Laulutupaan joka on tänään featuring Tuure Kilpeläinen. Aion korkata vielä paketissa odottavan sauvasekoittimeni valmistamalla T niin kuin trueblue-tyttöystävälleni Veloenan minulle tarjoamaa samettista perunamaapähkinäkeittoa, summamutikkamitoin koska niinhän ruokaa valmistetaan, ainakin tässä huushollissa.

Lolo on kerinyt itsensä päiväunille sängylle, taidan seurata esimerkkiä.