Töihin!

Herään unesta jossa jalkakäytävä korttelissa, jossa työpaikkani sijaitsee, on aukaistu leveäksi kuiluksi sähkö- tai putkitöiden vuoksi. Joka puolelle ihmetteleviä, hermostuneita ihmisiä, paikoin työmiehet ovat rakentaneet huteria ylityskohtia laudoista ja mullasta, kummallisia tikapuuasetelmia joiden yli on kiivettävä jos mielii rakennukseen.

Yritän vuorollani ylitystä, olen jo pahasti myöhässä ensimmäisenä työpäivänäni pitkän poissaolon jälkeen. Työmiehet ovat nuoria poikia, kaikilla kiire, tilanne on kaoottinen. Kinkeän itseni toiselle puolelle puista, kokoontaitettavia tikapuita muistuttavaa kyhäelmää, ja saan itseni hilattua melkein perille tukevalle maalle. Tikapuurakennelma natisee, jään jaloistani kiinni roikkumaan ylävartalo osittain kuilun yllä. Kukaan ei ehdi apuun, tuen yläselkää huteraan vanerilevyyn joka on levitetty maahan työpaikkani edustalle, osana rakennusmiesten työpaikkaa. Makaan voimattomana maassa, likaisena. Katselen ihmisiä ympärilläni joista yksikään ei pysähdy auttamaan minua ylös, pois kuilun päältä retkottamasta.

Lopulta joku tulee, pääsen ala-aulaan, mutta hissit eivät toimi, kerrosnumerot ovat paneelissa tuplasti enkä tiedä kumman sarjan napin valita. Painelen molempia seitsemännen kerroksen nappeja, mutta joudun hissistä ulos kuudennessa kerroksessa. Hermostuneena, myöhässä ja vieraan oloisessa hissiaulassa arvon kummat kaksista portaista johtavat työpaikalleni, kunnes satunnainen henkilö, tyttö yläasteeltani, jonka kanssa en ole ollut tekimissä edes kouluaikana, lähtee nousemaan kierreportaita ja sanoo olevansa menossa osastolleni.

Portaista, joiden askelmasiivut ovat korkeat ja jotenkin irrallaan toisistaan, puuttuu sivukaide kokonaan. Nousen kerroksia, enemmän kuin yhden ja lopulta perillä, ylimmällä portaalla istua kyhjöttää myyntijohtajamme, tunnettu miehisestä olemuksestaan ja jutuistaan, ja tuhertaa itkua. Vaimonsa on juuri vaatinut avioeroa kummallisin perustein.....

Huu, ja nyt uusi yritys valvetodellisuuden puolella, on jo kiire.