Hajujälki

Rex sopii tulla mainituksi omalla nimellään. Niin ihastuttava hopeakuono-kippurahäntä-lahjaksisaatu-koira se on. Saan vähän purettua rapsutusylijäämääni sen pehmeään kaulaturkkiin ja kainaloihin. Nuuskuttelen vaivihkaa rapsutuskättä ystävää kuunnellessani, kämmeneen on tarttunut kultaisen turkin tuoksua.

Hetkeä aiemmin odotan ystävää lahjakoiran kanssa saapuvaksi tilassa, jonka sanoilla kuvaksi piirtämistä pitäisi yrittää pian. Kirjoittaa teeskentelemätöntä ja pakottamatta, siihen on vielä matkaa. Päätän yhä uudelleen, että se mitä syntyy on tämän hetkinen totuus, kompuroiva tai töppö, mutta tehty työ.

Yrittänyttä ei laiteta, tätä en ole ymmärtänyt koskaan. Mihin? Jonoon uudestaan, yrittämään mahdotonta eli kärrynpyörää sinisellä vaahtomuovimatolla tai kieppiä eritasonojapuilla? Vieläköhän pulleat pikkutytöt käyvät läpi samaa rytmirummun säestämää koululiikunnan telinevoimisteluhelvettiä? Laittanutta ei yritetä. Hiukset niin hienosti laitetut eikä kukaan katsonut millään silmällä, yrittänyt kontaktia.

Harhailen, piti kirjoittaa kävellystä lenkistä, kolmiväritaivaasta ja sitä vasten liukuvasta paon viivasta, joka jatkui tasaisena, valkoisena Salmisaaren piipuista Lapinlahteen päin.

Nyt on jo myöhä, ja haluan ehtiä alkuun juhaitkoseni kanssa ennen unta.