Prokofievin tahtiin
Huuhdon silmät ja kiirehdin Kamppiin, P odottaa metroasemalla. Kestää mauttoman mozzarellasalaatin loppuun ennen kuin saan kerrottua joulunaluskuulumiset. Sen jälkeen olo helpottaa, asian panttaaminen saa mielen ja suun solmuun, mutta Engelissä kahvilla puhe kulkee taas normaalisti, kuuntelen ystävän matkakuulumiset ja pohtiessani seuran puutetta haaveilemalleni Kuuban-matkalle ystävä ilmoittautuu topakasti mukaan. A planear entonces!
Tällä ystävällä on tapana täydentää poispyyhittyjä lapsuudenmuistojani. Saan perspektiiviä oman tunneskaalani puutteisiin. Olen pienestä asti ollut huono ilmaisemaan vihan ja pettymyksen tunteita, ääneen siis. Mieluummin olen kuulemma vetänyt kengät jalkaan, takin niskaan ja kävellyt ovesta ulos tokaisten vain lähteväni. Ilman selityksiä, sulkenut ihmiset ulkopuolelle hiljaisuudellani. Näistä en itse muista mitään. Tai muistan hajanaisesti, hiljaisuuden joka upottaa kuin mättäinen suo, hiljalleen syvemmälle, saappaat nielevät vettä mutten osaa huutaa apua. Vaikenen syvemmin kunnes aikaa on kulunut tarpeeksi, suuttumuksen suo hetkellisesti kuivahtanut. Saappaan kuivannut unohdus.
Pelkään tuota mennyttä patoamista mutta ehkä ei pitäisi. Ehkä mieli on armelias ja vapauttaa käsiteltäväksi sen mihin kussakin hetkessä kykenen. Ehkä.
Piristyn rakkaan kaverin seurassa. Ja varmaan myös siksi, että löydän mahtavan synttärimekon joka tosin maksaa aivan liikaa, mutta on sentään kotimaista tekoa. Kotona huomaan rakkaimman huonekaluni, äidin lapsuudenkodista periytyvän kirjahyllyn uuden ryhdikkyyden. Siivosin hyllyn uuteen uskoon aamulla ennen itkuja ja unohdin tarkastella järjestelyn tuloksia. Kirjat seisovat taas hetkellisesti suoraselkäisinä. Päädyin epämääräiseen, mutta kirjastoni kapeudelle sopivaan tunnepitoiseen luokitteluun. Runot, venäläiset, yhteiskunta, kotimaiset, käännetyt suosikit, käännetyt unhokit, taidekirjat, kirjoittamis-kirjallisuus, sanakirjat.
***
Pala palalta. Opettelen askeleita, ryhtiä. Tunnustelen tietä omaa kohti.
Tällä ystävällä on tapana täydentää poispyyhittyjä lapsuudenmuistojani. Saan perspektiiviä oman tunneskaalani puutteisiin. Olen pienestä asti ollut huono ilmaisemaan vihan ja pettymyksen tunteita, ääneen siis. Mieluummin olen kuulemma vetänyt kengät jalkaan, takin niskaan ja kävellyt ovesta ulos tokaisten vain lähteväni. Ilman selityksiä, sulkenut ihmiset ulkopuolelle hiljaisuudellani. Näistä en itse muista mitään. Tai muistan hajanaisesti, hiljaisuuden joka upottaa kuin mättäinen suo, hiljalleen syvemmälle, saappaat nielevät vettä mutten osaa huutaa apua. Vaikenen syvemmin kunnes aikaa on kulunut tarpeeksi, suuttumuksen suo hetkellisesti kuivahtanut. Saappaan kuivannut unohdus.
Pelkään tuota mennyttä patoamista mutta ehkä ei pitäisi. Ehkä mieli on armelias ja vapauttaa käsiteltäväksi sen mihin kussakin hetkessä kykenen. Ehkä.
Piristyn rakkaan kaverin seurassa. Ja varmaan myös siksi, että löydän mahtavan synttärimekon joka tosin maksaa aivan liikaa, mutta on sentään kotimaista tekoa. Kotona huomaan rakkaimman huonekaluni, äidin lapsuudenkodista periytyvän kirjahyllyn uuden ryhdikkyyden. Siivosin hyllyn uuteen uskoon aamulla ennen itkuja ja unohdin tarkastella järjestelyn tuloksia. Kirjat seisovat taas hetkellisesti suoraselkäisinä. Päädyin epämääräiseen, mutta kirjastoni kapeudelle sopivaan tunnepitoiseen luokitteluun. Runot, venäläiset, yhteiskunta, kotimaiset, käännetyt suosikit, käännetyt unhokit, taidekirjat, kirjoittamis-kirjallisuus, sanakirjat.
***
Pala palalta. Opettelen askeleita, ryhtiä. Tunnustelen tietä omaa kohti.
Kommentit