Pitkospuita pitkin

Pinaattipilvi täyttää hetkeksi pannun, sen voimakas vihreä on aina ilon aihe. Valkosipuli tuoksuu, mietin hetki sitten läpilukemiani blogisuosikkeja. Miten kauniisti ihmiset kirjoittavat vuoden vastaan! Onnellisina menneestä, rauhallisina uuden odotuksessa. Ajatuksissani en huomaa huuhdella pinaatinlehtiä, poimin pannusta multaa, myöhässä jo. En jaksa välittää juuri nyt, hymyilen, pää leijuu harteilla eilisen viinin kuplista kevyenä.

Aiemmin päivällä, vuoden kolmannellatoista tunnilla kävelemme metsässä. Yön aikana satanut lumi on solminut petollisen liiton jäisen maan kanssa, reisilihakset tekevät töitä tasapainon eteen. Tassutelen kuitenkin pää pystyssä, lumottuna. Huurteiset männyt vaativat katsomaan, hengittämään ylöspäin majesteetillista hiljaisuuttaan. Kiipeämme pururadalla kallionlakea kohti, taivas roikkuu niin alhaalla että melkein uskon ylettäväni jos varvistan. Sen vaaleassa ei ole harmaata. Maisema, tila jossa etenemme tuntuu madaltuvan mitä ylemmäs pääsemme, mutta sen avaruus ei katoa.

Rata kaartuu alamäkeen, poikkeamme rantaan vievälle polulle. Mäntyjen punervat rungot, kaislaharjan murrettu keltainen, vihertävän harmaa jähmeä meri, mikään ei riitele. Pysähtelen vähän väliä lyhyesti, en saa katsetta irti kuuraisista koivunrungoista. Ne eivät ole puita ollenkaan taipuessaan merelle päin, valon rytmiin, lehdettöminä. Pikemminkin tanssivia varsia, rungon sisään vangittuja metsänneitoja odottamassa vapauttajaansa, auringonpoikaa. Mietin miltä tämä metsästä ja merestä yhdistelty maisema näyttää kesällä.

Pitkospuut ovat jäästä liukkaat, on parempi polkea jälkiä lumisiin mättäisiin. Poimin jäisen kävyn taskuun, unohdan sen saman tien ja muistan uudestaan vasta sisällä nenäliinaa kaivaessani.

Viini, valvominen, tunnepitoinen muutoksen odotus. Pää täynnä poukkoilevia ajatuksia. Uusi on vahvasti läsnä tässä hetkessä sekoittuen vanhaan, jo olemassa olevaan. Kohisee. Minä muutun, voimistun.