Elämä on
Kävelemme miehen, ystävän, kanssa hitaasti sanoja vuotaen kotiinpäin tanssitunnilta. Ilta on hämärtänyt kadut telakan laidalla. Nosturin kohdalla käytöstä poistetuille ratakiskoille on lennätetty tyhjiä pulloja, muovisia taskumatteja ja mustalla ruksilla varustettuja autonkäynnistäjiä, etanolia eri muodoissaan. Joutomaan jäteongelma ei ole kenenkään ongelma.
Silmä poimii maasta mytyn mutten heti tajua mitä katson. Luulen sen ensin olevan kiskoille unohdettu pusakka tai housupari kunnes aivot käsittelevät saamaansa tietoa pidemmälle. Maassa makaa nuori mies, kanttuvei ja verissä päin. Muovipussin, tyhjien pullojen ja epämääräisten lammikoiden melkein ohikävellystä kuvasta hahmottuu maahan jähmettymiseen edennyt liikkuva tilanne. Eteenpäin toikkarointia, aidankaiteeseen kompastuminen, pään iskeytyminen ratapuomiin, epätoivoista yritystä työntyä pystyyn tilassa jossa horisontti ei hahmotu ja maa keinuu alta pois.
M soittaa hätänumeroon, lupaa odottaa paikalla kunnes partio saapuu. Seisomme hämärässä, katseet miehessä, epäilemme ääneen virkavallan toiminnan ripeyttä. Aikaa kuluu, maassa liikkumatta maannut mies päässyt jo omin avuin pystyyn, kieppunut ympyrää ja lähtenyt horjuen paikalta eteenpäin eri suuntiinsa kun partioauto lopulta ajaa parkkipaikalle. Kertaamme tapahtuneen, annamme suunnan johon katsoimme miehen huojuvan ja jatkamme matkaamme mekin.
Luultavasti mies sai kyydin Marian päivystykseen, odottamaan hoitoa naama veressä loppuyöksi. Mitä vaan tilanteesta ajattelee se tuntuu karulta. "..saisi ainakin odottaa lämpimässä.." Mies olisi yhtä hyvin voinut jäädä meiltä huomaamatta, ja sitten mitä? Viereisen Atlaspuiston penkillä luultavasti yöpyi joku toinen, lämmön ja hoidon tarpeessa myös. Ilta hämärtää mielen yhtä tehokkaasti kuin joutomaan katuvalottomat pätkät.
***
Pitkän illan päätteeksi, pmssäisenä ja tanssitunnista väsyneenä päätän silti hakea loput tavarani miehen luota. Sisällä kaikki merkityksellinen minkä haluaa sanoa tulee ulos suusta väärin, itkumöykky kurkussa estää syömästä haarukallista enempää. Tarinan lopussa prinsessa ei tosiaan ole kaunis tai ratsasta uljaasti auringonlaskuun. Kasseineni pysäkillä myöhässä ajavaa bussia hytistessäni kiedon mielessä käsivarret rautaisten hevosteni kaulaan, sinnittelen pitkät ylimääräiset minuutit.
Tänään ajattelen: tätä vuodatuksen määrää! Sanat ovat vaikeita. Elämä on. Silti ne haluaa sanoa ja elää. Katsotaan kuukauden päästä. Kun tämä hetki nyt tuntuu niin kiikkerältä.
Silmä poimii maasta mytyn mutten heti tajua mitä katson. Luulen sen ensin olevan kiskoille unohdettu pusakka tai housupari kunnes aivot käsittelevät saamaansa tietoa pidemmälle. Maassa makaa nuori mies, kanttuvei ja verissä päin. Muovipussin, tyhjien pullojen ja epämääräisten lammikoiden melkein ohikävellystä kuvasta hahmottuu maahan jähmettymiseen edennyt liikkuva tilanne. Eteenpäin toikkarointia, aidankaiteeseen kompastuminen, pään iskeytyminen ratapuomiin, epätoivoista yritystä työntyä pystyyn tilassa jossa horisontti ei hahmotu ja maa keinuu alta pois.
M soittaa hätänumeroon, lupaa odottaa paikalla kunnes partio saapuu. Seisomme hämärässä, katseet miehessä, epäilemme ääneen virkavallan toiminnan ripeyttä. Aikaa kuluu, maassa liikkumatta maannut mies päässyt jo omin avuin pystyyn, kieppunut ympyrää ja lähtenyt horjuen paikalta eteenpäin eri suuntiinsa kun partioauto lopulta ajaa parkkipaikalle. Kertaamme tapahtuneen, annamme suunnan johon katsoimme miehen huojuvan ja jatkamme matkaamme mekin.
Luultavasti mies sai kyydin Marian päivystykseen, odottamaan hoitoa naama veressä loppuyöksi. Mitä vaan tilanteesta ajattelee se tuntuu karulta. "..saisi ainakin odottaa lämpimässä.." Mies olisi yhtä hyvin voinut jäädä meiltä huomaamatta, ja sitten mitä? Viereisen Atlaspuiston penkillä luultavasti yöpyi joku toinen, lämmön ja hoidon tarpeessa myös. Ilta hämärtää mielen yhtä tehokkaasti kuin joutomaan katuvalottomat pätkät.
***
Pitkän illan päätteeksi, pmssäisenä ja tanssitunnista väsyneenä päätän silti hakea loput tavarani miehen luota. Sisällä kaikki merkityksellinen minkä haluaa sanoa tulee ulos suusta väärin, itkumöykky kurkussa estää syömästä haarukallista enempää. Tarinan lopussa prinsessa ei tosiaan ole kaunis tai ratsasta uljaasti auringonlaskuun. Kasseineni pysäkillä myöhässä ajavaa bussia hytistessäni kiedon mielessä käsivarret rautaisten hevosteni kaulaan, sinnittelen pitkät ylimääräiset minuutit.
Tänään ajattelen: tätä vuodatuksen määrää! Sanat ovat vaikeita. Elämä on. Silti ne haluaa sanoa ja elää. Katsotaan kuukauden päästä. Kun tämä hetki nyt tuntuu niin kiikkerältä.
Kommentit