Ryöstö
Siltä se tuntuu, kun katson tyhjennetyn asunnon ikkunasta alas kadulle ja kohtaan siskon entisen miehen kasvot. Siihen asti tunnelma pienen muuttoväen kesken on ollut rauhallinen, hiljaisen poissulkeva. Suoritamme tehtävää jota kukaan ei toivonut. Ei, jota kukaan ei uskonut vielä kuukausi sitten. Miksi mies tulee paikalle? Miksi kirjahyllyssä edelleen seisoo hääkuva, kuin alttarilla?
Aikaisemmin. Kinkeän pahvilaatikkoa hissistä ja mutisen sen painosta. "Muistot painavat", livahtaa siskolta. "Todellakin", mietin mutten sano mitään. Yritetään saada tämä tehdyksi, yritetään päästä eteenpäin siihen aikaan jolloin ehkä taas on helpompaa. Vaihdan ajatuksia siskon ystävän kanssa, minunkin ystäväni, molemmat kuuluivat kaasokkoon, meitä oli kuusi lähintä tekemässä juhlaa. Mietin kuunnellessani tytön kertomia, niin paljon vihaa siskoani kohtaan, epäymmärrystä. Miten kukaan voi selvitä sen painon alla hengissä? Eikä siskosta näy mikään tunne. Se on pelottavinta. Kuka tämä ihminen on, jonka tunnen elämäniloisena, empaattisena toisista huolehtijana?
Tavarat odottavat pakettiautossa. Seison toisella puolella katua, katse-etäisyyden päässä miehen (poika se vasta on, vaikka tämän jälkeen ei kyllä enää) vieressä, en osaa katsoa silmiin. Onnen ryöstö. Luottamuksen, elämänhalun, itsetunnon. Tuijotan valkoisia tuolinjalkoja pakun takaikkunassa, ne sojottavat ylöspäin tahdottomina. A yrittää täyttää tupakansavuun ja ulkoilmaan kietoutunutta hiljaisuutta nauramalla Pötkön, pienen valkoisen sekarotuisen ihmisrakastajan aiemmalle hysteriakohtaukselle joka kuin napsahtaen vaihtui hellyyden kerjuuksi, keimailuksi. "Aistii lauman tunnelmaa", miettii emäntänsä.
Katson jäistä maata, elottomia ruohontuppoja, kauempana auringon herättämää tyyntä, teräksistä merta. Rakastan sitä niin. Tunteet sekoittuvat pallean kohdalla, hengitän syvään, keuhkoja selvemmiksi.
Pakettiauto kääntyy kulman taakse, minua ei tarvita toisessa päässä, joten halaan ystävän ja miehen ja lähden kävelemään kotiinpäin. Linnut resuisissa pensaissa, varpuset ja tiaiset, laulavat kevättä.
Aikaisemmin. Kinkeän pahvilaatikkoa hissistä ja mutisen sen painosta. "Muistot painavat", livahtaa siskolta. "Todellakin", mietin mutten sano mitään. Yritetään saada tämä tehdyksi, yritetään päästä eteenpäin siihen aikaan jolloin ehkä taas on helpompaa. Vaihdan ajatuksia siskon ystävän kanssa, minunkin ystäväni, molemmat kuuluivat kaasokkoon, meitä oli kuusi lähintä tekemässä juhlaa. Mietin kuunnellessani tytön kertomia, niin paljon vihaa siskoani kohtaan, epäymmärrystä. Miten kukaan voi selvitä sen painon alla hengissä? Eikä siskosta näy mikään tunne. Se on pelottavinta. Kuka tämä ihminen on, jonka tunnen elämäniloisena, empaattisena toisista huolehtijana?
Tavarat odottavat pakettiautossa. Seison toisella puolella katua, katse-etäisyyden päässä miehen (poika se vasta on, vaikka tämän jälkeen ei kyllä enää) vieressä, en osaa katsoa silmiin. Onnen ryöstö. Luottamuksen, elämänhalun, itsetunnon. Tuijotan valkoisia tuolinjalkoja pakun takaikkunassa, ne sojottavat ylöspäin tahdottomina. A yrittää täyttää tupakansavuun ja ulkoilmaan kietoutunutta hiljaisuutta nauramalla Pötkön, pienen valkoisen sekarotuisen ihmisrakastajan aiemmalle hysteriakohtaukselle joka kuin napsahtaen vaihtui hellyyden kerjuuksi, keimailuksi. "Aistii lauman tunnelmaa", miettii emäntänsä.
Katson jäistä maata, elottomia ruohontuppoja, kauempana auringon herättämää tyyntä, teräksistä merta. Rakastan sitä niin. Tunteet sekoittuvat pallean kohdalla, hengitän syvään, keuhkoja selvemmiksi.
Pakettiauto kääntyy kulman taakse, minua ei tarvita toisessa päässä, joten halaan ystävän ja miehen ja lähden kävelemään kotiinpäin. Linnut resuisissa pensaissa, varpuset ja tiaiset, laulavat kevättä.
Kommentit