Sirpaleista peilailua
Tuntuu hyvältä painaa kämmenet ja jalkapohjat vaaleansinisen joogamattoni pehmeästi myötäilevään, paljaan ihon alla jämäkän nihkeältä tuntuvaan pintaan. Harjoitus on ohi hetkessä. Loppurentoutuksessa keskityn erityisesti kasvoihin, poskia pakottavasta purennasta on tullut jokapäiväistä. Kotiinpäin Annankatua alas kävellessäni en ohita montaakaan kulkijaa, alempana ohi suhahtavaa kuuttatoista lukuunottamatta kadut ovat liikenteeltä hiljaiset.
***
Aurinko kipusi tänään taivaalle viimeisen sairaslomapäivän kunniaksi (tai siis pilvet väistyivät, tuskin aurinko harmaimpinakaan päivinä jättää nousematta). Suuntasin Eiranrantaan, lempipaikalle kallioiden tuntumaan. En tiedä kauanko siinä seisoin, vasen kylki merelle päin. Tyyni peilasi valoa niin voimakkaasti ettei mereen saanut katsekontaktia niin kuin yleensä. Ajatukset tempoilivat hetken mutta vapautuivat sitten omille teilleen tehden tilaa aisteille. Keskityin kuuntelemaan maiseman ääntä, jossa sekoittuivat tuttuina, telakan peltiseinäisten hallien kaiuttamina kaivinkoneen kolina ja rekka-autojen peruutus-varoitusäänet vapautetun veden liplatukseen (liplatus on kesän onomatopoetiaa, sen kuuleminen tammikuussa teki olon hennon epätodelliseksi). Tajusin ikävöineeni rautahevosia jotka asianlaidoista johtuneista reittimuutoksista ovat hetkellisesti omalla kartallani jääneet pimentoon. Ne seisoivat hiljaa talojen kattojen takaa maisemaa valvoen.
Jatkoin rannanviertä laiskasti itäänpäin, Karusellilla juutuin seuraamaan sorsaparven pujottelua sulassa kelluvien ohuiden jäälauttojen seassa. Vajaan kymmenen minuutin tarkkailulla parvesta erottui jo persoonia, niitä jotka kääntyivät esteen kohdatessaan luovuttaen takaisinpäin avointa väylää etsimään, niitä jotka kimmastuivat hidasteille ja pyrähtivät lyhyeen lautan ylittävään pikaliitoon sulkiaan jälkeenpäin pöyhistellen ja toisaalta muutama, jotka sitkeästi yrittivät kangeta itsensä liukkaalle lautalle, ja kun lopulta onnistuivat, vaappuivat määrätietoisesti siitä yli ja jatkoivat uintiaan tyynesti eteenpäin.
Sää antoi ennakkoa kevään kävelylenkeistä. Lapaset ja pipo tuntuivat liialta, Ursulan kohdalta Kaivopuistoon taittaessani tunsin auringon lämmön takin läpi.
***
Olen tehnyt tänään ensimmäisen yrityksen aukaista joitain polkuja liittyen perhettä traumatisoineeseen siskon avioeroon. Käynyt kirjeenvaihtoa siskon ja äidin kanssa. Olen pitänyt asiaa syrjässä, rakastanut kaikkia mitan päästä koittaessani hahmottaa kuka on tämä siskoni joka tekee asioita joita en voi hyväksyä mutta joiden syyt jotenkin ymmärrän. Käännellyt kuutiota, ymmärtänyt joka nurkkaa ja sivua, mutten kuitenkaan palojen summaa. Paah, tätä elämän epäsymmetrisyyttä. En näköjään edelleenkään ole eilistä kypsempi tässä asiassa, enkä halua tassutella tänne asian ympäriltä, heitellä viittauksia johonkin josta en ole valmis avoimesti kirjoittamaan.
Parempi ruveta yöpuulle, huominen on uusi ja enemmänkin.
***
Aurinko kipusi tänään taivaalle viimeisen sairaslomapäivän kunniaksi (tai siis pilvet väistyivät, tuskin aurinko harmaimpinakaan päivinä jättää nousematta). Suuntasin Eiranrantaan, lempipaikalle kallioiden tuntumaan. En tiedä kauanko siinä seisoin, vasen kylki merelle päin. Tyyni peilasi valoa niin voimakkaasti ettei mereen saanut katsekontaktia niin kuin yleensä. Ajatukset tempoilivat hetken mutta vapautuivat sitten omille teilleen tehden tilaa aisteille. Keskityin kuuntelemaan maiseman ääntä, jossa sekoittuivat tuttuina, telakan peltiseinäisten hallien kaiuttamina kaivinkoneen kolina ja rekka-autojen peruutus-varoitusäänet vapautetun veden liplatukseen (liplatus on kesän onomatopoetiaa, sen kuuleminen tammikuussa teki olon hennon epätodelliseksi). Tajusin ikävöineeni rautahevosia jotka asianlaidoista johtuneista reittimuutoksista ovat hetkellisesti omalla kartallani jääneet pimentoon. Ne seisoivat hiljaa talojen kattojen takaa maisemaa valvoen.
Jatkoin rannanviertä laiskasti itäänpäin, Karusellilla juutuin seuraamaan sorsaparven pujottelua sulassa kelluvien ohuiden jäälauttojen seassa. Vajaan kymmenen minuutin tarkkailulla parvesta erottui jo persoonia, niitä jotka kääntyivät esteen kohdatessaan luovuttaen takaisinpäin avointa väylää etsimään, niitä jotka kimmastuivat hidasteille ja pyrähtivät lyhyeen lautan ylittävään pikaliitoon sulkiaan jälkeenpäin pöyhistellen ja toisaalta muutama, jotka sitkeästi yrittivät kangeta itsensä liukkaalle lautalle, ja kun lopulta onnistuivat, vaappuivat määrätietoisesti siitä yli ja jatkoivat uintiaan tyynesti eteenpäin.
Sää antoi ennakkoa kevään kävelylenkeistä. Lapaset ja pipo tuntuivat liialta, Ursulan kohdalta Kaivopuistoon taittaessani tunsin auringon lämmön takin läpi.
***
Olen tehnyt tänään ensimmäisen yrityksen aukaista joitain polkuja liittyen perhettä traumatisoineeseen siskon avioeroon. Käynyt kirjeenvaihtoa siskon ja äidin kanssa. Olen pitänyt asiaa syrjässä, rakastanut kaikkia mitan päästä koittaessani hahmottaa kuka on tämä siskoni joka tekee asioita joita en voi hyväksyä mutta joiden syyt jotenkin ymmärrän. Käännellyt kuutiota, ymmärtänyt joka nurkkaa ja sivua, mutten kuitenkaan palojen summaa. Paah, tätä elämän epäsymmetrisyyttä. En näköjään edelleenkään ole eilistä kypsempi tässä asiassa, enkä halua tassutella tänne asian ympäriltä, heitellä viittauksia johonkin josta en ole valmis avoimesti kirjoittamaan.
Parempi ruveta yöpuulle, huominen on uusi ja enemmänkin.
Kommentit