Ettäedeskaksisanaa

saisi kirjoitettua. Keskimäärin kymmenen kirjainta.

Kirjoittaa siitä tein. Mitä tippui välistä. Kronologisesti en suppeassa päivämitassa. Tahdo.

Halusin pilven housuihin kun näin sen kierrätettynä hyllyssä. Ja Nerudaa ja Saarikosken Dublinissa. Halusin Laineenkin vaikken tiedä miksi. Ja paperia puista. Puisevia juttuja metsästä, pelkään saaneeni. Toivon muuta. Mutikassa kun poimii niin ei tiedä saavansa. Mitään.

Täti, myyjätär tuskin, omistaja. En tahdo täditellä, mutta puheensa sointi ei jätä vaihtoehtoa. Kolminkertaisiksi venytettyjä, myöntyviä vokaaleja. Niiitä. "Niiihn, se on niin onnekasta, kun löytää. Kun ei koskaan voi tietää, yyym." "Ennakolta mitä hyllyssä."

Laskimme hinnan kahdestaan, pinolle. Yhdessä laskimme, ja hän yksin laski hintaa. Lukenen tuon kolmen euron arvosta. Laskin portaat lempiliikkeestä. Kadulle. Ajatus kassissa. Jota arvo painoi tai oli painamatta. Kuinka sen voi tietää, kokemisen arvon ennakolta?

Pidemmällä mutta lähellä, punahuulinen nainen painoi neulan kyynärtaipeen siniseen. Elin sitä viittäsataa milliä punaista joka yksin minut määrittää (tämä ei ole totta, en ole harvinainen tyyppi, vereltäni). Ajattelin. Pentin ajatellessa tahmeilla sanoilla rakkaastaan sivulla kuusi. Ei rakastaan voi nussia. Vai voiko, jos on mies? Jos rakastaa niin rakastaa, vaikka kuinka sitten visuaalisesti. Naisen perspektiivi. En osaa kuperkeikkaa ymmärrykseen.

Päässä enemmän kuin kaksi sanaa.