Putkimiestä

Kirjoitan muiden sanoja kun omia ei tule.

Kirjoitan, koska niin kuin Haavettarella, minulla ei ole työkirjahyllyä jonka kirjarivien taustalle piilottaa runojuoppouteni merkit. Tämän ruudun sen sijaan, voin piilottaa Excelin tauastalle ja klikata vahingossa ohi luvuilla kirjotun ruudukon silloin kun tuntuu, että tarvitsen muistutuksen siitä ettei näyttöpääte oikeasti, että se vain esittää itseään.

Taivas (Niebo)

Siitä olisi pitänyt aloittaa: taivaasta.
Ikkuna vailla ikkunanlautaa, karmeja ja ruutua.
Aukko, ei mitään sen lisäksi.

Minun ei tarvitse odottaa poutaista yötä
eikä kurkotella
nähdäkseni taivaan.
Taivas on selkäni takana, käden alla ja silmäluomissa.
Taivas kietoutuu tiukasti ympärilleni
ja kannattaa minua alhaalta.

Edes kaikkein korkeimmat vuoret
eivät ole lähempänä taivasta
kuin syvimmät laaksot.
Yhdessäkään paikassa sitä ei ole enemmän
kuin jossain toisessa.
Pilvi on yhtä tiukasti taivaan sylissä
kuin hautakin.
Myyrällä sama ylösnousemus
kuin siipensä levittäneellä pöllöllä.
Esine joka putoaa tyhjyyteen
putoaa taivaasta taivaaseen.

Jauhomaiset, nestemäiset, kivettyneet,
kirkkaasti palavat ja häilyvät
taivaan kappaleet, taivaan hiukkaset,
taivaan tuulet ja kerrokset.
Taivas on kaikkialla
jopa pimeydessä ihomme alla.

Syön taivasta, ulostan taivasta.
Olen ansa ansassa,
asumaan asettunut asukas
halattu halaus
kysymykseen vastattu kysymys.

Jako maaksi ja taivaaksi ei ole oikea tapa
ajatella tätä kokonaisuutta.
Se vain helpottaa minua elämään
tarkemmassa osoitteessa,
josta minut voidaan nopeammin löytää
mikäli minua etsitään.
Erityistuntomerkkini ovat
ihastus ja epätoivo.

(Wislawa Szymborska)