Aquellos ojos verdes ja yritys nähdä työ työnä
Punastun yllätyksestä kun luulen kuulevani tilintarkastajalta kysymyksen johonkin vuodenvaihteen tarkastettavaan liittyen, mutta katseittemme kohdatessa kuulenkin nimeni jatkona ".., älä ota meidän kyselyistä stressiä, ethän?". Omanikäiseni pojan ääni on vilpitön ja katse varmistelee viestiä (en tiedä missä iässä ylitän sillan tyttöpojasta naismieheen. Vieläkään, kolmenkympin kynnyksellä en osaa puhua miehestä, tai jos, niin en ainakaan tässä tilanteessa. Ehkä se liittyykin enemmän tilanteen tunnekokemiseen kuin johonkin tiettyyn ikään, hämmennyin välittömyydestä 'väärässä paikassa', kun toisaalta olen tännekin kirjoittanut suhteen toisesta osapuolesta Miehestä miehenä.). Mutisen jotain epämääräistä pehmeästä laskusta työhön ja loppiaisen pyhistä ja poistun huoneesta kiireessä, muka.
Vierailijan, työyhteydessä, välittäminen hämmentää, omilta työkavereilta kommentin kuuleminen olisi ollut paremmin odotettavissa, oma reaktio ennakoidumpi (en ole varma tarkoitanko tällä näytellympi vs rehellisempi, tuskin olisin punastunut samalla tavalla kuitenkaan). Tuntui se hyvältä myös, kuten vastaanotto ylipäänsä, siis siinä mielessä ettei sitä varsinaisesti ollut, sain rauhassa laskeutua. Asettunut en ehkä vielä ole, muttei siihen kauaa mene. Mukaunohdetut toimet nousivat selkärangasta kyynärvarren kautta etusormeen, hiiri löysi järjestelmistä oikeat valikot ja sormet näppäilivät tutut puhelinnumerot lihasmuistilla katseen keskittyessä muuhun.
Lihasten rutiinivarmuuden vastapainona on oman olon häilyväisyys, ottaa rauhallisesti, olla varovainen työnteon suhteen, en ole varma ymmärränkö näitä. Ohimoilla säihkii tekemisen lyhytjännitteinen päällekäisyys, kirjoitan vastausta meiliin, puhelin soi, vastaan, selvitän, yhdistän, joku huutaa huoneen toiselta puolelta kysyäkseen yhteystietoja omaansa, huudan vastauksen, jatkan kirjoittamista, selän taakse ilmaantuu uusi kysyjä, lupaan palata, pöydänkulmalle jää selvitettävän paperit, puhelin soi, jne jne..
Työnteon zen, mikä lie, sitä pitää oppia harjoittamaan, ajatuksella työ työnä, ei työ elämänä.
Ooommmm.... ja silleen.
***
Niin vielä, taustalla laulaa Nat King Cole ihanasti, amerikaksi espanjaa murtaen "...no saben las tristezas que en mi alma han dejado, aquellos ojos verdes, que yo nunca besaré.." suloista, suloista. Lontoosta löytyneen in the mood for love-soundtrackin suosikkiraita.
Vierailijan, työyhteydessä, välittäminen hämmentää, omilta työkavereilta kommentin kuuleminen olisi ollut paremmin odotettavissa, oma reaktio ennakoidumpi (en ole varma tarkoitanko tällä näytellympi vs rehellisempi, tuskin olisin punastunut samalla tavalla kuitenkaan). Tuntui se hyvältä myös, kuten vastaanotto ylipäänsä, siis siinä mielessä ettei sitä varsinaisesti ollut, sain rauhassa laskeutua. Asettunut en ehkä vielä ole, muttei siihen kauaa mene. Mukaunohdetut toimet nousivat selkärangasta kyynärvarren kautta etusormeen, hiiri löysi järjestelmistä oikeat valikot ja sormet näppäilivät tutut puhelinnumerot lihasmuistilla katseen keskittyessä muuhun.
Lihasten rutiinivarmuuden vastapainona on oman olon häilyväisyys, ottaa rauhallisesti, olla varovainen työnteon suhteen, en ole varma ymmärränkö näitä. Ohimoilla säihkii tekemisen lyhytjännitteinen päällekäisyys, kirjoitan vastausta meiliin, puhelin soi, vastaan, selvitän, yhdistän, joku huutaa huoneen toiselta puolelta kysyäkseen yhteystietoja omaansa, huudan vastauksen, jatkan kirjoittamista, selän taakse ilmaantuu uusi kysyjä, lupaan palata, pöydänkulmalle jää selvitettävän paperit, puhelin soi, jne jne..
Työnteon zen, mikä lie, sitä pitää oppia harjoittamaan, ajatuksella työ työnä, ei työ elämänä.
Ooommmm.... ja silleen.
***
Niin vielä, taustalla laulaa Nat King Cole ihanasti, amerikaksi espanjaa murtaen "...no saben las tristezas que en mi alma han dejado, aquellos ojos verdes, que yo nunca besaré.." suloista, suloista. Lontoosta löytyneen in the mood for love-soundtrackin suosikkiraita.
Kommentit