Pelargonian talviuni
Saarikosken kirjettä lukiessa tulee samanlainen olo kuin välillä blogeja lukiessa, kurkotellaan aidan yli ja tirritetään lautojen raoista. Ihan hiljaa ei koskaan, varsinkaan jos riveillä keinuu tunnistettavaa. Sukupuolisuus Saarikosken kirjassa ei liity kurkistelutunteeseen. Elimet ja niiden yhteensopivuus ovat niin niineen kaikkineen katettu pöytään mielen nähdä, ettei niiden suora katsominen enää ole tirkistelyä.
Verhotumpia ovat tunteet, teksti on ajoittain niin yksinkertaista ja jankkaavaa selontekoa kävelyreiteistä, aamuoksenteluista ja juoma-annoksista, ettei läpi pääse samantien. Melkein salaa, kun nousen kirjan äärestä hetkeksi tajuan lukeneeni jotain hyvin yksityistä. Kaipauksesta, häpeästä, peloista, onnesta (tässä kohtaa [aina] emmin oman kokemukseni oikeutusta, voinko kirjoittaa tähän kokeneeni kirjan näin, jos jokin muu taho onkin täysin eri mieltä, jokin virallisempi, oikeampi jne. Toivotonta, olenhan kuitenkin sitä mieltä että kyse on subjektiivisesta kokemuksesta jota eivät mitkään kirjalliset normit määritä, paitsi tietysti jos oma kokemukseni semmoisia sattuu tangentoimaan. Että oppisin ettei mitään oikeaa tai väärää, ja päästäisin irti.).
Kymmenen vuoden takainen poikaystävä muistutti nuorta Saarikoskea. Se poika runoili minulle matematiikasta (olen siitä lähtien ollut vakuuttunut matematiikan kauneudesta vaikka kouluaineen kanssa olin ikuinen tukiryhmäläinen ja vaikka edelleen panttaan opintojen ensimmäistä kurssia, matikan perusteita. Viimeinen tentti, en tosiaan tee valmistumista itselleni turhan helpoksi.). Kiersimme Ateneumia pysähtyen katsomaan videoteosta jossa aallot löivät rantaan, jatkuvina, loputtomina. Kuuntelin äärettömästä rajatilasta ja ihastuin siinä seistessä poikaan vielä vähän enemmän. Sama poika piti paitsi runoudesta, myös oluesta ja viskistä, jossain vaiheessa niin, etten voinut enempää. Mietin voisinko rakastaa alkoholistia. Ruma, typerä ajatus, ihmistä rakastaisin, tietysti, mutta voisinko elää niin? Niinkuin Tuula, jolle kirjettä kirjoitetaan.
Emme ole törmänneet näiden vuosien aikana kuin kerran. Myöhemmin kuulin, että poika oli opiskellut veneenveistäjäksi ja vielä myöhemmin että hänestä tulisi kuvaamataidonopettaja. Joitain piirtämiään sarjakuvia on tallessa edelleen, vintillä, kirjeenvaihtoineen. Ovat säilyneet mukana neljä tai viisi muuttoa.
Viimeisintä perhepiirin muuttoa tein tänään, autoin siskoa omansa kanssa. Enemmän kuin laatikot, painaa tämän muuton tunnelma. Miltä tuntuu nuoresta miehestä, vastaeronneesta (tai vastaerotusta pitäisi kai kirjoittaa), avata ovi ja astua puolityhjään, matottomaan asuntoon maanantaina? Ajatus lipsuu onnellisiin hääpäivän jälkeisiin kasvoihin, juhlapaikan siivouksen jälkeiseen raukeaan tunnelmaan. Silloin jo sisko on tiennyt. En pysty jatkamaan ajatusta, tuijotan renkaiden alle ajautuvaa katua tuulilasin läpi ja yritän keskittyä muuhun.
Seison uuden rapun portailla odottamassa kun tavaroita lastataan autosta rappuun ja mietin miten kukaan ohikulkijoista voisi arvata muuton teemaa. Nuoria ihmisiä kantamassa kauniiseen taloon iloisen värisiä tavaroita. Päätän enää ikinä olla tekemättä oletuksia ohimennen. Huomenna kannetaan loput, rakastan tätä siskoa, kuitenkin.
Toin vihdoin kotiin isän parvekkeelta siskon kautta majailleen, menneen kesän pelargonian joka istutettiin ruukkuun syksyn tullen. Pelargonia on hyväntuulen kasvi. Omani on jokseenkin räjähtäneen näköinen mutta nypittyäni nuupahtaneet kukinnot ja kuolleet lehdet jää jäljelle suhteellisen terhakka vihreys. Sen tuoksu on lapsuuden. Jossain vintin kirjalaatikoista nukkuu talviunta kirja mummon pelargonioista, se tekisi mieli lukea nyt.
Verhotumpia ovat tunteet, teksti on ajoittain niin yksinkertaista ja jankkaavaa selontekoa kävelyreiteistä, aamuoksenteluista ja juoma-annoksista, ettei läpi pääse samantien. Melkein salaa, kun nousen kirjan äärestä hetkeksi tajuan lukeneeni jotain hyvin yksityistä. Kaipauksesta, häpeästä, peloista, onnesta (tässä kohtaa [aina] emmin oman kokemukseni oikeutusta, voinko kirjoittaa tähän kokeneeni kirjan näin, jos jokin muu taho onkin täysin eri mieltä, jokin virallisempi, oikeampi jne. Toivotonta, olenhan kuitenkin sitä mieltä että kyse on subjektiivisesta kokemuksesta jota eivät mitkään kirjalliset normit määritä, paitsi tietysti jos oma kokemukseni semmoisia sattuu tangentoimaan. Että oppisin ettei mitään oikeaa tai väärää, ja päästäisin irti.).
Kymmenen vuoden takainen poikaystävä muistutti nuorta Saarikoskea. Se poika runoili minulle matematiikasta (olen siitä lähtien ollut vakuuttunut matematiikan kauneudesta vaikka kouluaineen kanssa olin ikuinen tukiryhmäläinen ja vaikka edelleen panttaan opintojen ensimmäistä kurssia, matikan perusteita. Viimeinen tentti, en tosiaan tee valmistumista itselleni turhan helpoksi.). Kiersimme Ateneumia pysähtyen katsomaan videoteosta jossa aallot löivät rantaan, jatkuvina, loputtomina. Kuuntelin äärettömästä rajatilasta ja ihastuin siinä seistessä poikaan vielä vähän enemmän. Sama poika piti paitsi runoudesta, myös oluesta ja viskistä, jossain vaiheessa niin, etten voinut enempää. Mietin voisinko rakastaa alkoholistia. Ruma, typerä ajatus, ihmistä rakastaisin, tietysti, mutta voisinko elää niin? Niinkuin Tuula, jolle kirjettä kirjoitetaan.
Emme ole törmänneet näiden vuosien aikana kuin kerran. Myöhemmin kuulin, että poika oli opiskellut veneenveistäjäksi ja vielä myöhemmin että hänestä tulisi kuvaamataidonopettaja. Joitain piirtämiään sarjakuvia on tallessa edelleen, vintillä, kirjeenvaihtoineen. Ovat säilyneet mukana neljä tai viisi muuttoa.
Viimeisintä perhepiirin muuttoa tein tänään, autoin siskoa omansa kanssa. Enemmän kuin laatikot, painaa tämän muuton tunnelma. Miltä tuntuu nuoresta miehestä, vastaeronneesta (tai vastaerotusta pitäisi kai kirjoittaa), avata ovi ja astua puolityhjään, matottomaan asuntoon maanantaina? Ajatus lipsuu onnellisiin hääpäivän jälkeisiin kasvoihin, juhlapaikan siivouksen jälkeiseen raukeaan tunnelmaan. Silloin jo sisko on tiennyt. En pysty jatkamaan ajatusta, tuijotan renkaiden alle ajautuvaa katua tuulilasin läpi ja yritän keskittyä muuhun.
Seison uuden rapun portailla odottamassa kun tavaroita lastataan autosta rappuun ja mietin miten kukaan ohikulkijoista voisi arvata muuton teemaa. Nuoria ihmisiä kantamassa kauniiseen taloon iloisen värisiä tavaroita. Päätän enää ikinä olla tekemättä oletuksia ohimennen. Huomenna kannetaan loput, rakastan tätä siskoa, kuitenkin.
Toin vihdoin kotiin isän parvekkeelta siskon kautta majailleen, menneen kesän pelargonian joka istutettiin ruukkuun syksyn tullen. Pelargonia on hyväntuulen kasvi. Omani on jokseenkin räjähtäneen näköinen mutta nypittyäni nuupahtaneet kukinnot ja kuolleet lehdet jää jäljelle suhteellisen terhakka vihreys. Sen tuoksu on lapsuuden. Jossain vintin kirjalaatikoista nukkuu talviunta kirja mummon pelargonioista, se tekisi mieli lukea nyt.
Kommentit