Ohitettu omakuva
Taivas on vuori, joka kohoaa postikorttimaisena kaupunkimaiseman takana kun laskeudun Korkeavuorenkatua alas. Pilvet tekevät sinisestä harhaisen kolmiulotteisen. Vuoron perään lallatan ja hyräilen kotoa lähtiessä kuuntelemaani, Ellan kehräämää Cheek to cheekiä. Toimitan vähät asiani sanoja ääneen tapaillen."..heaven, I'm in heaven, when we're out together dancing cheek to cheek.. I'd love to clime a mountain..". Eiliset ystävän äidin näyttelyn avajaiset ja jatkettu ilta tuovat aamupäivän oloon jalat maasta nostattavaa keveyttä. Suunnittelen kauppareissun silti lyhyeksi, koska aavistan raskauden hiipivän ennen pitkää hetkellisen hattaran hävittäen.
Liikennevaloihin seisahtuneena heijastukseni ajaa ohi raitiovaunun ikkunassa, hämmästyn liikkuvan omakuvan ilmettä. Päänsärky on jo alkanut helpottaa, mutta että otsa roikkuu noin silmillä ryppyineen! Olen onnistunut huijamaan itseäni lallatuksella, kuvastus kertoo väsymyksestä jonka poispyyhkimiseen tarvittaisiin talviunta päiväunien sijaan.
Valitsen epätavallisen reitin kaupalle ja kotiin, haluan hyräilyn pysäyttäneestä peilikuvasta huolimatta kiivetä korkeita katuja lähemmäs taivasta. Kalevankatu taittuu 21:n kohdalla alamäkeen. Juoksen katua alas, satamaan päin silmilläni, sininen riekale harmaassa nostokurkien yllä, vuori on muuttanut muotoaan kuvuksi. Eläväinen taivas on uusi. Ensimmäinen maisema pimeästä kevääseen pyristeltäessä, siksi kai siitä jaksan innostua uudelleen aina vaan.
Kauppakassin yhtä kättä venyttävän epätasapainon kanssa kotiin kävellessä mietin baareilua, alkuillan sosiaalisia reviirejä esitteleviä halauskoreografiota, kynnyksellä esiin vetäistyjä hymyjä. Puhetta, kovaäänistä nousuhumalan ehdottomuutta, lupauksia. Loppuillasta väsymyksen vääntämiä ilmeitä, kaikkia niitä asioita joista uskoudutaan unohdukselle vähän ennen valomerkkiä.
Kotona kauppakassi jää eteiseen pönöttämään, tekee mieli punaista teetä. Valitsen ruusunmarjaa hibiskuksenkukkateen sijaan. Siivota sen sijaan ei tee mieli yhtään, tiskata vielä vähemmän. Uni tulee ohuena peittona, kun herään parin tunnin päästä on otsa silennyt.
Liikennevaloihin seisahtuneena heijastukseni ajaa ohi raitiovaunun ikkunassa, hämmästyn liikkuvan omakuvan ilmettä. Päänsärky on jo alkanut helpottaa, mutta että otsa roikkuu noin silmillä ryppyineen! Olen onnistunut huijamaan itseäni lallatuksella, kuvastus kertoo väsymyksestä jonka poispyyhkimiseen tarvittaisiin talviunta päiväunien sijaan.
Valitsen epätavallisen reitin kaupalle ja kotiin, haluan hyräilyn pysäyttäneestä peilikuvasta huolimatta kiivetä korkeita katuja lähemmäs taivasta. Kalevankatu taittuu 21:n kohdalla alamäkeen. Juoksen katua alas, satamaan päin silmilläni, sininen riekale harmaassa nostokurkien yllä, vuori on muuttanut muotoaan kuvuksi. Eläväinen taivas on uusi. Ensimmäinen maisema pimeästä kevääseen pyristeltäessä, siksi kai siitä jaksan innostua uudelleen aina vaan.
Kauppakassin yhtä kättä venyttävän epätasapainon kanssa kotiin kävellessä mietin baareilua, alkuillan sosiaalisia reviirejä esitteleviä halauskoreografiota, kynnyksellä esiin vetäistyjä hymyjä. Puhetta, kovaäänistä nousuhumalan ehdottomuutta, lupauksia. Loppuillasta väsymyksen vääntämiä ilmeitä, kaikkia niitä asioita joista uskoudutaan unohdukselle vähän ennen valomerkkiä.
Kotona kauppakassi jää eteiseen pönöttämään, tekee mieli punaista teetä. Valitsen ruusunmarjaa hibiskuksenkukkateen sijaan. Siivota sen sijaan ei tee mieli yhtään, tiskata vielä vähemmän. Uni tulee ohuena peittona, kun herään parin tunnin päästä on otsa silennyt.
Kommentit