perjantaina, maaliskuuta 31, 2006

Paon viiva

Aquí.

Herään

On aamu niin kuin jokainen
tulppaani
Nupustaan valoon puhkeava

torstaina, maaliskuuta 30, 2006

Meemiumau

Sain haasteen Ultima Thulesta, Lumiprinsessan käsialaa, tunnistaisin sen milloin vain. Muste on levitessään imeytynyt läikiksi paperiin niiltä kohdin mihin hiutaleet ovat laskeutuneet. Snöprinsessan pyytää listaamaan tuntoja itsestä. Ennen olin hyvä näissä, listoissa siis, nyt pitäisi listata

viisi missäolenhyvää nyt.

1. Jonottaminen; kun asetun jonoon, asetun tilaan. ajelehdin ajatuksissani tai kiinnityn paikkaan ja tarkkailen jonon muita ihmisiä, ohikävelijöitä, keskusteluja. jonottaessa en ymmärrä aikaa kuluvana virtana ollenkaan vaan jonotan, olen.
2. Poimimaan ja punomaan yhteyksiä pienistä vihjeistä; usein täysin irrelevantteja asioita ihmisten, paikkojen tms välisistä suhteista, ei mitään tekemistä teoreettisemman analyyttisen ajattelun kanssa.
3. Käyttämään näppiksen numeronäppäimistöä; näpytysnopeudessa ja -tarkkuudessa on joskus kauan sitten kesätöissä kilpailtu(kin) (pankkilaisten paheet, hiihoo.. tämä lipsuu häpeän puolelle, mutta en kyllä poista, näitä on niin pirullista keksiä).
4. Tilan antaminen/kuunteleminen; luulisin että tämän vuoksi minusta on helppo pitää, mukaudun mutta myötäilemättä liiallisuuksiin asti.
5. Tekemään sen likaisen työn.

Ja vastapainoksi

viisi itselle ongelmaista tuntoa eli

näissäolenhuonoa.

1. Pitämään yhteyttä; laiskana suren vesien ja vuosien takaisia ystäviä joiden elämistä tipahtelevat palaset, käyvät harvemmiksi mitä pidemmiksi venyvät kirjeiden välit.
2. Hyppäämään mukaan keskusteluun joka jo läikkyy laidoiltaan.
3. Tilan ottaminen; ne bileiden ovenkarmit, viihdyn joukossa mukana mutten keskellä.
4. Matematiikassa.
5. Ei nämä listat enää..

***
Lolo nukuksii nojatuolissani, kuningaskolli. Olen lallatellut lullullollolulua ja kieritellyt kissanminttuista karvapalloa pitkin punaista villamattoa (jonka Lohi selvästi haluaisi kutoa uudelleen, kynnet uppoavat ihanasti takertuvat punaiseen paksuun pehmeään). Taitaa sillä silti olla vähän emäntäänsä ikävä.

keskiviikkona, maaliskuuta 29, 2006

Eräs istunto

En osaa jutella tämän naisen kanssa, hän ei saa minusta mitään irti. Ei puhuta syövästä eikä raiskauksista. Jos tähän nyt lopetetaan kannan nämä sanat päivän läpi, ne syövät minuun koloja, päivän päätteeksi olen puhkottua paperia jonka repiminen silpuksi käy vaivatta. Jos nyt ei vaihdeta aihetta. Paljonko aikaa on kulunut. En jaksaisi istua ja tuijottaa kiinanlaikkuköynnöstä kaakeliuunia kuivakukkia, en näe kelloa enkä ikkunasta ulos. Näinkö nämä tilat tulee sisustaa, minulle ruusutuoli sinulle siniharmaa nojallinen. Kaikki on savunsinistä, luomiväristäsi lähtien. Keskustelun perusta lähtee arvostuksesta, sen horjuessa sen huomaa. Eikä minun näitä pitäisi ajatella, pitäisi tutkia, avautua, edetä. Ei minusta ole tähän. Sinun kuuluisi soittaa minua. Laula nainen, laula, ehkä sitten kuuntelisin sinua, jaksaisin keskittyä. Aina päättävä lause samaan tyyliin, siitä tietää että kohta olen taas matkalla. Siinä se taas. Kuuluuko sinun todella sanoa Onneksi kuitenkin tai Mutta paljon mielenkiintoisia, hymistellä hyväksi se vähä minkä murustin lattialle. Mitä jos huutaisin kaiken tämän kasvoillesi. Selvä, ensi viikkoon. Ja miksi nuo kiuaskivet eteisessä. Villakangastakki ei ole ehtinyt kuivua, märkä villa haisee. Ulkona saan puskea raivoräntää ylämäkeen, sotkua.

Miltä minusta tuntui tänään? Illalla halusin rakkautta.

Buut

Ja sitten voi kaiken poistaa sadattaa lumen unohduksen lapioida multaa
Noukkia alimmaisen alta kaiken pystyssäpitävä korsi palikka pelikortti
Kuunnella tulitikkujen helinää
Painaa del del del Remove forever? Done

Kaari on kesän muoto

Merikesän viiva on kaarella.
Katson kuinka kallio taipuu vihreään, meri hymyilee kaikilla suillaan, murtaa aallon kiveen, väsymättä. Kovan kiven pehmeään muotoon valossa keinuva vesi.

Lokki kylvää kirussaan auringon siruja.

Sataa säteitä joka värjäävät maailman, pilkuttavat poskiin pisamat.
Kaarta lentää valkoinen lintu, hakkaa laiskasti siipiensä muodon siniseen.
Kiveen säilötty kaikkien kesin kuuma. Pohkeita polttelee, varpaat nauravat vapauttaan.

***

Tänään tulee Lohi niin kuin jo öisessä unessa, haluaakohan se nukkua minunkin polvitaipeissani?

tiistaina, maaliskuuta 28, 2006

Lisää laatikoita

Tv-lupatarkastuksesta soitettiin, vahvasti pohjoispohjanmaaksi murtaen. Järkytin puhelun jälkeen nuorta osa-aikaistamme kertomalla ettei minulla Oikeastikaan ole televisiota. Että mitäkö teen kaiket illat? Tuijotan seinää pakolliset kaksi viiva kolme tuntia, jonka jälkeen huokaan syvään, pesen hampaat ja panen maate. No enhän toki, vastannut näin, hellyin hämmentyneen ilmeen edessä.

Töiden jälkeen kävin katsomassa erästä kaksilokeroista kivikoloa joka ilmaantui lähes tyhjästä, mutta vaikutti mahdolliselta monin tavoin.

Palaisin Kallioon ja Harjutorin saunasta tulisi minullekin lähi-. Saisin kaksi huonetta ja tuhannesti enemmän kaappitilaa, uuninkin saisin ja jääkaappipakastimen. Emmin silti ajatuksen kynnyksellä, katto tuntui laatikossa putoavan niskaan. Perhanan vuosisadanvaihteen kivikoppelot 3,5 metrisine kattokorkeuksineen! En totu muuhun enää. Olen rimaa hipoen 170cm jos varvistan, ja nyt tuntui että olisin kävellyt kyyryssä huoneiden väliä kun mietin myöhemmin lyhyttä visiittiä, eikä katto siinä asunnossa ollut sen matalammalla kuin muissakaan kuusikymmentäluvulla rakennetuissa. Toisaalta tilanjakokaan ei tuntunut omalta. Vaikka kuinka haluaisin huoneen monikon niin taidan silti kaivata avaraa enemmän. Kaksi melkein samansuuruista lokeroa, miten ne sisustaisikaan? Parhaan tuntuinen ratkaisu olisi Toisen Linjan ensiasuntoni tyyliin avara yksiö alkovilla ja kunnon kokoisella keittiöllä (jossa olisi mustavalkoinen shakkiruutulattia ja kaasuliesi! ja jonka ikkunasta näkisi puun joka olisi vanha kuin kivitalo itse). Ei, taidan vielä nuuhkia tuulia.

***
Toisinaan on tarve kulkea eri reittejä
Mitata lammikon syvyys, kirjoa saappaan poskiin valkeat viirut
Raitiovaunussa nähdä toiset ilmeet, muuttaa omaansa

Silloin tällöin on hyvä pestä silmälasit sumutinpullosateessa
olla näkemättä eteensä, luottaa ihmisten ystävällisyyteen
ja harkintakykyyn
kadunlaidan suhteen

Joskus on parasta laulaa ääneen sanattomia lauluja
täyttää hiljaiset kadut, huomioida asfaltin kiilto, hymyillä varauksetta
Toisinaan, vaikka ensin ei siltä tuntuisikaan

Onko totta että toiveita on kasteltava kasteella?

Kuinka monta kysymystä on kissalla?

Tiedätkö onko ruusu alasti
vai onko sillä vain tuo asu?

Eikö kevät huijannut sinua suudelmillaan
jotka eivät puhjenneetkaan kukkaan?

Kukkivatko unen kasvit
ja kypsyttävät raskaita hedelmiään?

Rullasin juuri verhon nähdäkseni keväisen aamun. Hämmentyneenä seisoin ikkunan edessä ennen kuin tajusin mitä se oli. Talven taloudenhoitaja pöyhimässä höyhentyynyjä maaliskuisen unen jäljiltä. Tarvitsen maitokahvia, mutteripannun korinan konkretiaa.

(kysymykset käsinpoimittuja Nerudan Kysymysten kirjasta)

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Ovista ja ikkunoista

"Häkkilinnustoon lukeutuva ihmistyyppi sulkee itsensä eristyssellityyppisiin asumuksiin. Näitä saattaa olla useita tai jopa kymmeniä päällekäin, ja ne on aseteltu vieri viereen. " kirjoittaa J.K. Ihalainen ihmisten häkkilintuisuudesta (Eurooppalainen kuolemankirja, s.95)

Ystävä tutustutti minut muutama aika sitten papalageihin. Tänään samoalaispäällikön tarkat havainnoit elämäntavastani tulvahtivat taas mieleen työmatkaa saappaanpohjin mitatessani. Kiviseen lokeroon säilöytymisen absurdiaan minut havahdutti edellisillan ja tämän aamun peilikuvan tarkkuudella kerrosnaapurin kanssa toistettu liike sisään ja ulos koloistamme.

Satuimme illalla samaan aikaan rappuun, kohosimme eri reittejä samaan kerrokseen, toinen portaita kun minä hississä, hymyilimme yhteisen kerroksen yllätyksestä (en muista tavanneeni tätä nuorta miestä aikaisemmin) ja suljimme ovemme hissikuilun molemmin puolin. Astuimme omiin tiloihimme ja katosimme toistemme mielistä käytävän kai'un imeytyessä pimenneeseen rappukuiluun. Kunnes seuraavana aamuna, kuin ajatus, astumme samaan aikaan kulissista näyttämölle. "Terve taas", vino hymy, portaat alas peräkanaa ropisten, lyhyt katse ovensuussa, ulos kadulle ja risteyksestä kahdet askeleet, toiset itään, toiset pohjoiseen.

Asun viiden metrin päässä, lähempänäkin, ihmisestä jota en tiedä olevankaan. Ilta illan jälkeen saavun istumaan, syömään, makaamaan kiviseen kuutiooni jonka vieressä toinen jonka vieressä kolmas, joissa kaikissa istuu, syö ja makaa joku yksi. Tai kaksi tai useampi. Mutta yksi on tehokkaampi kuva, ja tottakin (ah, ihana kamala sinkkuus ja kaikki kantakaupungin ylihintaiset yksiöt). Huomenna tämä on taas sillä lailla vinksahtaneen normaalia ettei sitä ajattele, mutta nyt mietin olisiko muita vaihtoehtoja. Ainoa kommuunia lähelläkään ollut asumiskokemukseni on Espanjan ajoilta kun asuin kolmisin kahden pojan ja yhden koiran kanssa. Se oli Hyvää aikaa, voi tosin johtua lämmöstä, kielestä ja (työstä) vapaasta elämästä jotka kehystivät sitä jaksoa, mutta olin onnellisempi, olo kylläisempi jokaisen yhdessä syödyn illallisen jälkeen. Kaikki on Hyvin nytkin, viihdyn itsekseni, en tiedä olisiko minusta taipumaan kommuunin sosiaalisuuteen. Ja sitten taas toisaalta, riittäähän minulle tässäkin yksi huone, mutta tuskin löytäisin kaveria vaikka tohtisinkin mennä rappuun istuskelemaan iltatee-seuran toivossa.

Tältä illalta se on joka tapauksessa haalennnut kuppiinsa, ruosteen värinen mintunlehtiuute. Ehkä tämä kaikki onkin vain toivepulinaa kaksilokeroisesta kivikolosta haaveillessa. Liikkua huoneesta toiseen, ylittää kynnys, se olisi melkein parempaa kuin uuni pelteineen, joka on se toinen unikuva.

lauantaina, maaliskuuta 25, 2006

Tilojen pinnoista

Elimme kolmattakymmenettä vuotta kaupungissa
jonka talojen seiniin oli kirjoitettu kaikki elämästä, lukuisista yksittäisistä elämistä,
samojen kulmien ohittaneiden sielujen heijastuksista
Oli kirjoitettu muutakin, mutta tämän muistan nähneeni

Valo ilmassa kirveli keväisin, katupöly hioi keuhkojemme pusseja ohuemmiksi
Rintapanssarimme täynnä läpikuultavaa valoa
nautinnoksi taitettua kipua, toiveikkuutta

Että se olisi päättymätöntä, että aina tulisi kevät, ajattelimme

Elimme kolmattakymmenettä kevättä laskujeni mukaan kun
jokin kaupungissa muuttui

Valosta tuli ankarampaa, se vaati kumaraan aivan kuin pakottaakseen meihin uskon omasta hetkellisyydestämme
Kivipöly koveni ja tuuli yltyi, keuhkot täyttyivät ja hengitimme vain vaivoin nautinnon

Mieleeni nousivat yhä useammin kuvat seinäkirjoituksista,
lukisiko joku joskus meidän läpikuultavuutemme joka tuntui katoavan
sinä keväänä kun ajattelin kaupungin seiniä
ja valon ankaruutta sisällämme

Paljon myöhemmin opin elämän armeliaisuudesta, äidiltäni
joka oli nähnyt muita aikoja
joita itse myös tulisin näkemään

kuin kevät

alaselkä on arka koskettaessa / iho ohut kivun välissä

aran pinnan alla kaikki / elämä / jota syövät

sitä sanaa minun ei pitänyt kirjoittaa / sanomatta / olla olematta

sanomatta / toivoa

antakaa anteeksi rakkaat / kaikki / elämä ankara

kuin kevät / onni ohut

kuin iho

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

Kikatusta ja kissakuumetta

Kävelen kotiin Veloenan ja Lohen kolosta (kyllä, kalatkin ovat koloeläimiä, ainakin kissamaiset kalat), tornin juurelta, tähtien alta ja mietin minne linnut lentävät yöksi nukkumaan. Mennessä rastaat istuivat hiljaa hämärässä koivujen latvoissa, mustat täplät keinuivat ääneti, mutta yöllä latvojen läpi välkkyvät tähdet. Vaiti seisovat puiston puut vaikka kuinka kyselen. Vatsa on tyytyväinen pohdiskelevaan käyntiini, se vaatii pienet askeleet ja hitaamman tahdin. Tyytyväinen kupu herkuista täysi, perunamaapähkinäkeitosta ja jäätelöstä. Lampaanjuustosalaatin se muistaa kun muistuttaa, punaviini pehmentää painavaa oloa. Niin, ja kerittiinhän me auki kokonainen spiraali, murennettiin sormin leipähippuja suuhun puheen lomassa. Syöminen on sitten ihanaa seurassa.

Minulla on kuumetta. Tai sitten olen kalalle allerginen, mutta Lohi lumosi minut. Harmaa puski käden alle silitettäväksi, kurisi ja purrasi. Olen pikkuhiljaa altistanut itseni tälle taudille, nähnyt unia kissoista, kulkenut ilman kaulaliinaa iltatuulessa. Se on melkein ensimmäinen minkä saan suustani halattuamme. Kissakuumeen. Innostus välkehtii Veloenan silmiin, sovimme sopivan kiihtynein kikatuksin käynnistä löytökissojen luona, ehkä Tallinnassakin myöhemmin, kunhan Veloena on selvinnyt muutosta ja minä päässyt pahimman kuumeen yli niin että voin ajatella asiasta järkevästi (heh, senkin tosiaan osaan - jos haluan). Tällä hetkellä, pienen keittiönpöydän ääressä jäätelöstä ja muusta hyvästä lemmeänä olisin valmis antamaan kodin sille punaturkkiselle silmä- ja korvapuolle katutappelijallekin jonka Veloena oli löytänyt hankalien kissojen osastolta joskus aiemmin. Nauran ryöpyin kun ystävä kuvaa kissojensa erilaisia tappelutaktiikoita.

Mutta huippua, edelleen tänä aamunakin, kun herään ja muistan. Sovimme että otan Lohen hoitoon muuton ajaksi, saan harjoitella yhteisasumista eikä Veloenan tarvitse pelätä että harmaa karkaisi avoimista ovista.

Toinen nouseva kuumeaihio, otsatukan leikkauttaminen (elouai sen sai aikaan, pitäisiköhän, kun kohta päästään pipokaudestakin) unohtuu keskustella läpi, surisemme ihmisasiaa, suhteista, tunnepuhetta (ehheh). Kaksi tyttöä piirtää karttansa ensin vierekkäin, sitten pikkuhiljaa kutoo verkkoa samaksi kuvaksi, yhteiset ilon aiheet, ymmärrykset ja surut, ristikkäisin vedoin. Näinkö helppoa se on, ajatus välkähtää, posket hehkuvat, vaihdamme asentoa rytmisesti vuoroissa peilaten.

Kaikki on käynyt niin nopeasti, yleensä tapailen ystävyyttä etäisyyden päästä, mutta blogien maailma on kumma muutenkin, toteamme molemmat. Ehkä aika on täällä eri, liikkuu juuri niin nopeasti kun haluaa lukea ja tutustua. Sitten kun sen kantaa mukanaan fyysisiin kohtaamisiin syntyy hämmennystä, halaa varoen vieraat hartiat ja tuoksun, mutta hetkeä myöhemmin istuu pienen keittiönpöydän ääressä, puhuu salana varjelemansa vanhalle ystävälle koska haluaa, koska jaetun kanssa on helpompi olla.

Kotiovelle päästyäni kaivan avaimen mukana puhelimen, kaksi puhelua tullut. Työkaverin numero, tekstiviestissä tuntien takaa käsketään soittamaan heti. Hermostun hieman, mitähän on käynyt, olenko unohtanut jotain päivän töistä, tehnyt korjaamattoman virheen, onko iltavuoroa pystytty ollenkaan hoitamaan sen takia etten ole kuullut puhelinta.. Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, vastaan silti. Sisään kolistellessa puhelin piippaa vaisusti: Tämä oli katastrofiharjoitus. Nuku hyvin. Loistavaa, nappiin meni, hymähdän hammasharja huulessa.

Avaan vielä postit, koululta on tullut kirje. Opintorekisteriote, hoputusta tutkintouudistuksen alla. Kannan kiirehtimisen uneen, jossa käyn läpi puuttuvia suorituksia ohjaajani kanssa. Ohjaaja kehuu minulle erästä bloginpitäjää (en enää muista oliko kyse Kuraattorista vai Väärien ajatusten katalogin pitäjästä) kekseliäästä nimivalinnasta, keskustelemme elokuva-analyysikurssista joka minulta vielä puuttuu johtamisen pääaineopinnoistani, kurssi vaatii tapaamisia ohjaajan kanssa, vastustelen, Poriin (!?) on niin hankala kulkea pääkaupunkiseudulta, sekä neljää sata sivuista analyysia kurssinvetäjän itse ohjaamista elokuvista.. Huu.

Kiva olla hereillä, täällä minulta puuttuu vain pieni gradunpoikanen.

Matkalla näin latvassa

Tornin juurella taivas
on matalampi kaiken

yllä
en vaikka yrittäisin
tiedä missä vietetään lintujen yö.

torstaina, maaliskuuta 23, 2006

Tekemättömän atopiaa

Yritän illalla runoja, mutta ne tulevat iholle, tänä iltana en osaa lukijan katseen pituista etäisyyttä. Kiemurtelen fyysisesti tämän Mirkka Rekolan jälkeen,

Pimeä leviää alhaalta kasvoille,
hymy leviää alhaalta kasvoille.
Nyt se on kaikkien yllä.
Minä pysähtelen jo katujen kulmissa,
niin lähellä se on: että sinä et tule.

joten päätän helpottaa. Peiton alle, lukuvalo viereen, mutta triojäätelökansinen Tyttökerho viuhkoo aukitaitetut sivunsa kiinni sylissä, katse ajatusten johtimena viihtyy katon varjoissa paremmin kuin ihmissuhdevenkoilussa (ehkä sekin tulee iholle, en tiedä, en vain tällä hetkellä kaipaa samaa kuin kirjan Katri joka haluaa kristallikruunun, kauniisti sisustetun kodin ja miehen joka haluaa samoja asioita [onko semmoisia miehiä?]). Kattoon heijastuu kadulla ohiajavien autojen valoista liikkuva juova, auto autolta se pakenee ikkunalta nurkkaan. Liikkeen seuraaminen rauhoittaa, ajattelemattomuus rauhoittaa. Jossain vaiheessa olen nukahtanut.

Aamulla herään unesta jossa on taas ajettu takaa, väkivaltaisen kohtelun uhka kietoutunut vietteleviin hymyihin. Muistan yksityiskohdan: vehnäterrierin jota pidän takajaloista kiinni tien sivussa lumivallilla kyyhöttäen, koiran puskiessa itsepäisesti, villinä auton alle, en saa irrottaa otetta mutta koira on voimakas, paksut hansikkaat eivät meinaa pitää.

Katkonaista, sirpaleista, irrallista, väliä.

Käyn. Olen tilassa joka vastaa käymistä. Tiedän mitä on tehtävä mutten tartu siihen, tiedän että vain tekemällä tulee helpotus. Odotan esteettisesti sopivinta hetkeä, tarkoittaen: järjestelen kaikkea mikä liikkuu asian ympärillä, siirtelen symmetriaa hakien, mutta välttelen olennaista. Lopputyö happanee sammiossaan.

I väntan på Godot, mutta pitäisihän minun tietää. Tänään oli huomenna eilen.

keskiviikkona, maaliskuuta 22, 2006

Arkiminä


Veloenan pyynnöstä, Elouai-Viive jasmiiniteen jäljiltä. Vaatekerta kertoo että töihin on kiire, helppoa ja yksinkertaista. Hiukset ylös, piilolasit oli pakko laittaa koska olen jälleen nukahtanut lasit päässä, vääntänyt hengettömiltäni niskat. Otsatukka näyttäisi tuolta jos sen taas leikkaisin, taipuisi puolelleen. Kauneuspilkut puuttuvat, molemmilta poskilta. Aurinkoista päivää sinulle, on kiire jo...

KOUkkurahka-aamiainen [korj.19.15]

Bobcat ärhentelee kadulla eilen katolta hakatut jäälohkareet hampaissaan, viiksissä jäähile välkkyen, aamuinen tuuletushetki jää lyhyeksi koska katukuilu nostaa metelin tehokkaasti neljänteen kerrokseen.

Kävin eilen tarkastamassa konkkelini kunnon eli sisäpihalla talvilaiduntaneen polkupyöräni pakkasvinoumat. Surulliselta näytti. Ketjut ovat ruosteesta ruskeat, takakumi jäätynyt kiinni pihamaahan. Minun syksystäni olisi kulunut noin viisi minuuttia pyöräkellarin paikantamiseen ja konkkelin sisälle nostamiseen, mutta jälkiviisaus on biojätettä. Jokohan pyöräkorjaamot ovat keväthuoltoruuhkaisia? Viime vuonna heräsin niin myöhään, että odottelin rullaavaa kesäkissaani huollosta kolmisen viikkoa.

Kiireessä mieli nostaa kielelle kummia sanoja. Juoksin illalla joogaan matto selkää piiskaten kun eräässä kadunkulmassa: koukkurahka [korjaus 19.15: hiihoo, aina nämä menevät sekaisin, koukku ja kuokka, pirulaiset. Koukkurahkahan se on, eikö olekin, nyt en ole enää varma mistään? Kuokka taas, jos ei muuta niin on ainakin yksi kolmesta luisteluhiihtotyylistä, ja siitä taas puhun aina koukkuna... voi punastus] Matilta tämän olen oppinut muistan katua ylittäessä, ihana lumisana. Jatkan lumisanaston tapailua, tykkylumi, sohjo, nuoska, loska,... kaupunkilaisen mielessä lumi on enimmäkseen likaista ruskeaa. Muistelen Lumen tajun Smillaa, arktisten kansojen monia sanoja samalle valkoiselle. Olisi hauskaa laajentaa lumisanavarastoa nyt vielä kun talvi jo tippuu räystäiltä niskaan, ensi vuodelle varastoon. Koukkurahkaa haluaa maistaa, nuoska narskuu kengän alla ja hampaissa, tykkylumesta ei pääse läpi.. Mikä on sinun lumisanasi?

Tuntia myöhemmin heilautan jalat kattoa kohti, työnnän kämmenillä ylävartaloa jalkojen jatkeeksi, rakastan niskaseisontaa, voin aavistaa hyvänolon jonka saa päälläseisonnasta, jota en vielä osaa. Joogasalin hämärässä hengittelen lattianrajassa syviä ääniä, kuulostan vanhalta mieheltä ilman puristuessa kitalakeen, puhaltuessa vaivalloisesti tukkoisen nenän kautta takaisin salin kosteaan lämpöön. Liike jatkuu, taitan lantiosta jalat pään yli lattiaan, selkä naukuu venytystä. Hajuaisti herkistyy, suolaista ja makeaa, kotilominä kerällä. Loppurentoutuksessa katse löytää katosta kuvion, sisäpiha iltavalaistuksessaan kirjoittaa viestiä lasisten ruutujen takaiselle. Harjoitussali huokaa.

tiistaina, maaliskuuta 21, 2006

Ninïa & Virg




Miss F pyysi minulta kuvitusta tyttöjen väliseen ystävyyteen.

Meet
Ninïa and Virg.

Olen punainen aurinko

Kävelen hautausmaan viertä, ilta on kylmä. Punainen aurinko repinyt pakkastaivaan pilviverhoon raskausarpia, kaislat kauniita kuolleita. Valo kuuluu keväälle, yritän, joka ilta enemmän. Tungen kädet syvemmälle takintaskuihin, mietin millä huuhtoa pois tämä kylmä iholta. Ystävä kertoo hääsuunnitelmista, kevään morsian. Kysyy kuulumisia hymyssä suin. Kerron syksystä, vuodenvaihteesta ryöstöineen. Olen punainen aurinko. Revin polttavia arpia kevättaivaalle uutisillani. Ystävä on pahoillaan, ymmärtää selitettyäni, en jaksaisi. Selittää, käydä tapahtuma tapahtumalta läpi ketjua joka kolisee jo kauempana. Tämä koru kulkee koko ajan mukana, mutta nostan siitä valoon vain sen verran kun kestän kimaltavaa kerrallaan, ystävä ymmärtää. Aina ymmärtää.

Mutta valo kuuluu keväälle, yritän. Voimme paremmin jo, näethän hymyni. Tarjoan jasmiiniteetä, taitan jalat alleni sängyllä, varpaissa kiertää taas veri. Vielä voi polttaa kynttilöitä, mutta pian tulevat yöt. Valoisat yöt, joissa metsä kutsuu, joissa kivistet kulissit kääntyvät nurin, näyttävät puolen jota pyöräillä kävellä juosta tanssia.

maanantaina, maaliskuuta 20, 2006

Kivien kieltä

Pienenä puhuimme kivien kieltä
kysyimme
kuka lentää parhaat leivät, ropisee pisimmät pistot
kuuntelimme
kangaskengän kumipohja kutitti kääntelehtiviä selkiä
sorlaava rahina pyöreä ikuisuus
kivi kiven kyljessä rantasorassa

Puhuimme kivien kieltä, käänsimme
hellin kämmenin
keskityimme sileyteen

Sormenpäissä, ulottovilla vielä silloin
sarvivälke, graniitin salaisuus

Sammaleen torvet soivat

Kuka tänään kääntäisi meille kaikki nämä kivet
muualta kannetut


***
Kurpitsakeitostani tuli kultaista lumihiutalekeittoa, joka maistuu lämpimille maille. Lisäsin Anna-Jon ohjeeseen pehmeää tofua, joka ilman sauvasekoitinta jäi hileiseksi. Kuuman keiton lämpö nousee poskiin tänään lounaalla, auringon tavoin.

sunnuntaina, maaliskuuta 19, 2006

Sunnuntaisurusekavaa

On hetkiä, niin kuin tämä viikonlopuksi venynyt, kun sattumanvaraisista valinnoista syntyneet sanat ja kuvat liikkuvat limittäin, toistavat toisiaan tarkentuen yhdeksi. Valitsen lukea Woolfin Majakan, valitsen katsoa Mansikkapaikan. Smultronstället, suu muodostaa mansikan sanaa ääntäessä.

Bergmanin mansikoissa mikään ei ole makeaa. Kuvataan sukupolvelta toiselle siirrettyä kylmyyttä, ulkoiset hyvän elämän kriteerit täyttävää kuollutta elämää. Valitaan yksinäisyyden karmiva selkeys kanssakäymisessä väistämättömän itsensä kohtaamisen sijaan. Tulen tietenkin surulliseksi, että ihmisen on elettävä kokonainen elämä, eikä sittenkään ole varmaa ymmärtääkö mistä kaikessa loppujaan on ollut kyse.

"But he must have more than that. It was sympathy he wanted, to be assured of his genius, first of all, and then to be taken within the circle of life, warmed and soothed, to have his senses restored to him, his barrenness made fertile, and all the rooms of the house made full of life - the drawing-room; behind the drawing room the kitchen; above the kitchen the bedrooms; and beyond them the nurseries; they must be furnished, they must be filled with life. -- He must be assured that he too lived in the heart of life; was needed; not here only, but all over the world. Flashing her needles, confident, upright, she created drawing-room and kitchen, set them all aglow; bade him take his ease there, go in and go out, enjoy himself. She laughed, she knitted. -- Filled with her words, like a child who drops off satisfied, he said at last, looking at her with humble gratitude, restored, renewed, that he would take a turn; watch the children playing cricket. He went."
V.W. To the Lighthouse

Mietin bloggaajahahmoja joiden tunteiden ulkopuolelle julistautumista ja yhteisöllisyyden kieltämistä voi seurata lähes päivittäin. Provokaatiostahan siinä on pitkälti kyse, olettaisin, en tunne näitä kirjoittajia, mutta siksi en myöskään provosoidu, hämmennyn vain, häivähtelen surua (emmin viimeisen pilkun jälkeistä, mutta en keksi syytä miksi kieltäisin tämän, kieltäisin etteikö kaikella omalla ja muiden kirjoittamilla tai mukanaololla olisi merkitystä).

"But this and his pleasure in it, in the phrases he made, in the ardour of youth, in his wife's beauty, in the tributes that reached him from Swansea, Cardiff, Exeter, Southampton, Kidderminster, Oxford, Cambridge - all had to be deprecated and concealed under the phrase "talking nonsense," because, in effect, he had not done the thing he ought to have done. It was a disguise; it was the refuge of a man afraid to own feelings, who could not say, This is what I like - This is what I am --"

Valitsen myös kävellä itseni lumipyrystä märäksi miehen kanssa. Kotona itken. Onko mahdollista että joskus vielä olisi hyvin tavattuamme. En itke rakkautta, enää, koska en enää epäile ystävyyttä. Mutta kulo valtaa alaa minussa, alakulo siitä ristiriidasta joksi ihmissuhteen pitää vääntyä ennen selkiytymistään, siitä etten olekaan edennyt ymmärrykseen. Tulen surulliseksi synkistä kuvista joita minulle puhutaan, en saa niihin etäisyyttä. Yhä vain tulen surulliseksi siitä etten ymmärrä mistä ne syntyvät.

Mutta suru ei pelota minua, tunnenhan sen, ja muistan jo mitä on kikattaa, en osaisi kirjoittaa siitä muuten. Ehkä huomenna kirjoitan siitä kenet kohtasin siristävin silmin Unioninkadulla, tai siitä kuinka tuuli ei tänään osannut päättää suuntaansa.

antakaa minulle aamut

antakaa minulle aamut
varpaiden alle villamaton varmuus
siipien lapaluukotelot naksauttakaa auki

varjottomat päivät
hartiat ylintä hangaten, valoa
rinnassa keveys
     luottaa ilon paino

lupaan
en hae surua naapurista
jos sokeri loppuu      tai maito
opettelen kahvin mustana

perjantaina, maaliskuuta 17, 2006

Ei siitä runoa tullutkaan vaan tulikin..

Mainiota, Dyro muistutti minua aamupäiväisestä muistosiirtymästäni kirjoittamalla siitä kevättalven tuoksusta joka nousee auringonsulattaman hiekkaisen asfaltin pinnasta. Kerrassaan. Kävelin tänään aurinkoista puolta Mariankatua ja oikealta suunnalta puhaltaneen tuulenpuuskan ansiosta siirryin hetkeksi lapsuuden keväisiin, itähelsinkiläisen lähiön takapihoille kaivamaan routaisen ensimaan (ensilumen vastakohta, samanlaista uuden ajan ihastusta herättävän talvisen ihmeen keväinen vastine) aarteita. Niin kuin Dyron kommenttilootaan kirjoitin, liittyvät samaan tuoksuun myös pikkukengät ja polkupyörä. Sulille kaduille sai luvan kurvata talven yli kellarissa seisoneen pyörän selässä, ja sitä kummaa tunnetta kun pitkän talven jälkeen ensimmäisen kerran jalat totuttelivat pikkukenkien painottomuuteen, kirmasivat ylimääräisiä juoksu- ja hyppypyrähdyksiä näkymättömin siivin.

-- minähän muistan --

Olen tehnyt tänään matkaa Espanjaan kahteen otteeseen. Päivällä juon macchiatoa lounaan päätteeksi, ikkunan takainen aurinko hehkuu poskiin punaa, luisun työkavereiden seurasta keväiseen Madridiin, jossa sama espresso kuumalla maidolla on kuitenkin eri, un cortado, ja se juodaan ulkoterassilla auringon lämmittäessä takinselkää. Silloin, kolme vuottako siitä jo tosiaan on, leikittelen ajatuksella asua kaupungissa, jossa milloin tahansa voin hävitä museoon, istua Goyan ja muiden seurassa tuntitolkulla, puhua ja kuunnella kieltä jonka sointia rakastan melkein kuin omaani. Mutten kai koskaan tosissani haavetta pidemmälle mieti muuttoa, sisämaan miljoonakaupungissa on kesähelteillä helvetillistä. En voisi muuttaa tämän meren ääreltä muualle kuin toisen samanlaisen vihreän kylkeen, en vaikka talvi täällä on vuosi vuodelta vaikeampi kestää.

Illalla istun Biocityssä, hieman alavireisenä, en oikein osaa viikonlopun iltoja yksin elokuvissa, ajatuksessa on täsmentymätöntä surua. Ehkä se on opeteltavissa, suunnittelin huomisellekin elokuvaa nimittäin (hihkuin aamusella ah-perjantaita, mutta hieman tämä taas näyttää hirvittävän, viikonloppu). Iberia (sori muru, nyt oli hyvä hetki mennä ja nähdä) kuljettaa takaisin niemimaalle, mutta etelämmäksi. Olen vähällä lipsauttaa ihastuneen olé:n parikin kertaa, kanta takatakattaa hiljaa penkkirivin lattiaan, silmä yrittää ehtiä poimimaan jokaisen liikkeen minkä Saura on kankaalle kutonut. Kotona on jatkettava, Tomatiton Aguadulce soi taustalla parhaillaankin.

Suunnittelen viikonlopulle lukemistoa, Virginia Woolfin Majakkaa englanniksi (syksyinen Lontoon tuliainen, vielä nuuhkimaton), Markus Jääskeläisen runoja (tämä nimi pulpahtelee, haluan tietää kuka), MotMottia ehkä myös, Silja Järventaustaa, Zbigniew Herbertin Kyynelten teknologiaa, Italo Calvinon Halkaistua varakreiviä.. Luultavasti siinä käy niin että hyppelehdin jotain ihan muita, englanninkielinen houkuttaa joka tapauksessa, vaihtelun vuoksi.

..No, ehkä kirjoitan sen tähän, jos vaikka saisin näin jotain tehdyksi, tapailen mahdollisesti myös gradun aihetta jollain tapaa, nghh..

Huoh, halusin kirjoittaa runon mutta tulikin lajia muusepustus.

Minttutee jäähtynyt kuppiinsa, kynttilässä kymmenen senttiä palamatonta, runon verran, huomiseksi.

Mutustelua

Nokoseni venyvät säännöstään näinä päivinä. Nukun iltakuudesta aamuseitsemään, en ymmärrä tätä unen tarpeen määrää. Jooga jäi taas menemättä mietin kun venyttelen ylös peiton alta. Hmmsks, ja hampaat pesemättä, njalh. Keho kihisee levottumuutta hieman herättyään, rutisee ja naksuu liikunnanpuutetta. Tänä viikonloppuna asialle on tehtävä jotain.

Luen postit, piristyn, runokommenttini eivät menneet täysin metsään, hii ja hoo! Rullaan selkää koukkuun ja suoraksi koneen ääressä hetken, kunnes muistan että sisko on tulossa aamupalalle imuri kainalossaan. Kulta-sisko raahaa minulle kättäpidempää jotta nenässäni kutittanut siivoherne saataisiin poistetuksi. Ehdin sopivasti tiskata ja ruuvata mutteripannun korisemaan kun sisko kolisee sisään. Aamut avautuvat paisteisempina näin, katetun, jaetun aamupalan nautittuaan.

Hauoh, hih. Muistin juuri miten unen laskeutuessa eilen mietin että pitää muistaa postata siitä kuinka tilintarkastaja töissä murisi saappailleni. Hauska tapaus, täysin sekaisin ratsastajansaappaistani, muistaa kommentoida niitä joka päivä, haluaisi itselleen samanlaiset. Ehdotin ensimmäisenä päivänä että hankkisi itselleen parin, eihän niitä kukaan suorien housujen alta huomaisi, nauroimme yhdessä ajatukselle. Poika on ikäiseni ja pituiseni, ei mikään iso mies siis. Hyrisen edelleen kuvalle, johon tietysti lisään kertomatta kiiltävät tähtikannustimet. Klonks,klak,klonks,klak, tilintarkastus hyväksytty, klonks,klak.

Mutta nyt mikrokuituliinalla kuralle kyytiä, sitten laukkaan töihin, ah perjantai, ih aurinko!

keskiviikkona, maaliskuuta 15, 2006

Keltatakkisista ja kultaisista pakaroista

Nainen on kummastusta aiheuttava eläin, myös itselleen. Erityisesti näin kun kuu on täysi, kierto lopuillaan, vedet vetäytyvät ja sudet liikehtivät levottomina metsänlaidassa.

Lähden aamupäivästä töihin taivaan harmaasta jumpperista mieleni madaltaneena. Kasvot kivisinä seison ensimmäiset liikennevalot. Kun vauhti vähän tarttuu soraisesta kadunpinnasta kehittelen apeudesta tuimetta, tuimeesta rypyn vielä vaan syvemmän. Yleiseen ärtymykseen kiehautan asuntoni siivon, likaiset hiukset sekä ainasamatalvitakkieiköjovoisilämmetä-jupinan. Lakaisen kurttuisin kulmin kadunpintaa, iloiset vastaantulijat olisivat häiriöksi, vastaantulijat ylipäänsä, mutta eteensä on katsottava koska joillain on auto yksityisomistuksessa. Nostan kipakan katseeni viattomiin sähkökaappeihin kadunkulmassa, niiden vieressä seuraavat uhrit, kiiltävinä seisovat kaksi pyöreätä metallitolppaa päinään puolipallot samasta kovasta. Mitä hittoja nuokin ovat? Ärrrsyttäviä, jokatapauksessa, epämuodot!

Ennen kuin ehdin kunnolla puhista päässäni ajatusta loppuun on raikas nauruntyrskähdys livahtanut karkuun huuliltani. Tuolla se jo juoksee viisi, kuusi metriä edellä, keltainen takinselkä vain vilkkuu. Hölmistyn, hidastan hieman, naurua pulppuaa nyt jo vaikka kuinka, pieniä keltaisia juoksentelee sinne tänne loskaisella kadulla, yksi luiskahtaa kivetykseltä auton alle. Mitä minulle tapahtui, hyvään vauhtiin päässyt paha tuuli pyyhkäistiin pois kuin kura eteisestä mikrokuituliinalla, ei jälkeäkään missään?! Ohittamani miehet villakangastakeissaan sekaantuvat sanoissaan keltatakkisteni pujotellessa takinhelmoissa, olen pelkkää hyvää tuulta ja ihmisonnea kun piippaan ja surisen itseni sisälle toimistoon.

Mikä kymmenen minuutin kävelyvuoristorata.

Ehkä joku ampui minua serotoniininuolella niskaan, tai eilen lausuttu keltarauhasruno käänsi pääkopassani kylkeä, en tiedä, en valita.

Iltapäivällä teen kahvitauolla ruokaostokset kotiin. Pyörin Herkun vihannesosastoa ympäri, tomaatit, kurkku, salaatti, noukin tutut rytmikkäästi. Lopuksi poimin koriin palan kurpitsaa ilman ajatuksenpoikastakaan siitä, mitä siitä voisin valmistaa. Sydänviipale istuu niin kauniisti pyöreillä pakaroillaan pinon päällimäisenä etten voi jättää sitä siihen. Kassajonossa hekumoin pakaroita ja kurpitsaviljelmää jonka tiedän olevan toivehaihatus vain, hymyilen vinoon mutta varon päästämästä ketään karkuun suupielestä. Eivät ne osaisi anteeksirouvaa ruotsiksi kuitenkaan, kurittomat.

Vielä istumme töissä, pakarat takanani tuolillaan, mutta kohta suuppaan ja pirisen toimiston oven toiselle puolen.

Illallisia, ajatuksia

Illallisia ajatuksia joita väsymys painaa. Pyörin pitkältä tuntuvan hetken valveilla koska kiepuin kaikissa niissä sanoissa joita aiemmin illalla piirissä luin, mietin, kuuntelin, kommentoin. Myöhemmin latelin tännekin mutta ne painoivat jo liikaa, kovin oli raskasta ja kankeaa.

Olen monena päivänä palannut ajatukseen tyttöjen välisestä ystävyydestä. Sivunnut sitä suloista kudelmaa jota rakennetaan hihkaisuin, halauksin, kikatuksin. Sipaistaan hiuksia, kuljetaan käsikynkkää, kylki hankaa kylkeä, kehrätään, kehrätään. Kaikki ihanat ja voit, herkut ja hymyt kudotaan kultalangoin, peilataan itselle samoja tunteita. Ei näissä säikeissä pelkkä sokeri kimalla, silti. Tarkoitan että karhunlankaakin käytetään, vastavedolla voimistetaan yhteyttä.

En pääse konkretiaan millään koska tämä ei ole valmis, koska minä en ole valmis muuten sanomaan, enkä halua luisua runon selkää. Ehkä pureskelen kynänpäätä vielä hetken ja palaan, koska eräs ajatus unohtuu aina.

***
Tänään on harmaa, valo on punainen
Alhaalla
Kadulla
istutaan autoissa seistään
tyhjäkäynnillä

tiistaina, maaliskuuta 14, 2006

Söpsöpsöp

Olen aliarvioinut sametin materiaalina.
Häiriintynyt näkymänpeittävistä, raskastunnelmaisista verhoista.
Väärinymmärtänyt valoa imevän pinnan.
Vanhojen ihmisten kodeissa olen ahdistunut pölyänielleistä nojatuoleista,
nostellut kulmia toimihenkilön pikkujoulukankeudelle,
värissyt viininpunaa, tukahduttanut haukotuksen, tummanvihreän tylsyydestä syntyneen.

Samettia, miten epäkäytännöllistä.
Samettia, sitten kun silkki laskeutuu liikaa ja peittää liian vähän. Samettia, kun persikan metafora ongitaan sokeriliemestä hedelmäsalaattiin.

En ole ymmärtänyt.
Olen aliarvioinut taivaan laiminlyönyt tähdet unohtanut ihon.

Aika ei ylety uniin

Minulla on saumasukat, nilkka haluaa tulla nähdyksi, pyörittää kantaa kapean koron varassa, ritisee siroutta. Kädet tapailevat mustia helmiä korvissa, seison, odotan alkavaksi. Ryhti on lainattu, puolivuosisatainen, petrolinsininen vaatii sen. Silmissä rajaukset, hiukset vieraan kiharat, ylösnostetut. Kolmikerroksinen musta tylli kahisee liikkeen. Se tietää tehonsa, mekkoni helma kuin purje kuin marenki. Kiiltävä sininen siinä taittuu, lainehtii ja taittuu kynttilän hämärässä hehkussa. Pupillit hehkuvat helmien lailla. Tummuvat raskaiksi rakkaudesta. Voi kunpa tämä olisi onnellinen muisto, olisi iloinen uni.

Olen tyynnytellyt itkevää siskoa, lohduttautunut aikaan ja unohdukseen yhtä lailla itsekin. Mutta unissa aika lakkaa. Kaikki on yhtä hetkeä, isän puhe, äidin puhe, isoäidin kultaiset kengät. Voi miksi minun pitää, enkö saisi levätä väsyttää jo. Holvien kaaret kaikuvat sorinaa, valkoisten liinojen arvokkuus ja lasiriveissä hymyjen tuhannet kuvajaiset. Kaikkien yhteinen onni yhtä hetkeä yhtä aikaa kaiken aikaa, lakkaa jo! pyydän.

Hereillä olen unohtanut kukkien nimet ja muodon, häivyttänyt montako vierasta, kitalakeen kadottanut kakun maun. Tätien, setien kasvot valuneet märän pensselin vanaan. Vain uni on maalattu öljyyn. Ruma voi olla tahdikas, tyhmässä asua lempeys, mutta kun kauniista tulee väärää.

Ja silti säilyy rakkaus, niin sinnikäs ettei itse ikinä.

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Kuiskauksen matalalta

Pihistin päivän
Sinisen morsiamena juoksen jäälle
Ota kiinni jos saat, karma

sunnuntaina, maaliskuuta 12, 2006

Huominen työpäivä

Lehdettömän puun varjossa
seison suojassa koko kotimatkan

Älä kysy minulta merkityksistä, se on puu
jonka lehdet työntyvät esiin ja kuolevat
Joka kevät ja joka syksy niin kuin sinä ja minä

Kevät, syksy, lehdet, kuolema
Jääkävelyn muisto
Mitä muuta merkitystä kaipaat

Polkuni sivuuttaa lapsinaurun, sitä on kasaantunut kiipeilytelineen liepeille kinoksiksi
Aikuisilla on aikuisten asiat, goretex ja huominen työpäivä
Otetaanko kahvit hei, hei haluuttekste puustit

Aurinko on sitruuna josta sataa namuja ja pienet tytöt on tehty
Kardemumman tuoksu viipyy vaikka ääntä ei enää

Yhä vaan muistan mummon kyykyssä kivellä, ikeninen hymy jäälle, aurinkoon

Antony - my (wo)man

Olen innoissani, minulla kuuntelutetaan uutta Surumusiikkia, "koska sä varmaan tykkäisit tästä" (niinpä niin, olenhan mustissa tänäänkin, suorat hiukset auki, vaatimaton meikki, silmissä pieni väsymys). Iltainen olemukseni kontrastoi kieltämättä siskon trendianalyyttikko gay-ystävän ja käytyjen huulikiilto-meikkivoidekeskustelujen kanssa, muttei se silti tarkoita ettenkö nauttisi tästä kuplivasta sateenkaarikynttilämeren valossa yhtä paljon kuin muut juhlijat. Mutta se musiikki, Antony and the Johnsons!

Unohdin levyn tietysti kiireessä siskolle, mutta maanantaina se soi täällä aivan varmasti. Pianoa ja se laulu. Niin ihanan värisevää, niin ihanan surullista!

lauantaina, maaliskuuta 11, 2006

Huhtikuun vihreää

Tänään on keväämpi. Vatsa on mustikkakeittoisen kevyt ja hienoisesti aristava, mutta kuume on sulanut lakanoihin. Tottelen sinisen kutsua, nyöritän vihreät converset, kaksi kierrosta nilkan ympäri ja puolirusetti. Vaihdan viime hetkellä sinisen oranssiin kiinantuliaiseen. Oranssi on tarpeeksi lämmin kaulalla jo, ajattelen, mutta halaus on kylmempi kuin ilmeestään kuvittelin. Tämä petollisuus on kotonaopittua, jatkan urheasti sopimaani suuntaan. Itsensä kanssa kävellessä voi uuden sopimuksen solmia joka kulmassa ilman erillisäänestystä, tämäkin on ilo kun sen muistaa.

Tiedätkö, suihkussani on jotain kummallista. Sen suusta virtaavat kirkkaimmat pisarat, venytetty pyöreys vierii poskealta rintakehälle ja eteenpäin. Veden lempeyskö kutittaa implussin esiin, mutta itseoivalluksen hetkiä joita olen kokenut. Saan kuvan säröilevästä kuoresta jonka alla se kaikki tyyneys. Kaikki se varmuus ja herkkyys ja luottamus. Hempistyn taas, nämä ovat suuria sanoja, muodostavat raskaita junavaunullisia, tiedän. Silti ne kirjoitan tähän, en luota löytäväni jos en merkitse laatikon kylkeä.

Melkein ostan sen huhtikuuta vihertävän kukallisen rimpsuhameen UFFista, mutta varpaat muistuttavat sinisen petoksesta. Ehkä se oli vain kömpelöä ajattelemattomuutta. Olen aulis luopumaan kannastani tänään, olemme kaikki oikeassa kun on aurinko. Hame jää silti heijaamaan tangolle, keväämpi muuttuu keväämmäksi vielä, hame helakammaksi.

Lounaaksi syön pinaattikeittoa, samaa huhtikuista väriltään, vatsa kurahtelee tyytyväisenä, päälle minttuteetä mukillinen, soikollinen, uima-allas. Olen nesteestä vajaa, munuaiset huomauttivat tästä jo, tönivät pyöreitä kulmiaan alaselän vatsaan aamulla ylösnoustessa. Minttuteen tuttavallinen höyry kupista rintakehän päällä, sylissä ystävän runoja. Kun nukahdan kesken säkeen en nuku yksin.

perjantaina, maaliskuuta 10, 2006

1,5 l keltaista jaffaa

Hikoilen peiton alla vatsataudin kuumetta. Torstaiperjantaiyönä heräsin levottomasta unesta jossa työpaikan jargon sekoittui kuviin tomaattisuolakurkku-voileivästä, iltapalaksi syödystä. Kuvat pyörivät ympäri vinhemmin, vatsakipu alkoi konkretisoitua unen läpi. Poskissa pakotti paha olo.

Lastentauti. Siksikö että yöllä vessassa kyyköttäessään eivät kyyneleet ole kaukana, äitiä ynisee vaistomaisesti sipomaan hiukset pois tieltä kun omat voimat eivät riitä muuhun kuin kouristelemaan vatsalaukku tyhjäksi. Olen onneton sairastaja ylipäänsä, mutta nyt ajoitus on mahdollisimman huono, tänään on perjantai ja bileet. Huomenna olisi siskon synttärit. Haluan mukaan nauruun ja tanssiin! Lastentaudin poljen-jalkaa-kiukkua. Polkisin jos jaksaisin, siis.

En muista kuin yhden kerran jolloin olisin sairastanut tätä tautia (vaikka varmaan on muitakin). Olin kahdeksan vuotias, se oli jouluaikaa. Äiti hääräsi keittiössä omatekoisia tryffeleitä ja minä makasin seinän takana ämpäreineni. En ole sen jälkeen oikein sietänyt sitä omatekoisen karkin imelää tuoksua.

Buuh, odotan bileuutisianne ystävät, täällä mustikkakeiton ja keltaisen jaffan äärellä.

keskiviikkona, maaliskuuta 08, 2006

Barbaralta, rakkaudella

Iltakävelyllä kiipeän Tarkk'ampujankatua ylös koska en halua rantaan. Jotenkin etsisin ikävää ja saattaisin löytääkin sen jos jatkaisin pimeään jäätyneen veden ääreen missä pareina kuljetaan, tasatahtia, lonkka hankaa kylkeä, kotona juodaan kaakaota ja luetaan kirjoja vierekkäin peiton alla ennen nukahtamista.., ei. Haluan pysyä kaupungin sisällä, kivikylkien välissä suojassa. Ohitan intialaisen ravintolan rinteessä. Kadulle antavan ikkunan verho leikkaa päät pois pöydissäistujilta. Näen pareja, tuo punapaitainen tyttö istuu aivan tuolinsa reunalla, nojaa eteenpäin, kuuntelee jotain mielenkiintoista tai pyyhkii pojalta currya leuasta, mitähän kirjaa hän lukee sängyssä iltaisin? Lipsuttelen eteenpäin, sormet nyhräävät lapasten sisäpintaa, loputtoman ahkerina, nyppivät nukkaa, pyörittävät pieniä nukkatoukkia, yrittävät nipertää itseänsä läpi ennen kevääntuloa. Lopulta, lapasen kämmeneen pieni reikä josta tipahtelee nukkamadon toukkia, varisee kosteaan asfalttiin, ajautuu katuojaan, kertomaan kastemadoille talvesta.

Rinteen alapäässä ajattelen jatkavani Tähtitorninmäelle, kulkea puiston, mutta ylhäällä käännynkin vasempaan, Korkeavuorenkadulle. En halua ajautua puistoa alas (ei ole pulkkaakaan), tsaarinaikaisten tallien liepeille, se on reunaa, haluan kulkea keskellä. Tänä iltana kaupungin sisäpuoli supistelee, reunat ahtavat iholle, en selviäisi meren pimeästä, villakangastakin täytyy painaa paljon kastuessaan, liiaksi uida, liiaksi selvitä (mistä tämä tulee, alakulo, ikävän velipuoli haistaa minut, mene pois, minähän hymyilen). Sitä paitsi aivan pian tulevat ne kaksi näyteikkunaa joiden eteen pysähdytään, ehkä nojataan otsaa jos silmiä laiskottaa ja ajatus hidastelee. Antiikkikoruliike, ensimmäinen. Aloitan sormuksista. Suuria kiviä, mauttomuuksia, vihkisormuksia, perinteisiä vaatimattomia rakkaudenvaloja, sisäreunassa kaiverrus, merkkipäivä muistettavaksi.

Korvarenkaita, rintakoruja, riipuksia, meripihkaa, tunnistamattomia kiviä. Kultaisia rannerenkaita, paljouteen himmenneinä. Silmä poimii pienet kultaiset renkaat, tavanomaiset ensin, mutta huomaa sitten, renkaan sisässä lentää haarapääsky. Srii, pääsky. Kesän lintu. Lönnrotinkadun kuudennen kerroksen ikkunasta kuumat kattopellit, helteeseen pysähtynyt kaupunki, vaaleaa ilmaa halkoo pääskyn lento. Tulisiko se nopeammin jos saisin pujottaa kultaisen pääskyn korvan juureen, kuiskaamaan. Srii-srii, niin kuin siinä runossa jota poika niin hartaasti luki ääneen, ympärillä piiri hiljaa kuuntelemaan kääntyneenä kissan korvana. Katse jatkaa, vielä tuo nurkka, kameekoru ja kuparinen taskukello. Pullea kello, kyljessään kaiverrus kaunolla: Barbara. Barbaralla isot hiukset ja pehmeä povi, ei voi muuta, mielessä romanttinen ajatus. Sydämeni tikittää taskussasi, omaasi vasten. Muista vetää nupista.

Varpaita kylmii, olen seissyt paikallani liian pitkään. Kylmä viirii selkää, juoksutan katseen läpi divarin kirjatornit, ei näy Alastalon salia enää, aina pitäisi ostaa kun näkee. Loittonen kotiin, aamukahviin maitoa vielä, tetra kainalossa, ja kolme appelsiinia.

Oletteko kuulleet valaan laulua

Maailman rannoilla kuohuu
valaita
rantautuneina kuolemaan
Ihminen ei ymmärrä vieressään kohisevaa ääretöntä
miten voisi, hiekasta syntynyt
hiekkaan juurtunut
Verkkokalvolla tuttu horisontti, selittää
puhuu asian, kertoo syyn, kirjoittaa uutisen
sulkee ymmärryksensä kehän
Ulkopuolelle meren syvyyden, tonnisen painon ja mitat joihin kuluu kylän kädet ja kyynärät, menneen maailman sulkee
ulkopuolelle itsensä

Tämä on runollinen uutinen
Belgiassa ja Japanissa
Ryhävalaan ruumis kuin jättimäinen pala rannalle heitettyä talvirengasta
Tämä on ymmärrettävä kuva, ihmisen kokoinen

Hiljaa makaa valas
nukkuu pois salaisuutensa

Lehtivihreän katoavaisuudesta

Täti Vihreä en taida olla, onneksi Beskow kirjoitti myös Sinipunaisen. Murattikruunustani tippuvat vihreät kristallit, kasvi on kuihtunut olemattomaksi. Vain peikonlehti ja pelargonia tuntuvat tulevan toimeen kanssani, niin ja kaktukset.

Jos sinulla on neuvo miten murattia tekohengitetään niin lähetän kiitoksen paluupostissa.

tiistaina, maaliskuuta 07, 2006

Teet arvokasta työtä

Kismet syödään ahmien, syödään ahmien.
Olen valmis myöntämään kapitalismin myrkyllisyyden, tänään myöntyvämpi eilistä. Absurdiastahan on kysymys, koneesta jolla on ehtymätön nälkä ja pedon kulmahampaat.

Jokainen työntekijä on arvokas. Tämä on. Terveellä työntekijällä on arvo. Sairas työntekijä on ihminen. Koneen kulmahampaita hiotaan.

Sinä olet meille tärkeä. Työpanostasi arvostetaan.
Työn arvo realisoituu.
Kulumia jäsenissä,
ihottumaa nivelissä,
krooninen tulehdus suolistossa.

Ihminen on työntekijä on arvokas. Ihminen on sairas on.

Kakkukahvit tänään kello 15, miljardimyynti, mansikkakakun kuorrutus laktoositon, on, on.

Kiitos ennätysmenestyksekkäästä vuodesta, kullekin työkykynsä mukaan. Omakätinen nimikirjoitus kartion huipulta, työ kiittää tekijäänsä.

maanantaina, maaliskuuta 06, 2006

Kaksinapaista pullataikinaa

Pieni aivoni on paininut hyvyyden kaltaisen valtavuuden kanssa. Jäin miettimään erään keskustelun pohjalta voinko käyttää omasta heikkoudestani nimitystä tahaton ilkeys tai hölmö ilkeys. Keskustelukumppani olisi puhunut vahingosta, ehkä lipsautuksesta. Jokaisessa ihmisessä virtaa jokin pimeämpi uomassaan, mutta mietin voiko ilkeys olla aktiivinen osa persoonaa, vaikka tiedostomaton, ja mikä sitä liikuttaa. Voi olla että soudan nyt kuivunutta joenuomaa, mutta välillä tulee hetkiä jolloin hyvää tarkoittamaan suullistettu ajatus kääntyy päälaelleen, sanotulla piikkittää tahtomattaan tai teon seuraus on kohdetta loukkaava. Tosiaan, kuiva joenuoma, väärinkäsityksiä sattuu koko ajan, ehkä kyse on liiasta varovaisuudesta, en halua loukata ketään koskaan, mutten voi vaieta ikuisesti. En silti saa ravistauduttua irti ajatuksesta, oma koettu tahaton pahuus tai ilkeys asettuu vastakkain hyvyyden kanssa jota myös olen kokenut.

Tunnen ihmisiä joissa koen olevan osia puhdasta hyvyyttä - en ole keksinyt tälle sielun osalle muutakaan nimitystä, itse he tuskin pitäisivät tämän tyyppisestä nimittelystä, mutta en puhu äiti amma-tyylisestä palvontaan asti hohtavasta persoonallisesta säteilystä, tai jumaluudesta. En ole itse tavannut tällä tavoin kohotettua henkilöä koskaan persoonassa, joten en tiedä mitä välittyy kosketuksessa tai halauksessa, enkä tiedä miten sitä tulisi nimittää, ehkä se on eri ihmisille eri asioita. Lohtua, turvaa, hyväksyntää - rakkaudessakinhan on niin montaa tunnetta.

Nämä tuntemani ihmiset eivät ole täydellisiä, muussa kuin inhimillisyydessä, en onnekseni, uskoisin, tunne kovin epäinhimillisiä ihmisiä (tosin tämäkin käsite tulisi määrittää [...] itse assosioin sen ensisijaisesti toista ihmistä kohtaan tehtyyn vääryyteen, johonkin suurempaan kuin kämppäkaverin viherkasvien kastelu suolaliuoksella josta luin City-lehdestä lounastauolla). Ihmiset, ystäväni joissa olen kokenut tämän osan olemusta (olisi liioiteltua puhua asiasta kokonaisvaltaisena persoonallisuuden piirteenä joka on läsnä kaikessa tekemisessä, olemisen joka hetkessä kun kyse on todellisista henkilöistä), tietävät rajallisuutensa maailmaan nähden, hermostuvat heikkouksilleen mutta sortuvat uudestaan siinä missä naapurikin, ihastuvat, vihaavat, tuntevat epäonnistuneensa. Tavattoman tavallisia ihmisiä tässä mielessä.

Kuvailisin kokemani hyvyyden tietynlaisena viattomuutena, uskona asioiden ja tekojen merkityksellisyyteen, mutta myös lempeytenä (samoja) asioita kohtaan (taas kaivattaisiin määritystä, asialle, mutta en ehkä halua eritellä sitä enempää koska en halua tätä kirjoitusta luettavan henkilöihin linkittäen, pohdinpahan vain kokemaani). Sen vastakohta voisi olla kyynisyys tai arvorappio, esimerkiksi työelämän kautta syntynyt. Eivät nämä hyvyyden kantajat varmasti ole kokonaan vapaita kyynisyydestäkään, mutta jokin osa (aagh tätä) lapsuuden kirkkaudesta on säilynyt alun aikuisuutta mukana.

Tämä on aika mielenkiinnotonta lukijalle, koska en pohdinnassani päädy juuri mihinkään, pyörittelen vain ajatusta, odotan ehkä että se vaivaamiselta hieman nousisi. Luen samalla rivienvälejä joita itselleni kirjoitan, oman minän vahvistamisen pohdintaa, tämä.

sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2006

Ero on vihreä meri

Olen epäillyt kaikkea sanomaani, ajattelemaani ja tuntemaani viimeisten kuukausien aikana, ruoskinut itseä virheistäni, puhun kai parisuhteesta.

Uskoisin olevani jokseenkin onnellinen, nyt. Kävelin tänään laivurinkatua kahteen suuntaan, alas rantaan ja ylös kotiinpäin kohdattuani Uunisaaren takana avoimella puhaltaneen tuulen, tallattuani omat jälkeni meren pysähtyneeseen pintaan. Laivurinkadulta voi rannasta tullessa Pietarinkadun kohdalta poiketa vasemmalle ylös Vanhan Eiran huvilakumpareelle. Tämän kaiken olisi voinut todeta kartasta, jota edelläni kävelevä nainen valkoisessa villamyssyssään luki talvituristiksi ympäristölleen ilmoittautuen. Sama kartta ei kuitenkaan kertonut sitä muistoa, jonka perässä hilauduin ajatuksissani vaikka en kulmasta fyysisenä hahmona kääntynytkään.

Joulutammikuinen kylmä tähtikirkas ilta, kadunvarsien lumipenkat heijastavat pehmeästi takaisin katuvalojen viestin, pitkän miehen käsi vyötärölläni. Kävelemme kiireetöntä iltakävelyä, vaiti molemmat. En muista hymyilenkö, mutta uskoisin niin, olen onnellinen. Käsivarsi kiertyy ympärilleni tiukempaan, puristaa pari kertaa merkitsevästi, miehessä sama onni. Voi olla että suutelemme. Huulten kosteus ehtii kylmetä ennen kosketusta, mutta lämpenee pehmeään periksiantamiseen. Talvi-ilmassa suuteleminen on aistikokemuksena riisutumpi, tai työteliäämpi, lämmön tuomaa makua pitää odottaa. Mutta yksityiskohdat eivät ole olennaisia nyt, tässä muistossa. Olennaista on tajuta tuo onni, että sitä oli. Etten kuvitellut kaikkea. Kotona lämmittelemme näennäisesti takan ääressä ja juomme glögiä, kylmä ei vaivaa kun hehkuu vatsanpohjasta silmäkulmiin tiettyä sisäistä. On tietenkin muitakin hetkiä, vuosi on pitkä aika, mutta tämä riittää, kun kävelen kotiinpäin ja mietin eroa.

Eroja. Alan olla onnellinen, löytänyt tyveneen omani kanssa, mutta ympärilläni kelluu rikkinäisiä ystäviä. Joulukuulta asti jonkinlaista elämisen tihentymää, täydellistä pirstaloitumista, posliinilautanen toisensa jälkeen, suru helissyt kivilattiaan, mutta myös valtavasti uutta korjaavaa. Kirjoituksia, ihmisiä, rohkaisevia ajatuksia, hymyjä. Voisinpa jakaa omistani nyt, vuorostani.

Laivurinkadun muisto riittää, mutta tunnustelen silti vielä hieman, tuntuuko missään että vielä pitäisi surra. En löydä aristavaa kohtaa, mutten myöskään uskalla konkreettiseen kohtaamiseen, vielä. Murtunutta kättä varoo kipsinpoiston jälkeen arempana kuin se olisikaan. Toivon että kaikki on hyvin, sanoisitko jos ei olisi? Aika on armollinen, en voi pyristellä tätä totuutta vastaan. Alan taas olla normaalisti minä, palanneena siihen missä mies on satunnainen tuoksu kirjakaupan kassajonossa, mikä tahansa tuoksu. Palanneena siihen, mutta ilman haavetta parisuhteesta. Se voi tulla myöhemmin, annan sen tulla, mutta nyt olen tämä.

Laulutupaten täysi

Selvitän puhelimessa ei-bloggaavalle ystävälleni uusia blogituttavuuskuvioitani. Huvitun mieleeni nousevasta kuvasta roolipelihenkisesti viittoihin pukeutuneista bloggaajista baaripöydän ääressä, kun ystävä tiedustelee miten paljon bloggaajien ryhmä tuntee ja on tavannut toisiaan aikaisemmin, onko tämä uusi juttu muillekin kuin vain minulle. Kompastelen bloggaajaidentiteettien ja oikeiden nimien kanssa, mietin mahdanko selventää kuvioita ystävälleni todellisuudessa ollenkaan.

Kuvio on minulle itsellenikin edelleen hetkittäin hämmentävää siirtymää virtuaaliminän ja sen pidempi-ikäisen perusminän välillä. Tuntuu hassulta tulla esitellyksi Viiveenä, niin kuin eilen Veloenan esitellessä Hurinan, Tristanin ja minut Karrille Juttutuvassa. Samalla tässä kaikessa on kuplivan kummastuksen lisäksi hymyilyttävää hyvääoloa, kuulua ja tulla tunnustetuksi, solmia uusia ystävyyksiä uusilla, jännän mutkattomilla ehdoilla.

Juttutupa oli eilen Laulutupa niin kuin jo täällä ja muualla on monesti tullut mainostettua. Täysi tupa oli myös, mutta Veloena pujottautui sukkelasti paraatipaikalle keskelle salia, lavan eteen ja vinkkasi loput remmistämme perässään. Ihana Laura lauloi ja eroklubimme huojui hymyjä vaihdellen elävään musiikkiin kietoutuneina. Myöhemmin lavan täytti koruton mutta Karismaattinen Liisa Akimof, joka piti otteessaan ainakin minua. Se ääni ja asento, siiliksi ajettu pää, silmistä leukaan raskas mutta lempeä ilme. Niin kuin Hurina jo ehti kirjoittaakin, oli jaetun ja yksityisen kokemuksessa jotain hyvin lohdullista. Salmiakkia olemme kaikki maistaneet, kyllä.

Nyt pitää mennä tyynnyttelemään liedellä korisevaa soijabolognesea, tämän sunnuntain ruokalaji hahmottui muutaman muun ajatuksen kanssa Harakan ympäri kävellessä. Sipulia pilkkoessa tajusin myös etten huomannut ahdistua viikonlopusta alkuunkaan, pyhäpäivän sarvetkin ovat jotenkin tylsistyneet, olen ollut hitaan hyväntuulinen koko päivän.

[jälkikäteen oiottua: luin juuri Hurinaa ja Timon ohjeistuksen mukaisesti korjasin myös minä pois Akimofista ylimääräisen f:n..]

lauantaina, maaliskuuta 04, 2006

Naarataan jos nappaisi

Konkretiaa hyvä nainen, konkretiaa.

Huomaan vetäytyväni sanomattomuuden taakse, niin kuin aina teen uusiin ihmisiin tutustuessani. Sekös sitten aiheuttaa pienoista ongelmaa juuri samaisessa uusiin ihmisiin tutustumisen tapahtumassa. Tämän asian kanssa olen nitisyttänyt tuvan lattialankkuja, pöllyttänyt itseäni koivuisen päreen heikossa valossa, ähisten hikeä ja tuhisten räkää tukkanuottasilla mahdottomaksi tunnustamani vastustajan kanssa. Joka tapauksessa, toitotan avoimuutta ja kirkasta kieltä kyllä muualla, mutta tänne ei synny kuin heikosti läpikuultavia kiinalaisvalmisteisia paperisermejä.

Pahoittelen. Ei taida syntyä vieläkään muuta. Päätä vihloo hennosti auringonpaahtama keskitäyteläinen riojalainen, eilisestä kielelle hapantunut. En tunne olevani oikein tanssituulella, mutta ehdottomasti haluan mukaan tänä iltana tänne. Sallittehan ystävät, jos olen se joukon hiljaisin.

Samoissa asennoissa

olen nukkunut miehen kanssa
olen nukkunut miehen kanssa samoissa asennoissa
olen herännyt samoista asennoista

kirjoittanut runon

vasen jalka
suorana selällään oikea
käsi pään alle taitettuna
nämä öiset naamiaiset tanssikuvioineen
ruumiin valvojaiset
itkijänaisineen

olen nukkunut miehen kanssa
olen hengittänyt miehen samaa unta
hengittänyt miehen unta

uneni olen valvonut samoissa asennoissa
aamun tulla



Kolmannen asteen kauneutta

se oli kolmannen asteen kauneutta, sinä sanoit. vai muistanko väärin?
niin paljon puhetta toisiinsa sotkeutuneita hiuksia.

ihoa lapaluiden päällä kivistää niin
makaan selälläni enkä halua sinun tietävän.
etteivät tyngät. haluan sukia siipeni sinulta salassa.

selälläni maaten varon saksien terää.
olen nähnyt välinpitämättömyyden, mielenkiinnottomuuden välkähtävän kuun valossa. silmiesi teräksen.

torstaina, maaliskuuta 02, 2006

Mahdollisesti kesken jäävä harjoitelma tyhjän päivän päätteeksi

Päivittäisestä pakkosijoituksesta vapauduttuaan hän harhaili kaupungin katuja. Se oli ainoa keino saada paikallaan istumisesta puutuneeseen jähmeään massaan jotain eloa. Turtumus oli sisäistä laatua. Kadunkulma kadunkulmalta veri virtasi hapekkaammin, sai sähköisten impulssien välit tihenemään kunnes eräässä mukulakivisessä ylämäessä - ajatus. Silmien samea alkoi saada otetta horisontista, kirkastua ympäristön yksityiskohdista kiinnostuessaan. Ajatuksia tippui nyt koko ajan, epärytmissä sydänlihaksen supisteluun nähden, ohuena virtana, mutta ne saivat jo nopeammin ilmaa alleen.

Ohittaessaan erästä vapaamman elämän unelmaa, yhtä monista samalla kadulla, hän kohtasi kampaamoparturin ikkunassa heijastuksensa, hämmästyi ulkopuolisen perspektiiviä ajatuksessaan, mutta kuvajainen vaikutti olevan elossa. Hieman vinoon teipattuihin, vaaleanpunaisiin itsenäisen mutta unelmaansa väsyneen yrittäjän nimen muodostamiin kaunokirjaimiin katkeilevan hahmon ryhti vaikutti etäisesti tutulta. Muisto ei kuitenkaan tullut tarpeeksi vahvana jotta siitä olisi saanut otteen, vaan hajosi alkuiltaa humisevaan katuelämään. Hän ei kuitenkaan onnistunut ravistautumaan irti epämääräisestä paikoiltaan naksahtamisen tunteesta. Tuo tuttuus, ja miten se ajoittui, jokin siinä häiritsi. Oliko hän elänyt tämän hetken joskus aikaisemmin, jossain muualla?

Suunnatessaan baariin jonka tiesi odottavan puoli korttelia seuraavasta kulmasta vasempaan -- tiesi? Nimenomaisesti tiesi, vaikkei muistanut kävelleensä tästä aikaisemmin. Mistä hän sen saattoi tietää? Jalat liikkuivat määrätietoisesti eteenpäin, pysähtyivät hetken päästä kahden askelman kiviportaille todentamaan tiedon. Ovessa kyltti haalistunein kirjaimin, Happy hour 9-12, joka päivä. Tuulikaapin takana sisäilma seisoi tulijaa vastassa, tympeämpänä kuin proteiinipirtelöllä itsensä turvottanut tuplavirkainen mutta kaulaton ovimies, joka järjestyssäännöt katseellaan sisääntulijan otsaan porattuaan siirtyi vaatesäilytykseen survomaan päällystakin muiden isännöttöminä roikkuvien jatkoksi.

Kulkija asettui vakiotuolilleen baaritiskin vasempaan laitaan, tilasi tuopin ja vaipui ajatuksiinsa. Kenet hän oli nähnyt ikkunassa, itsensä kautta? Mitä on tämä tympeä tuttuus joka siivilöityy jokaisesta eleestä, askelten kaiusta, oluen lämmöstä? Kuka minä olen? Olenko minä?

keskiviikkona, maaliskuuta 01, 2006

Eräs kauneuden muodoista

8..9..12..14..17.. pienten stereoideni volyymikiekko kiertyy oikealle, hetken luulen ettei se riitä, ettei ääni kasva täyttämään huonetta, huuhtomaan ylitseni. Haluan hulahtaa kokonaisena kuuntelemaani. Hetken kaikki maailman kauneus on tässä äänessä. Tiedättekö sen tunteen, kun kauneus puristuu rinnasta läpi, se on painetta joka ympäröi sisältä ja ulkoa yhtä aikaa. Se on orgastista, niin kliseiseltä kun se kuulostaakin. Orgasmi on kauneutta, täydellinen pisara hetkeä ennen kuin se törmää tuulilasiin ja pakenee suuntiinsa.

Hiljaisuus, tauko. Huomaan seisovani sukkahoususillani keskellä huonetta, kädet ristissä niskan takana pää kyynärvarsien välissä alaspäin roikkuen. Vastapäinen naapuri istuu keinutuolissaan ja katsoo televisiota, kaikki ennallaan. Miesääni jatkaa aallokkoa, vedän villasukat jalkaan ja asetun isotädin kutomalle verenpunaiselle villamatolle, yksiötäni halkova haava, makaan selällään ja hengitän merta. Mozartin Requiem KV 626, d-molli, tämä päivä on tässä.

Satumaista laukkaa

Satumaista, mietin. Ystävä hihkuu onnea ja laukattaa Ponin ylämäkeen. Olen hetki sitten istunut satuloimattomassa selässä, kuunnellut oikeaa asentoa ja puristanut tumpulla harjasta, vaikka pelätä en oikein osaa, Poni on niin pullea pikku porsas niin kuin ystävä sitä kutsuu (joka tosin hetkeä myöhemmin näyttää ettei ole aivan se enkeli poniksi joksi sen kuvittelin vaan pukittaa ystävän jäiseen katuun kun kyllästyy juttuihimme). Kuljemme meren viertä, mutta jäinen vihreä on valinnut kadota tänä iltana, in cognito diivaillen, lumipyryyn häivytetyssä horisontissaan. Lunta tupruttaa viistoon koko ajan enemmän, katulamppujen alla suurien hiutaleiden varjot virtaavat hangen pinnalla vettä mimikoiden, kahlaamme kultaista pilkkuvirtaa eteenpäin, kahdeksan kavioisesti.

En olisi millään jaksanut kun sirosin metallinpalasen kyydissä Espooseen hektisen päivän jälkeen, välipalatta, mutta nyt puhkun energiaa, iloitsen punaisista poskista vaikken tunne varpaitani vaan epämääräisen jalkaterän vaelluskengän ja kahden villasukan sisällä. Ystävä on innoissaan talven jatkumisesta, ja kyllä, tämmöistä talvea suostun minäkin ehkä rakastamaan, mutta älköön se hidastako kevään paluumuuttoa, lämpöä ja vihreää odotetaan jo.

Lumisessa metsässä tytöt puhuvat parisuhdeasiaa, tietenkin. Rakastan näitä ystäviäni joiden ajatukset ovat kirkkaita, joiden sanoista kuultaa eletty viisaus. Edelleen olen varovainen onneni kanssa, mutta se tuntuu jo paksummalta, ei pelkältä riitteeltä enää.