Kikatusta ja kissakuumetta

Kävelen kotiin Veloenan ja Lohen kolosta (kyllä, kalatkin ovat koloeläimiä, ainakin kissamaiset kalat), tornin juurelta, tähtien alta ja mietin minne linnut lentävät yöksi nukkumaan. Mennessä rastaat istuivat hiljaa hämärässä koivujen latvoissa, mustat täplät keinuivat ääneti, mutta yöllä latvojen läpi välkkyvät tähdet. Vaiti seisovat puiston puut vaikka kuinka kyselen. Vatsa on tyytyväinen pohdiskelevaan käyntiini, se vaatii pienet askeleet ja hitaamman tahdin. Tyytyväinen kupu herkuista täysi, perunamaapähkinäkeitosta ja jäätelöstä. Lampaanjuustosalaatin se muistaa kun muistuttaa, punaviini pehmentää painavaa oloa. Niin, ja kerittiinhän me auki kokonainen spiraali, murennettiin sormin leipähippuja suuhun puheen lomassa. Syöminen on sitten ihanaa seurassa.

Minulla on kuumetta. Tai sitten olen kalalle allerginen, mutta Lohi lumosi minut. Harmaa puski käden alle silitettäväksi, kurisi ja purrasi. Olen pikkuhiljaa altistanut itseni tälle taudille, nähnyt unia kissoista, kulkenut ilman kaulaliinaa iltatuulessa. Se on melkein ensimmäinen minkä saan suustani halattuamme. Kissakuumeen. Innostus välkehtii Veloenan silmiin, sovimme sopivan kiihtynein kikatuksin käynnistä löytökissojen luona, ehkä Tallinnassakin myöhemmin, kunhan Veloena on selvinnyt muutosta ja minä päässyt pahimman kuumeen yli niin että voin ajatella asiasta järkevästi (heh, senkin tosiaan osaan - jos haluan). Tällä hetkellä, pienen keittiönpöydän ääressä jäätelöstä ja muusta hyvästä lemmeänä olisin valmis antamaan kodin sille punaturkkiselle silmä- ja korvapuolle katutappelijallekin jonka Veloena oli löytänyt hankalien kissojen osastolta joskus aiemmin. Nauran ryöpyin kun ystävä kuvaa kissojensa erilaisia tappelutaktiikoita.

Mutta huippua, edelleen tänä aamunakin, kun herään ja muistan. Sovimme että otan Lohen hoitoon muuton ajaksi, saan harjoitella yhteisasumista eikä Veloenan tarvitse pelätä että harmaa karkaisi avoimista ovista.

Toinen nouseva kuumeaihio, otsatukan leikkauttaminen (elouai sen sai aikaan, pitäisiköhän, kun kohta päästään pipokaudestakin) unohtuu keskustella läpi, surisemme ihmisasiaa, suhteista, tunnepuhetta (ehheh). Kaksi tyttöä piirtää karttansa ensin vierekkäin, sitten pikkuhiljaa kutoo verkkoa samaksi kuvaksi, yhteiset ilon aiheet, ymmärrykset ja surut, ristikkäisin vedoin. Näinkö helppoa se on, ajatus välkähtää, posket hehkuvat, vaihdamme asentoa rytmisesti vuoroissa peilaten.

Kaikki on käynyt niin nopeasti, yleensä tapailen ystävyyttä etäisyyden päästä, mutta blogien maailma on kumma muutenkin, toteamme molemmat. Ehkä aika on täällä eri, liikkuu juuri niin nopeasti kun haluaa lukea ja tutustua. Sitten kun sen kantaa mukanaan fyysisiin kohtaamisiin syntyy hämmennystä, halaa varoen vieraat hartiat ja tuoksun, mutta hetkeä myöhemmin istuu pienen keittiönpöydän ääressä, puhuu salana varjelemansa vanhalle ystävälle koska haluaa, koska jaetun kanssa on helpompi olla.

Kotiovelle päästyäni kaivan avaimen mukana puhelimen, kaksi puhelua tullut. Työkaverin numero, tekstiviestissä tuntien takaa käsketään soittamaan heti. Hermostun hieman, mitähän on käynyt, olenko unohtanut jotain päivän töistä, tehnyt korjaamattoman virheen, onko iltavuoroa pystytty ollenkaan hoitamaan sen takia etten ole kuullut puhelinta.. Nyt se on joka tapauksessa myöhäistä, vastaan silti. Sisään kolistellessa puhelin piippaa vaisusti: Tämä oli katastrofiharjoitus. Nuku hyvin. Loistavaa, nappiin meni, hymähdän hammasharja huulessa.

Avaan vielä postit, koululta on tullut kirje. Opintorekisteriote, hoputusta tutkintouudistuksen alla. Kannan kiirehtimisen uneen, jossa käyn läpi puuttuvia suorituksia ohjaajani kanssa. Ohjaaja kehuu minulle erästä bloginpitäjää (en enää muista oliko kyse Kuraattorista vai Väärien ajatusten katalogin pitäjästä) kekseliäästä nimivalinnasta, keskustelemme elokuva-analyysikurssista joka minulta vielä puuttuu johtamisen pääaineopinnoistani, kurssi vaatii tapaamisia ohjaajan kanssa, vastustelen, Poriin (!?) on niin hankala kulkea pääkaupunkiseudulta, sekä neljää sata sivuista analyysia kurssinvetäjän itse ohjaamista elokuvista.. Huu.

Kiva olla hereillä, täällä minulta puuttuu vain pieni gradunpoikanen.