Sunnuntaisurusekavaa
On hetkiä, niin kuin tämä viikonlopuksi venynyt, kun sattumanvaraisista valinnoista syntyneet sanat ja kuvat liikkuvat limittäin, toistavat toisiaan tarkentuen yhdeksi. Valitsen lukea Woolfin Majakan, valitsen katsoa Mansikkapaikan. Smultronstället, suu muodostaa mansikan sanaa ääntäessä.
Bergmanin mansikoissa mikään ei ole makeaa. Kuvataan sukupolvelta toiselle siirrettyä kylmyyttä, ulkoiset hyvän elämän kriteerit täyttävää kuollutta elämää. Valitaan yksinäisyyden karmiva selkeys kanssakäymisessä väistämättömän itsensä kohtaamisen sijaan. Tulen tietenkin surulliseksi, että ihmisen on elettävä kokonainen elämä, eikä sittenkään ole varmaa ymmärtääkö mistä kaikessa loppujaan on ollut kyse.
"But he must have more than that. It was sympathy he wanted, to be assured of his genius, first of all, and then to be taken within the circle of life, warmed and soothed, to have his senses restored to him, his barrenness made fertile, and all the rooms of the house made full of life - the drawing-room; behind the drawing room the kitchen; above the kitchen the bedrooms; and beyond them the nurseries; they must be furnished, they must be filled with life. -- He must be assured that he too lived in the heart of life; was needed; not here only, but all over the world. Flashing her needles, confident, upright, she created drawing-room and kitchen, set them all aglow; bade him take his ease there, go in and go out, enjoy himself. She laughed, she knitted. -- Filled with her words, like a child who drops off satisfied, he said at last, looking at her with humble gratitude, restored, renewed, that he would take a turn; watch the children playing cricket. He went."
V.W. To the Lighthouse
Mietin bloggaajahahmoja joiden tunteiden ulkopuolelle julistautumista ja yhteisöllisyyden kieltämistä voi seurata lähes päivittäin. Provokaatiostahan siinä on pitkälti kyse, olettaisin, en tunne näitä kirjoittajia, mutta siksi en myöskään provosoidu, hämmennyn vain, häivähtelen surua (emmin viimeisen pilkun jälkeistä, mutta en keksi syytä miksi kieltäisin tämän, kieltäisin etteikö kaikella omalla ja muiden kirjoittamilla tai mukanaololla olisi merkitystä).
"But this and his pleasure in it, in the phrases he made, in the ardour of youth, in his wife's beauty, in the tributes that reached him from Swansea, Cardiff, Exeter, Southampton, Kidderminster, Oxford, Cambridge - all had to be deprecated and concealed under the phrase "talking nonsense," because, in effect, he had not done the thing he ought to have done. It was a disguise; it was the refuge of a man afraid to own feelings, who could not say, This is what I like - This is what I am --"
Valitsen myös kävellä itseni lumipyrystä märäksi miehen kanssa. Kotona itken. Onko mahdollista että joskus vielä olisi hyvin tavattuamme. En itke rakkautta, enää, koska en enää epäile ystävyyttä. Mutta kulo valtaa alaa minussa, alakulo siitä ristiriidasta joksi ihmissuhteen pitää vääntyä ennen selkiytymistään, siitä etten olekaan edennyt ymmärrykseen. Tulen surulliseksi synkistä kuvista joita minulle puhutaan, en saa niihin etäisyyttä. Yhä vain tulen surulliseksi siitä etten ymmärrä mistä ne syntyvät.
Mutta suru ei pelota minua, tunnenhan sen, ja muistan jo mitä on kikattaa, en osaisi kirjoittaa siitä muuten. Ehkä huomenna kirjoitan siitä kenet kohtasin siristävin silmin Unioninkadulla, tai siitä kuinka tuuli ei tänään osannut päättää suuntaansa.
Bergmanin mansikoissa mikään ei ole makeaa. Kuvataan sukupolvelta toiselle siirrettyä kylmyyttä, ulkoiset hyvän elämän kriteerit täyttävää kuollutta elämää. Valitaan yksinäisyyden karmiva selkeys kanssakäymisessä väistämättömän itsensä kohtaamisen sijaan. Tulen tietenkin surulliseksi, että ihmisen on elettävä kokonainen elämä, eikä sittenkään ole varmaa ymmärtääkö mistä kaikessa loppujaan on ollut kyse.
"But he must have more than that. It was sympathy he wanted, to be assured of his genius, first of all, and then to be taken within the circle of life, warmed and soothed, to have his senses restored to him, his barrenness made fertile, and all the rooms of the house made full of life - the drawing-room; behind the drawing room the kitchen; above the kitchen the bedrooms; and beyond them the nurseries; they must be furnished, they must be filled with life. -- He must be assured that he too lived in the heart of life; was needed; not here only, but all over the world. Flashing her needles, confident, upright, she created drawing-room and kitchen, set them all aglow; bade him take his ease there, go in and go out, enjoy himself. She laughed, she knitted. -- Filled with her words, like a child who drops off satisfied, he said at last, looking at her with humble gratitude, restored, renewed, that he would take a turn; watch the children playing cricket. He went."
V.W. To the Lighthouse
Mietin bloggaajahahmoja joiden tunteiden ulkopuolelle julistautumista ja yhteisöllisyyden kieltämistä voi seurata lähes päivittäin. Provokaatiostahan siinä on pitkälti kyse, olettaisin, en tunne näitä kirjoittajia, mutta siksi en myöskään provosoidu, hämmennyn vain, häivähtelen surua (emmin viimeisen pilkun jälkeistä, mutta en keksi syytä miksi kieltäisin tämän, kieltäisin etteikö kaikella omalla ja muiden kirjoittamilla tai mukanaololla olisi merkitystä).
"But this and his pleasure in it, in the phrases he made, in the ardour of youth, in his wife's beauty, in the tributes that reached him from Swansea, Cardiff, Exeter, Southampton, Kidderminster, Oxford, Cambridge - all had to be deprecated and concealed under the phrase "talking nonsense," because, in effect, he had not done the thing he ought to have done. It was a disguise; it was the refuge of a man afraid to own feelings, who could not say, This is what I like - This is what I am --"
Valitsen myös kävellä itseni lumipyrystä märäksi miehen kanssa. Kotona itken. Onko mahdollista että joskus vielä olisi hyvin tavattuamme. En itke rakkautta, enää, koska en enää epäile ystävyyttä. Mutta kulo valtaa alaa minussa, alakulo siitä ristiriidasta joksi ihmissuhteen pitää vääntyä ennen selkiytymistään, siitä etten olekaan edennyt ymmärrykseen. Tulen surulliseksi synkistä kuvista joita minulle puhutaan, en saa niihin etäisyyttä. Yhä vain tulen surulliseksi siitä etten ymmärrä mistä ne syntyvät.
Mutta suru ei pelota minua, tunnenhan sen, ja muistan jo mitä on kikattaa, en osaisi kirjoittaa siitä muuten. Ehkä huomenna kirjoitan siitä kenet kohtasin siristävin silmin Unioninkadulla, tai siitä kuinka tuuli ei tänään osannut päättää suuntaansa.
Kommentit
Tässä Viive-blogissa on jotakin samaa rehellistä, itsensä tyrkyttämättömyyttä, mutta syvälle oivaltavaa ilmaisuvoimaa.
olisin varmasti voinut valita sanani huolellisemmin, ja ymmärrän pointtisi, tietyissä tilanteissa varmasti valtaa voidaan käyttää vahvoin tunnelautauksin maustetuin kommentein, mutta tämän kirjoituksen aihio on enemmän yleinen ymmälläänolo tietyntyyppisen ajatusmaailman edessä johon en ole koskaan aiemmin törmännyt kuin sormellaosoittelu suuntaan tai toiseen. Hyvin subjektiivista huolta siis.
En malta silti olla kirjoittamatta kysymystä; olisiko tosiaan niin että kaikkien näiden (kutsuttakoon heitä sitten vaikka) tunnekieltäytyjien perimmäinen ajatus tai opettavainen pointti on tietynmuotoisen sosiaalisen vallankäytön kitkeminen? Minulle on jäänyt lukemistani (enkä Matti ajatellut ensisijaisesti sinua vaikka ahkerasti mutta ajoittain ymmälläni värikkäitä tekstejäsi luenkin) enemminkin kuva, että näille kirjoittajille on tärkeää tunteen perinjuurinen kitkeminen melkein jokaiselta elämänalueelta ja tämän asian oikeuden, jonkinmoisen yksisilmäisen totuuden, esilletuominen.
Toisaalta en ymmärrä minkälaista ja kehen kohdistunutta valtaa näihin kommentteihin liittyvä kirjoitukseni esimerkiksi käyttää? Ja silti, julkista tunnepuhetta koko teksti.
Mutta olen kovin hämmennyksissäni, kuten sanottua. Mustavalkonen on silmiä kirvelevän kontrastoiva yhdistelmä, niin kuin totuus tai oikea (suhteessa väärä) ovat painavia sanoja virtuaalisessakin muodossa.
Mietin tuota roolittumista, itse ajattelen sen niin että tämäkin on tietynlainen naamio, verhoan kuitenkin osan itsestäni pois tietoisesti, valitsen kuinka paljon haluan paljastaa, se ei siis voi olla koko minä. Mutta näkyviltä osiltaan rehellinen, kyllä.
:)