Kaksinapaista pullataikinaa
Pieni aivoni on paininut hyvyyden kaltaisen valtavuuden kanssa. Jäin miettimään erään keskustelun pohjalta voinko käyttää omasta heikkoudestani nimitystä tahaton ilkeys tai hölmö ilkeys. Keskustelukumppani olisi puhunut vahingosta, ehkä lipsautuksesta. Jokaisessa ihmisessä virtaa jokin pimeämpi uomassaan, mutta mietin voiko ilkeys olla aktiivinen osa persoonaa, vaikka tiedostomaton, ja mikä sitä liikuttaa. Voi olla että soudan nyt kuivunutta joenuomaa, mutta välillä tulee hetkiä jolloin hyvää tarkoittamaan suullistettu ajatus kääntyy päälaelleen, sanotulla piikkittää tahtomattaan tai teon seuraus on kohdetta loukkaava. Tosiaan, kuiva joenuoma, väärinkäsityksiä sattuu koko ajan, ehkä kyse on liiasta varovaisuudesta, en halua loukata ketään koskaan, mutten voi vaieta ikuisesti. En silti saa ravistauduttua irti ajatuksesta, oma koettu tahaton pahuus tai ilkeys asettuu vastakkain hyvyyden kanssa jota myös olen kokenut.
Tunnen ihmisiä joissa koen olevan osia puhdasta hyvyyttä - en ole keksinyt tälle sielun osalle muutakaan nimitystä, itse he tuskin pitäisivät tämän tyyppisestä nimittelystä, mutta en puhu äiti amma-tyylisestä palvontaan asti hohtavasta persoonallisesta säteilystä, tai jumaluudesta. En ole itse tavannut tällä tavoin kohotettua henkilöä koskaan persoonassa, joten en tiedä mitä välittyy kosketuksessa tai halauksessa, enkä tiedä miten sitä tulisi nimittää, ehkä se on eri ihmisille eri asioita. Lohtua, turvaa, hyväksyntää - rakkaudessakinhan on niin montaa tunnetta.
Nämä tuntemani ihmiset eivät ole täydellisiä, muussa kuin inhimillisyydessä, en onnekseni, uskoisin, tunne kovin epäinhimillisiä ihmisiä (tosin tämäkin käsite tulisi määrittää [...] itse assosioin sen ensisijaisesti toista ihmistä kohtaan tehtyyn vääryyteen, johonkin suurempaan kuin kämppäkaverin viherkasvien kastelu suolaliuoksella josta luin City-lehdestä lounastauolla). Ihmiset, ystäväni joissa olen kokenut tämän osan olemusta (olisi liioiteltua puhua asiasta kokonaisvaltaisena persoonallisuuden piirteenä joka on läsnä kaikessa tekemisessä, olemisen joka hetkessä kun kyse on todellisista henkilöistä), tietävät rajallisuutensa maailmaan nähden, hermostuvat heikkouksilleen mutta sortuvat uudestaan siinä missä naapurikin, ihastuvat, vihaavat, tuntevat epäonnistuneensa. Tavattoman tavallisia ihmisiä tässä mielessä.
Kuvailisin kokemani hyvyyden tietynlaisena viattomuutena, uskona asioiden ja tekojen merkityksellisyyteen, mutta myös lempeytenä (samoja) asioita kohtaan (taas kaivattaisiin määritystä, asialle, mutta en ehkä halua eritellä sitä enempää koska en halua tätä kirjoitusta luettavan henkilöihin linkittäen, pohdinpahan vain kokemaani). Sen vastakohta voisi olla kyynisyys tai arvorappio, esimerkiksi työelämän kautta syntynyt. Eivät nämä hyvyyden kantajat varmasti ole kokonaan vapaita kyynisyydestäkään, mutta jokin osa (aagh tätä) lapsuuden kirkkaudesta on säilynyt alun aikuisuutta mukana.
Tämä on aika mielenkiinnotonta lukijalle, koska en pohdinnassani päädy juuri mihinkään, pyörittelen vain ajatusta, odotan ehkä että se vaivaamiselta hieman nousisi. Luen samalla rivienvälejä joita itselleni kirjoitan, oman minän vahvistamisen pohdintaa, tämä.
Tunnen ihmisiä joissa koen olevan osia puhdasta hyvyyttä - en ole keksinyt tälle sielun osalle muutakaan nimitystä, itse he tuskin pitäisivät tämän tyyppisestä nimittelystä, mutta en puhu äiti amma-tyylisestä palvontaan asti hohtavasta persoonallisesta säteilystä, tai jumaluudesta. En ole itse tavannut tällä tavoin kohotettua henkilöä koskaan persoonassa, joten en tiedä mitä välittyy kosketuksessa tai halauksessa, enkä tiedä miten sitä tulisi nimittää, ehkä se on eri ihmisille eri asioita. Lohtua, turvaa, hyväksyntää - rakkaudessakinhan on niin montaa tunnetta.
Nämä tuntemani ihmiset eivät ole täydellisiä, muussa kuin inhimillisyydessä, en onnekseni, uskoisin, tunne kovin epäinhimillisiä ihmisiä (tosin tämäkin käsite tulisi määrittää [...] itse assosioin sen ensisijaisesti toista ihmistä kohtaan tehtyyn vääryyteen, johonkin suurempaan kuin kämppäkaverin viherkasvien kastelu suolaliuoksella josta luin City-lehdestä lounastauolla). Ihmiset, ystäväni joissa olen kokenut tämän osan olemusta (olisi liioiteltua puhua asiasta kokonaisvaltaisena persoonallisuuden piirteenä joka on läsnä kaikessa tekemisessä, olemisen joka hetkessä kun kyse on todellisista henkilöistä), tietävät rajallisuutensa maailmaan nähden, hermostuvat heikkouksilleen mutta sortuvat uudestaan siinä missä naapurikin, ihastuvat, vihaavat, tuntevat epäonnistuneensa. Tavattoman tavallisia ihmisiä tässä mielessä.
Kuvailisin kokemani hyvyyden tietynlaisena viattomuutena, uskona asioiden ja tekojen merkityksellisyyteen, mutta myös lempeytenä (samoja) asioita kohtaan (taas kaivattaisiin määritystä, asialle, mutta en ehkä halua eritellä sitä enempää koska en halua tätä kirjoitusta luettavan henkilöihin linkittäen, pohdinpahan vain kokemaani). Sen vastakohta voisi olla kyynisyys tai arvorappio, esimerkiksi työelämän kautta syntynyt. Eivät nämä hyvyyden kantajat varmasti ole kokonaan vapaita kyynisyydestäkään, mutta jokin osa (aagh tätä) lapsuuden kirkkaudesta on säilynyt alun aikuisuutta mukana.
Tämä on aika mielenkiinnotonta lukijalle, koska en pohdinnassani päädy juuri mihinkään, pyörittelen vain ajatusta, odotan ehkä että se vaivaamiselta hieman nousisi. Luen samalla rivienvälejä joita itselleni kirjoitan, oman minän vahvistamisen pohdintaa, tämä.
Kommentit
Sehän elämässä juuri surullista onkin. Kaikki tahtovat hyvää ja tarkoittavat hyvää ja uskovat, että teoillaan muuttavat maailmaa paikaksi, jossa ei kenenkään tarvitsisi vaieta ja voida pahoin. Ja silti syntyy byrokratioita, puheen lukkiumia ja kehollista pahoinvointia.
Se, mikä on yhdestä tahdikkuutta, on toisen kauhistus. (Ja silti relativismiin on mahdotonta mennä - ehkä tahdikkuusarvioerot juontuvat tarkasteluhorisontin eri pituuksista? Näin ainakin haluaisin uskoa. Pitäisi enää saada yhteisymmärrys siitä, mikä on sopiva tarkasteluperspektiivi. Minusta ihmiselämäkin on siihen liian lyhyt joissain kysymyksissä, joissain taas kaksi sekuntiakin voi olla liikaa. Yleispätevien sääntöjen kirjoittaminen on mahdottomuus muuta kuin ohjenuoraksi liian triviaalilla tasolla.)
En usko, että nimeämällä asiat pahuudeksi voitetaan mitään (tai nimeämällä ne hyvyydeksi tai tahdikkuudeksi tai whatever). On kai vain tutkittava tarkemmin vuorovaikutuksessa syntyviä ja kehittyviä onnellisuuden ja onnettomuuden hahmoja. Miksi tarkalleen tuo ja tuo teko synnyttää onnettomuutta ja pahoinvointia? Onko kyse vain moraalisista krampeista, jotka lievittyvät harjoituksen muuttuessa säännöllisemmäksi ja mielen vahvistuessa? Miksi tämä asia saa aikaan onnellisuutta? Voinko monistaa tämän asian onnellisuutta aikaansaavaa piirrettä muihinkin toimiin ja kuinka?
Omaan pahuuteensa ei kannata ainakaan jäädä vellomaan. Kukaan ei ole täydellinen eikä menneisyyttä voi muuttaa. Lähtötasoa tärkeämpää on kai, mihin suuntaan on menossa - onko kehittymässä kohti jotakin hyvää ja kaunista, yleistä onnellisuutta lisäävää, vai kohti jotain pienisieluista narinaa, joka ei halua oppia, eieiei.
(Ja tietenkin takapakkeihin on syytä asennoitua ymmärryksellä, koska niitähän tulee. Marssimurtumia, aristusta, liukastumisia.)
Onhan se varsin harhaista ajatella että kehoon kätkeytyisi erityisiä ilkeyden tiivistymiä jotka sitten pirskahtelisivat suusta sammakoina, mutta ne hetket tuntuvat usein niin kauhistuttavan absurdeilta, kun tarkoitus on hyvä ja seuraus päinvastainen, että mieli tahtoo kuvitella kysymyksen olevan jostain järjenvastaisesta (minulla ei myöskään ole käytössä samaa käsite- ja määritelmäavaruutta kuin sinulla ja muilla filosofiystävyksillä, joten houkutus taipua (mieli)kuvitteellisten tai vähintäänkin epämääräisten syyseuraus-yhteyksien alle kasvaa).
Olisi kiinnostavaa saada kiinni siitä mistä itsensä pahaksi(vääräksi) kokemisen tunne on syntynyt, mutta ehkä on hedelmällisempää elää eteenpäin niin kuin kirjoitat, tutkimalla vuorovaikutuksessa syntyviä onnellisuuden ja onnettomuuden hahmoja ja ehkä vapautua itse samassa prosessissa pikkuhiljaa vastaanottamaan ympäristön reaktiota.