Aika ei ylety uniin

Minulla on saumasukat, nilkka haluaa tulla nähdyksi, pyörittää kantaa kapean koron varassa, ritisee siroutta. Kädet tapailevat mustia helmiä korvissa, seison, odotan alkavaksi. Ryhti on lainattu, puolivuosisatainen, petrolinsininen vaatii sen. Silmissä rajaukset, hiukset vieraan kiharat, ylösnostetut. Kolmikerroksinen musta tylli kahisee liikkeen. Se tietää tehonsa, mekkoni helma kuin purje kuin marenki. Kiiltävä sininen siinä taittuu, lainehtii ja taittuu kynttilän hämärässä hehkussa. Pupillit hehkuvat helmien lailla. Tummuvat raskaiksi rakkaudesta. Voi kunpa tämä olisi onnellinen muisto, olisi iloinen uni.

Olen tyynnytellyt itkevää siskoa, lohduttautunut aikaan ja unohdukseen yhtä lailla itsekin. Mutta unissa aika lakkaa. Kaikki on yhtä hetkeä, isän puhe, äidin puhe, isoäidin kultaiset kengät. Voi miksi minun pitää, enkö saisi levätä väsyttää jo. Holvien kaaret kaikuvat sorinaa, valkoisten liinojen arvokkuus ja lasiriveissä hymyjen tuhannet kuvajaiset. Kaikkien yhteinen onni yhtä hetkeä yhtä aikaa kaiken aikaa, lakkaa jo! pyydän.

Hereillä olen unohtanut kukkien nimet ja muodon, häivyttänyt montako vierasta, kitalakeen kadottanut kakun maun. Tätien, setien kasvot valuneet märän pensselin vanaan. Vain uni on maalattu öljyyn. Ruma voi olla tahdikas, tyhmässä asua lempeys, mutta kun kauniista tulee väärää.

Ja silti säilyy rakkaus, niin sinnikäs ettei itse ikinä.