Ovista ja ikkunoista
"Häkkilinnustoon lukeutuva ihmistyyppi sulkee itsensä eristyssellityyppisiin asumuksiin. Näitä saattaa olla useita tai jopa kymmeniä päällekäin, ja ne on aseteltu vieri viereen. " kirjoittaa J.K. Ihalainen ihmisten häkkilintuisuudesta (Eurooppalainen kuolemankirja, s.95)
Ystävä tutustutti minut muutama aika sitten papalageihin. Tänään samoalaispäällikön tarkat havainnoit elämäntavastani tulvahtivat taas mieleen työmatkaa saappaanpohjin mitatessani. Kiviseen lokeroon säilöytymisen absurdiaan minut havahdutti edellisillan ja tämän aamun peilikuvan tarkkuudella kerrosnaapurin kanssa toistettu liike sisään ja ulos koloistamme.
Satuimme illalla samaan aikaan rappuun, kohosimme eri reittejä samaan kerrokseen, toinen portaita kun minä hississä, hymyilimme yhteisen kerroksen yllätyksestä (en muista tavanneeni tätä nuorta miestä aikaisemmin) ja suljimme ovemme hissikuilun molemmin puolin. Astuimme omiin tiloihimme ja katosimme toistemme mielistä käytävän kai'un imeytyessä pimenneeseen rappukuiluun. Kunnes seuraavana aamuna, kuin ajatus, astumme samaan aikaan kulissista näyttämölle. "Terve taas", vino hymy, portaat alas peräkanaa ropisten, lyhyt katse ovensuussa, ulos kadulle ja risteyksestä kahdet askeleet, toiset itään, toiset pohjoiseen.
Asun viiden metrin päässä, lähempänäkin, ihmisestä jota en tiedä olevankaan. Ilta illan jälkeen saavun istumaan, syömään, makaamaan kiviseen kuutiooni jonka vieressä toinen jonka vieressä kolmas, joissa kaikissa istuu, syö ja makaa joku yksi. Tai kaksi tai useampi. Mutta yksi on tehokkaampi kuva, ja tottakin (ah, ihana kamala sinkkuus ja kaikki kantakaupungin ylihintaiset yksiöt). Huomenna tämä on taas sillä lailla vinksahtaneen normaalia ettei sitä ajattele, mutta nyt mietin olisiko muita vaihtoehtoja. Ainoa kommuunia lähelläkään ollut asumiskokemukseni on Espanjan ajoilta kun asuin kolmisin kahden pojan ja yhden koiran kanssa. Se oli Hyvää aikaa, voi tosin johtua lämmöstä, kielestä ja (työstä) vapaasta elämästä jotka kehystivät sitä jaksoa, mutta olin onnellisempi, olo kylläisempi jokaisen yhdessä syödyn illallisen jälkeen. Kaikki on Hyvin nytkin, viihdyn itsekseni, en tiedä olisiko minusta taipumaan kommuunin sosiaalisuuteen. Ja sitten taas toisaalta, riittäähän minulle tässäkin yksi huone, mutta tuskin löytäisin kaveria vaikka tohtisinkin mennä rappuun istuskelemaan iltatee-seuran toivossa.
Tältä illalta se on joka tapauksessa haalennnut kuppiinsa, ruosteen värinen mintunlehtiuute. Ehkä tämä kaikki onkin vain toivepulinaa kaksilokeroisesta kivikolosta haaveillessa. Liikkua huoneesta toiseen, ylittää kynnys, se olisi melkein parempaa kuin uuni pelteineen, joka on se toinen unikuva.
Ystävä tutustutti minut muutama aika sitten papalageihin. Tänään samoalaispäällikön tarkat havainnoit elämäntavastani tulvahtivat taas mieleen työmatkaa saappaanpohjin mitatessani. Kiviseen lokeroon säilöytymisen absurdiaan minut havahdutti edellisillan ja tämän aamun peilikuvan tarkkuudella kerrosnaapurin kanssa toistettu liike sisään ja ulos koloistamme.
Satuimme illalla samaan aikaan rappuun, kohosimme eri reittejä samaan kerrokseen, toinen portaita kun minä hississä, hymyilimme yhteisen kerroksen yllätyksestä (en muista tavanneeni tätä nuorta miestä aikaisemmin) ja suljimme ovemme hissikuilun molemmin puolin. Astuimme omiin tiloihimme ja katosimme toistemme mielistä käytävän kai'un imeytyessä pimenneeseen rappukuiluun. Kunnes seuraavana aamuna, kuin ajatus, astumme samaan aikaan kulissista näyttämölle. "Terve taas", vino hymy, portaat alas peräkanaa ropisten, lyhyt katse ovensuussa, ulos kadulle ja risteyksestä kahdet askeleet, toiset itään, toiset pohjoiseen.
Asun viiden metrin päässä, lähempänäkin, ihmisestä jota en tiedä olevankaan. Ilta illan jälkeen saavun istumaan, syömään, makaamaan kiviseen kuutiooni jonka vieressä toinen jonka vieressä kolmas, joissa kaikissa istuu, syö ja makaa joku yksi. Tai kaksi tai useampi. Mutta yksi on tehokkaampi kuva, ja tottakin (ah, ihana kamala sinkkuus ja kaikki kantakaupungin ylihintaiset yksiöt). Huomenna tämä on taas sillä lailla vinksahtaneen normaalia ettei sitä ajattele, mutta nyt mietin olisiko muita vaihtoehtoja. Ainoa kommuunia lähelläkään ollut asumiskokemukseni on Espanjan ajoilta kun asuin kolmisin kahden pojan ja yhden koiran kanssa. Se oli Hyvää aikaa, voi tosin johtua lämmöstä, kielestä ja (työstä) vapaasta elämästä jotka kehystivät sitä jaksoa, mutta olin onnellisempi, olo kylläisempi jokaisen yhdessä syödyn illallisen jälkeen. Kaikki on Hyvin nytkin, viihdyn itsekseni, en tiedä olisiko minusta taipumaan kommuunin sosiaalisuuteen. Ja sitten taas toisaalta, riittäähän minulle tässäkin yksi huone, mutta tuskin löytäisin kaveria vaikka tohtisinkin mennä rappuun istuskelemaan iltatee-seuran toivossa.
Tältä illalta se on joka tapauksessa haalennnut kuppiinsa, ruosteen värinen mintunlehtiuute. Ehkä tämä kaikki onkin vain toivepulinaa kaksilokeroisesta kivikolosta haaveillessa. Liikkua huoneesta toiseen, ylittää kynnys, se olisi melkein parempaa kuin uuni pelteineen, joka on se toinen unikuva.
Kommentit
katselen asuntoni ikkunoita usein ulkoa, kadun toiselta puolelta. ajattelen, kuinka älytöntä on, että tavarani ovat niiden ikkunoiden takana. jollakin KADULLA. en minä kadulla halua asua. haluan asua maan päällä.
kerrostalossa asuminen on minusta absurdia. tämä on illusorinen tila, kennosto, ihmisiä päällekkäin ja vierekkäin. silti kaukana.
luulen että Lars von Trierin oivallus ottaa Dogvillessä seinät pois turhina lavasteina on saattanut lähteä tästä tuntemuksesta, oikeasti niitä ohuita seiniä ei ole olemassa.
ne ovat vain kennostolumetta.
tavallaan seiniä ei ole, mutta toisaalta ne ovat elämää paksummat, jos en kuulisi naapureitani ajoittain katon läpi ja tuuletuskanavan kautta en muistaisi heitä olevankaan, tarkoitan että ajoittain yksinäistä, olla yksi näistä.
näin sinusta unta. kävimme junalla tampereella, mutta muistan vain asemat.