1,5 l keltaista jaffaa

Hikoilen peiton alla vatsataudin kuumetta. Torstaiperjantaiyönä heräsin levottomasta unesta jossa työpaikan jargon sekoittui kuviin tomaattisuolakurkku-voileivästä, iltapalaksi syödystä. Kuvat pyörivät ympäri vinhemmin, vatsakipu alkoi konkretisoitua unen läpi. Poskissa pakotti paha olo.

Lastentauti. Siksikö että yöllä vessassa kyyköttäessään eivät kyyneleet ole kaukana, äitiä ynisee vaistomaisesti sipomaan hiukset pois tieltä kun omat voimat eivät riitä muuhun kuin kouristelemaan vatsalaukku tyhjäksi. Olen onneton sairastaja ylipäänsä, mutta nyt ajoitus on mahdollisimman huono, tänään on perjantai ja bileet. Huomenna olisi siskon synttärit. Haluan mukaan nauruun ja tanssiin! Lastentaudin poljen-jalkaa-kiukkua. Polkisin jos jaksaisin, siis.

En muista kuin yhden kerran jolloin olisin sairastanut tätä tautia (vaikka varmaan on muitakin). Olin kahdeksan vuotias, se oli jouluaikaa. Äiti hääräsi keittiössä omatekoisia tryffeleitä ja minä makasin seinän takana ämpäreineni. En ole sen jälkeen oikein sietänyt sitä omatekoisen karkin imelää tuoksua.

Buuh, odotan bileuutisianne ystävät, täällä mustikkakeiton ja keltaisen jaffan äärellä.