Tekemättömän atopiaa

Yritän illalla runoja, mutta ne tulevat iholle, tänä iltana en osaa lukijan katseen pituista etäisyyttä. Kiemurtelen fyysisesti tämän Mirkka Rekolan jälkeen,

Pimeä leviää alhaalta kasvoille,
hymy leviää alhaalta kasvoille.
Nyt se on kaikkien yllä.
Minä pysähtelen jo katujen kulmissa,
niin lähellä se on: että sinä et tule.

joten päätän helpottaa. Peiton alle, lukuvalo viereen, mutta triojäätelökansinen Tyttökerho viuhkoo aukitaitetut sivunsa kiinni sylissä, katse ajatusten johtimena viihtyy katon varjoissa paremmin kuin ihmissuhdevenkoilussa (ehkä sekin tulee iholle, en tiedä, en vain tällä hetkellä kaipaa samaa kuin kirjan Katri joka haluaa kristallikruunun, kauniisti sisustetun kodin ja miehen joka haluaa samoja asioita [onko semmoisia miehiä?]). Kattoon heijastuu kadulla ohiajavien autojen valoista liikkuva juova, auto autolta se pakenee ikkunalta nurkkaan. Liikkeen seuraaminen rauhoittaa, ajattelemattomuus rauhoittaa. Jossain vaiheessa olen nukahtanut.

Aamulla herään unesta jossa on taas ajettu takaa, väkivaltaisen kohtelun uhka kietoutunut vietteleviin hymyihin. Muistan yksityiskohdan: vehnäterrierin jota pidän takajaloista kiinni tien sivussa lumivallilla kyyhöttäen, koiran puskiessa itsepäisesti, villinä auton alle, en saa irrottaa otetta mutta koira on voimakas, paksut hansikkaat eivät meinaa pitää.

Katkonaista, sirpaleista, irrallista, väliä.

Käyn. Olen tilassa joka vastaa käymistä. Tiedän mitä on tehtävä mutten tartu siihen, tiedän että vain tekemällä tulee helpotus. Odotan esteettisesti sopivinta hetkeä, tarkoittaen: järjestelen kaikkea mikä liikkuu asian ympärillä, siirtelen symmetriaa hakien, mutta välttelen olennaista. Lopputyö happanee sammiossaan.

I väntan på Godot, mutta pitäisihän minun tietää. Tänään oli huomenna eilen.