Ero on vihreä meri
Olen epäillyt kaikkea sanomaani, ajattelemaani ja tuntemaani viimeisten kuukausien aikana, ruoskinut itseä virheistäni, puhun kai parisuhteesta.
Uskoisin olevani jokseenkin onnellinen, nyt. Kävelin tänään laivurinkatua kahteen suuntaan, alas rantaan ja ylös kotiinpäin kohdattuani Uunisaaren takana avoimella puhaltaneen tuulen, tallattuani omat jälkeni meren pysähtyneeseen pintaan. Laivurinkadulta voi rannasta tullessa Pietarinkadun kohdalta poiketa vasemmalle ylös Vanhan Eiran huvilakumpareelle. Tämän kaiken olisi voinut todeta kartasta, jota edelläni kävelevä nainen valkoisessa villamyssyssään luki talvituristiksi ympäristölleen ilmoittautuen. Sama kartta ei kuitenkaan kertonut sitä muistoa, jonka perässä hilauduin ajatuksissani vaikka en kulmasta fyysisenä hahmona kääntynytkään.
Joulutammikuinen kylmä tähtikirkas ilta, kadunvarsien lumipenkat heijastavat pehmeästi takaisin katuvalojen viestin, pitkän miehen käsi vyötärölläni. Kävelemme kiireetöntä iltakävelyä, vaiti molemmat. En muista hymyilenkö, mutta uskoisin niin, olen onnellinen. Käsivarsi kiertyy ympärilleni tiukempaan, puristaa pari kertaa merkitsevästi, miehessä sama onni. Voi olla että suutelemme. Huulten kosteus ehtii kylmetä ennen kosketusta, mutta lämpenee pehmeään periksiantamiseen. Talvi-ilmassa suuteleminen on aistikokemuksena riisutumpi, tai työteliäämpi, lämmön tuomaa makua pitää odottaa. Mutta yksityiskohdat eivät ole olennaisia nyt, tässä muistossa. Olennaista on tajuta tuo onni, että sitä oli. Etten kuvitellut kaikkea. Kotona lämmittelemme näennäisesti takan ääressä ja juomme glögiä, kylmä ei vaivaa kun hehkuu vatsanpohjasta silmäkulmiin tiettyä sisäistä. On tietenkin muitakin hetkiä, vuosi on pitkä aika, mutta tämä riittää, kun kävelen kotiinpäin ja mietin eroa.
Eroja. Alan olla onnellinen, löytänyt tyveneen omani kanssa, mutta ympärilläni kelluu rikkinäisiä ystäviä. Joulukuulta asti jonkinlaista elämisen tihentymää, täydellistä pirstaloitumista, posliinilautanen toisensa jälkeen, suru helissyt kivilattiaan, mutta myös valtavasti uutta korjaavaa. Kirjoituksia, ihmisiä, rohkaisevia ajatuksia, hymyjä. Voisinpa jakaa omistani nyt, vuorostani.
Laivurinkadun muisto riittää, mutta tunnustelen silti vielä hieman, tuntuuko missään että vielä pitäisi surra. En löydä aristavaa kohtaa, mutten myöskään uskalla konkreettiseen kohtaamiseen, vielä. Murtunutta kättä varoo kipsinpoiston jälkeen arempana kuin se olisikaan. Toivon että kaikki on hyvin, sanoisitko jos ei olisi? Aika on armollinen, en voi pyristellä tätä totuutta vastaan. Alan taas olla normaalisti minä, palanneena siihen missä mies on satunnainen tuoksu kirjakaupan kassajonossa, mikä tahansa tuoksu. Palanneena siihen, mutta ilman haavetta parisuhteesta. Se voi tulla myöhemmin, annan sen tulla, mutta nyt olen tämä.
Uskoisin olevani jokseenkin onnellinen, nyt. Kävelin tänään laivurinkatua kahteen suuntaan, alas rantaan ja ylös kotiinpäin kohdattuani Uunisaaren takana avoimella puhaltaneen tuulen, tallattuani omat jälkeni meren pysähtyneeseen pintaan. Laivurinkadulta voi rannasta tullessa Pietarinkadun kohdalta poiketa vasemmalle ylös Vanhan Eiran huvilakumpareelle. Tämän kaiken olisi voinut todeta kartasta, jota edelläni kävelevä nainen valkoisessa villamyssyssään luki talvituristiksi ympäristölleen ilmoittautuen. Sama kartta ei kuitenkaan kertonut sitä muistoa, jonka perässä hilauduin ajatuksissani vaikka en kulmasta fyysisenä hahmona kääntynytkään.
Joulutammikuinen kylmä tähtikirkas ilta, kadunvarsien lumipenkat heijastavat pehmeästi takaisin katuvalojen viestin, pitkän miehen käsi vyötärölläni. Kävelemme kiireetöntä iltakävelyä, vaiti molemmat. En muista hymyilenkö, mutta uskoisin niin, olen onnellinen. Käsivarsi kiertyy ympärilleni tiukempaan, puristaa pari kertaa merkitsevästi, miehessä sama onni. Voi olla että suutelemme. Huulten kosteus ehtii kylmetä ennen kosketusta, mutta lämpenee pehmeään periksiantamiseen. Talvi-ilmassa suuteleminen on aistikokemuksena riisutumpi, tai työteliäämpi, lämmön tuomaa makua pitää odottaa. Mutta yksityiskohdat eivät ole olennaisia nyt, tässä muistossa. Olennaista on tajuta tuo onni, että sitä oli. Etten kuvitellut kaikkea. Kotona lämmittelemme näennäisesti takan ääressä ja juomme glögiä, kylmä ei vaivaa kun hehkuu vatsanpohjasta silmäkulmiin tiettyä sisäistä. On tietenkin muitakin hetkiä, vuosi on pitkä aika, mutta tämä riittää, kun kävelen kotiinpäin ja mietin eroa.
Eroja. Alan olla onnellinen, löytänyt tyveneen omani kanssa, mutta ympärilläni kelluu rikkinäisiä ystäviä. Joulukuulta asti jonkinlaista elämisen tihentymää, täydellistä pirstaloitumista, posliinilautanen toisensa jälkeen, suru helissyt kivilattiaan, mutta myös valtavasti uutta korjaavaa. Kirjoituksia, ihmisiä, rohkaisevia ajatuksia, hymyjä. Voisinpa jakaa omistani nyt, vuorostani.
Laivurinkadun muisto riittää, mutta tunnustelen silti vielä hieman, tuntuuko missään että vielä pitäisi surra. En löydä aristavaa kohtaa, mutten myöskään uskalla konkreettiseen kohtaamiseen, vielä. Murtunutta kättä varoo kipsinpoiston jälkeen arempana kuin se olisikaan. Toivon että kaikki on hyvin, sanoisitko jos ei olisi? Aika on armollinen, en voi pyristellä tätä totuutta vastaan. Alan taas olla normaalisti minä, palanneena siihen missä mies on satunnainen tuoksu kirjakaupan kassajonossa, mikä tahansa tuoksu. Palanneena siihen, mutta ilman haavetta parisuhteesta. Se voi tulla myöhemmin, annan sen tulla, mutta nyt olen tämä.
Kommentit