tiistaina, tammikuuta 31, 2006

Irrallisia ja väsyneitä

Kaupunginosasta toiseen kävellessäni, kotimatkalla.

Pelikaanimies, noilla portailla. Minä ainakin näköjään heiluttelen päätäni julkisilla paikoilla, seinien pitää nähdä päättyvän.

Tuomiokirkon vuoksi on katse nostettava maasta. En kyllästy noihin pylväisiin ikinä.

Sataisipa lunta. Haluaisin taas kävellä pehmeän kaupungin.

Tulisikohan bussi? Se on varmaan juuri mennyt, aikataulun mukaan minuutti sitten vaikkei ohitseni ole ajanutkaan. Ehkä kuitenkin kävelen. No siinä se nyt menee.

Jos olisimme yhdessä niin -- ee, näin on hyvä, parempi. Olen tarkkarajaisempi näin. Kerron joskus. Kunpa, en haluaisi olla niin virittynyt joka kerta.

Flamencofestivaalit, ihan kohta. Ehtisinpä tanssimaan myös.

Mikä meissä on vaikeaa, me-issä, yleisesti, monikossa olemisessa. One is the loneliest number/ that you'll ever do./ Two can be as bad as one/ it's the loneliest number since the number one. Kuuntelen sen kotona.

Toivoisin ettei minun rikkinäisyyttäni tarvitsisi pelätä.

Työpaikan eteiskäytävä kotikadulla (sekoitun paikassa katuvalojen välähtäessä päälle kohdalla kävellessä, töissä toimiston valaistus on automatisoitu liikesensorein).

En haluasi syödä mitään minkä kirjoittamiseen tarvitaan x-kirjain. Saanko sitä paitsi syödyksi aamupalaa?

Väsyttää. Haluan silti vielä lukea Rilken elegiat, haluaisin ne uneen mukaan. Toiveuni.

Pääsenköhän peiton alle ennen kymmentä.

Pisara ymmärrystä

Hautaudun lämpimään, veden peiton alle. Armelias valuva herättää hitaasti mutta peruuttamattomasti tähänkin aamuun. Ajatus kierii otsalta poskea pitkin solisluulle, poimin sen rinnalta tarkasteltavaksi. Eiliset sanat aukeavat, muuttuvat ymmärrykseksi.

Ei se suurta ole, mitään mikä heilauttaisi sitä maailmaa mihin kohta juoksen rapun portaat, kiirehdin liikennevalot ja hyppään kyytiin kulkeutuakseni ensin luoteeseen ja sitten etelään. Ei niin suurta, mutta minun universumini kokoista. Sen se täyttää, kirkas ajatuksen pisara.

Näinkö sanat toimivat, salakavalasti. Pakottautuvat paperille ilman tolkun hiventä, kääntääkseen seuraavassa hetkessä paljaat kasvonsa kohti. Lapsen kasvot, jotka eivät verhoa mitään tunnetta vielä, joista näkee itsensä jos uskaltaa katsoa.

Haluan säilyä näin, lukea itseni näistä kasvoista.

maanantaina, tammikuuta 30, 2006

Puisto on jäinen mäki

kodin suunta on ylämäkeen. saappaan pohjalta puuttuu tahto mutta autio puisto väistää kun pyytää tietä.

kuvittelenko vain vai onko tämä harha totta?
ei, ethän vastaa, jos kuitenkin pidän tämän illuusion, se pukee minua niin. olen tottunut sen tuntuun, tähän hiostavaan keinokuituun.

anna anteeksi, en tarkoittanut niitäkään sanoja. joskus sitä vain, niin, tiedäthän.

myöhemmin se voi tuntua hyvältäkin. pitkällä aikavälillä poikia hyvää. mitä sitten jos nyt olet sekaisin kivusta.

harhaa.
sekaisin, luulet. et viitsisi liiotella. mitä sinä tiedät oikeasta kivusta.

ravista vähän, noin juuri, näetkö kuinka se irtoaa.

ei se sen vaikeampaa ole, kohta et muista surreesikaan.

sunnuntaina, tammikuuta 29, 2006

Toinen kierros

Jossain päin kaupunkia lasketaan ääniä joukolla. Täällä on hiljaista.
Päivittäviä klikkauksia Hesarin verkkoliitteen tulospalvelun sivuilla, prosenttiluvut lähenevät toisiaan, ylempi supistuen, alempi kasvaen. Äänistä on nyt kuunneltu, tai laskettu tahtia, melkein koko kappale, 97,8 prosenttiyksikköä.

Yhtä hiittä, ystävää lainatakseni. Koko päivän kirjoittaneena rutiini soittaa hissimusiikkia sormillani. Mietin miten kirjoittaisin lumikuningattaresta, Coelogyne Cristatasta kuten se kuuluu minulle vieraalla kasviokielellä lausua.

Kirjoittaminen on kamppailulaji, tämän illan potkuista on jo paras terä kadonnut, mutta huomenna en ehdi ja se on sitä paitsi muutenkin myöhäistä. Ettäs tiedän. Takaisin kehään, viimeinen erä.

Vaalikahvit

Tuoksuva sisko matkustaa uudesta kodistaan vanhan kodin äänestysalueelle suorittamaan kansalaisvelvollisuuttaan. Otsatukkainen sisko laittaa viestin ja tulee omilla avaimillaan vaali-aamukahville.
Ei-halattu sisko istuu pöydän ääreessä.
Hiljaa selälleni hymyilevä sisko istuu ja katsoo kun ruuvaan mutteripannun.
Ohikatsottu sisko kysyy elokuvasta, ei, ei se ollut pitkäveteinen, hieman löysä ja liian avoimeksi kirjoitettu kylläkin.
Marraskuisen Karibian pisamaistama sisko poimii kolmannen tryffelipallon kokonaisena suuhunsa.
Neuvoton sisko seisoo pöydänkulmaan nojaten, tekee lähtöä.
Mustatakkinen sisko tulee ja halaa haluttoman olemukseni.
Hopeasormuksinen siskon käsi sivelee selästä kyyneleet silmiin.
Pikkusisko lähettää kotimatkalta viestin, tahtoo siskonsa takaisin.

lauantaina, tammikuuta 28, 2006

Ohitettu omakuva

Taivas on vuori, joka kohoaa postikorttimaisena kaupunkimaiseman takana kun laskeudun Korkeavuorenkatua alas. Pilvet tekevät sinisestä harhaisen kolmiulotteisen. Vuoron perään lallatan ja hyräilen kotoa lähtiessä kuuntelemaani, Ellan kehräämää Cheek to cheekiä. Toimitan vähät asiani sanoja ääneen tapaillen."..heaven, I'm in heaven, when we're out together dancing cheek to cheek.. I'd love to clime a mountain..". Eiliset ystävän äidin näyttelyn avajaiset ja jatkettu ilta tuovat aamupäivän oloon jalat maasta nostattavaa keveyttä. Suunnittelen kauppareissun silti lyhyeksi, koska aavistan raskauden hiipivän ennen pitkää hetkellisen hattaran hävittäen.

Liikennevaloihin seisahtuneena heijastukseni ajaa ohi raitiovaunun ikkunassa, hämmästyn liikkuvan omakuvan ilmettä. Päänsärky on jo alkanut helpottaa, mutta että otsa roikkuu noin silmillä ryppyineen! Olen onnistunut huijamaan itseäni lallatuksella, kuvastus kertoo väsymyksestä jonka poispyyhkimiseen tarvittaisiin talviunta päiväunien sijaan.

Valitsen epätavallisen reitin kaupalle ja kotiin, haluan hyräilyn pysäyttäneestä peilikuvasta huolimatta kiivetä korkeita katuja lähemmäs taivasta. Kalevankatu taittuu 21:n kohdalla alamäkeen. Juoksen katua alas, satamaan päin silmilläni, sininen riekale harmaassa nostokurkien yllä, vuori on muuttanut muotoaan kuvuksi. Eläväinen taivas on uusi. Ensimmäinen maisema pimeästä kevääseen pyristeltäessä, siksi kai siitä jaksan innostua uudelleen aina vaan.

Kauppakassin yhtä kättä venyttävän epätasapainon kanssa kotiin kävellessä mietin baareilua, alkuillan sosiaalisia reviirejä esitteleviä halauskoreografiota, kynnyksellä esiin vetäistyjä hymyjä. Puhetta, kovaäänistä nousuhumalan ehdottomuutta, lupauksia. Loppuillasta väsymyksen vääntämiä ilmeitä, kaikkia niitä asioita joista uskoudutaan unohdukselle vähän ennen valomerkkiä.

Kotona kauppakassi jää eteiseen pönöttämään, tekee mieli punaista teetä. Valitsen ruusunmarjaa hibiskuksenkukkateen sijaan. Siivota sen sijaan ei tee mieli yhtään, tiskata vielä vähemmän. Uni tulee ohuena peittona, kun herään parin tunnin päästä on otsa silennyt.

torstaina, tammikuuta 26, 2006

Hajujälki

Rex sopii tulla mainituksi omalla nimellään. Niin ihastuttava hopeakuono-kippurahäntä-lahjaksisaatu-koira se on. Saan vähän purettua rapsutusylijäämääni sen pehmeään kaulaturkkiin ja kainaloihin. Nuuskuttelen vaivihkaa rapsutuskättä ystävää kuunnellessani, kämmeneen on tarttunut kultaisen turkin tuoksua.

Hetkeä aiemmin odotan ystävää lahjakoiran kanssa saapuvaksi tilassa, jonka sanoilla kuvaksi piirtämistä pitäisi yrittää pian. Kirjoittaa teeskentelemätöntä ja pakottamatta, siihen on vielä matkaa. Päätän yhä uudelleen, että se mitä syntyy on tämän hetkinen totuus, kompuroiva tai töppö, mutta tehty työ.

Yrittänyttä ei laiteta, tätä en ole ymmärtänyt koskaan. Mihin? Jonoon uudestaan, yrittämään mahdotonta eli kärrynpyörää sinisellä vaahtomuovimatolla tai kieppiä eritasonojapuilla? Vieläköhän pulleat pikkutytöt käyvät läpi samaa rytmirummun säestämää koululiikunnan telinevoimisteluhelvettiä? Laittanutta ei yritetä. Hiukset niin hienosti laitetut eikä kukaan katsonut millään silmällä, yrittänyt kontaktia.

Harhailen, piti kirjoittaa kävellystä lenkistä, kolmiväritaivaasta ja sitä vasten liukuvasta paon viivasta, joka jatkui tasaisena, valkoisena Salmisaaren piipuista Lapinlahteen päin.

Nyt on jo myöhä, ja haluan ehtiä alkuun juhaitkoseni kanssa ennen unta.

Porkkana

Keikkumisesta on tullut osa työpäivääni. Venyttelen tukkoista selkää, nojaan täydellä painolla työtuolissani taaksepäin (jonka keinuominaisuuden olen löytänyt vasta hiljaittain kun työergonomiaan erikoistunut terveydenhoitaja kiersi talossa katsastamassa kulumiemme tilan). Katselen kattoritilöitä ja tuijotan suoraan loisteputkilamppua silmiin vaikka tiedän ettei se varmaan niin hyvästä ole. Ei se niin pahastakaan, enemmän särkee silmiä kahden näytön täydeltä exceliä tarkatessani.

Löysin tänään kaapista kesävaatteena pitämäni farkkuhousuhameen ja hymehdin hiljaa keinuessa asuni jänöjussimaisuutta. Leikkaus tekee leveistä, polven yli-lahkeista pulleat, nämä ovat parhaat pyöräilyhousut mitä tiedän. Purjemaisuus ei haittaa, korkeintaan viilentää reisiä mukavasti alamäkeen lasketellessa.

Onkohan kotona odottamassa puolalaista runoutta? Postiluukun läpän asennosta näkee onko siitä työnnetty sisään jotain, ja jos niin minkä paksuista. Pari päivää olen kotioven takana miettinyt Zbigniewin pöydän jalkoja avainta taskusta tapaillessani.

Vielä puolitoista tuntia toimistokoneiden hiljasta, kaiken tilan vievää hurinaa.

tiistaina, tammikuuta 24, 2006

Välipala

Lepuutan särkeviä silmiä, keikun työtuolissa ja nyljen klementiinin lohkoja. Mietin pitkänmatkanjuoksijoita, laihojen reisien lihaspusseja. Lohkojen kuori on sillä lailla kuivahtanut että repeää helposti taitettaessa. Voisin vaivatta erotella hedelmälihan puikulaiset nestepatruunat, pirskauttaa makeutensa hävittäneen nesteen millisinä annoksina kielellä kitalakeen.

Tämä on ollut niitä päiviä kun kaikki tekee mieli kirjoittaa tylsällä lyijykynällä, pyöritellä terää paperilla, kirjoittavaa kulmaa etsien. Vaappuvia numeroita, laiskaa kaunoa. Hidastelen toimistonkeltaiselle PostIt-lapulle soittopyynnön ja jään silmistäni keikkumaan epätasaiselle langalle jonka kiinalainen puukynä heitti paperin pintaan ranteeni huolimattomuutta mukaellen.

Polvien keinu heiluttaa nilkkaa, poski nojaa kämmeneen. Katse nukkuu ikkunan takaisessa taivaassa. Keskittymiskyky. Keskity, mis kyky? Mual.

Tanssia ihmisten

"Kol, nel, ja nyt, herrat, rulo! Tytöt oikealla eteen, sacada, herrat, käännös koko tukijalalla! Jaa.. Parada. Hyvä, otetaanpa sama musiikilla."

Tanssin ensimmäisen tunnin loppupuolelle asti itselleni, katse suljettuna parin rintakehään vaikka seuraankin keskittyneesti yhteistä liikettä. Argentiinalainen tango kulkee lähes täysin miehen ehdoilla. Viejän vastuu saa punan nousemaan monen miehen poskille, kun kahdeksan askelen peruskuviosta ruvetaan kehräämään auki monimutkaisempia askelkokonaisuuksia.

Tummiin pukeutuneen tanssinopettajaparin tarkkapiirteiset, pakottamatta syntyvät esimerkkikuviot piirtyvät salin lattiaan köynnösmäisinä, siellä täällä lakerikengänkärjen viimeistelemiä terälehtiä. Punaisia, mielikuvituksettomuuttani. Mietin elämän rypistämiä, harmaahiuksisia, tasapituisia ja -levyisiä argentiinalaisnaisia kodinhoitomekoissaan ja tohveleissaan tekemään ochoja taaksepäin, taipumaan tunteella soittajan venyttäessä tahtien väliä. Tanssi on elämysmatkailua.

Tanssiopettajan pari on siro, nukkemainen. Myöntyy jokaiseen rytminvaihdokseen kuin ei tietäisi muuta olemisen tapaa, seisoo oikean päkiän varassa rauhallisesti meidän kuunnellessa, taipuu ja pyörii paikallaan parinsa vaateesta. Havahdun tarkkailemasta kuluneen tanssikengän pohjan laahaavaa rahinaa, askeleet vaihtuvat tukijalkaa hipaisten, aina lattianpintaa pitkin. Pysähtyessä jalkoja pitäisi olla vain yksi, nilkat, sääret ja polvet tiukasti limittäin.

Kestää ensimmäisen tunnin loppupuolelle ennen kuin keho lämpenee kunnolla, ote ja askeleet rentoutuvat. Pari puhisee tasaisin väliajoin sarjojen vaikeutta, yritän tyynnytellä, ryhdistän yhteistä tanssiasentoamme. Hetkittäin, ohuesti vielä, katoan rytmiin. Kun niin käy, saavat kasvot uuden ilmeen, vakavoituvat eri tavalla kuin salin ulkopuolella huolesta tai surusta, jokin pallean kohdalta ylöspäin lämpenee, säteilee sisäisesti. Tiedän miksi tanssin.

sunnuntaina, tammikuuta 22, 2006

Mt Viikonloppu

Melkein perillä.
Tunti vielä tätä iltaa, sunnuntain suorittamista.
Perjantaina kalkittujen käsien ote alkaa lipsua, oman painon kannattelu hapottaa hartioita.
Mitääntekemättömän olemisen sietämätön keveys painaa lyijyn lailla.

Jos pyydän seuraavaa päivää, niin pyydänkö alkua vai loppua tälle olemiselle?
Jos pyydän seuraavaa päivää, niin onko tällä päivällä ollut muuta virkaa kuin että se on eletty?
Onko seuraava samanlainen?
Miten merkitystä tehdään?
Miten ollaan onnellisia?

Muistettavaa minulle, muille mahdollisesti merkityksetöntä

Suojavarustelen lauantai-illan. Pelikaanimies ja Niin kuin taivaassa, irtokarkkeja, jasmiiniteetä.

Huovan alta, villasukitettuna lämmittelen esiin kaksi ylöskirjaamisen vaativaa ajatusta.

Jokainen ihminen soi. Haluan löytää oman perusääneni, minun musiikkini.

Pelkkä ajatus omasta kehosta esteettömästi kumpuavasta, omasta Äänestä saa pulssin kohoamaan, kyynelkanavat supistelemaan poskiluiden alla (siellä ja silmien takana paine tuntuu, fyysisesti en ole varma missä nämä heikkopatoiset virtauspaikat sijaitsevat ja olen liian laiska tähän hätään netistä etsimään). Haluan soida, luulen jopa että minun tulee osata soida, voidakseni paremmin.

Ja myöhemmin.

Eläin on vapaa, kuolematon. Toisin kuin ihmis-eläin, joka tietää loppuvansa (Onko tämä näin? Eivätkö esimerkiksi norsut sure kuolleita lajitovereitaan näiden luita hellästi kärsällään silittäen? Mitä ne surevat jos eivät loppumista, poismenoa? Eivätkö ne silloin voisi ymmärtää samaa rajallisuutta itsessään?).

Ja se illuusioon uskominen.

lauantaina, tammikuuta 21, 2006

Narskuu ja upottaa

Luen, tai pikemminkin kuuntelen kirjaimin sanottua, aavistan tunteen. Siksi ihmettelen toisia kommentteja kuin oman pääni sisäisiä. Miten tuo voi noin sivusta aiheen, noin riitasointuisesti ja toisen varpaille astuen? Kun itse halaisin.

Lasillinen liikaa portviiniä siskon luona [vihdoin] ja kotiinpäin kävelty pehmeä kaupunki saavat aikaan aineettomaan suunnatun empatiapuuskan.

Kulmikkaiden asioiden reunat pyöristyvät pakkas-säässä. Ihmisten ääriviivat kerrastojen alla. Sirous taipuu kylmään, kadottaa itsensä huopikkaisiin ja kaulaliinan alle. Nilkat, niskan kaari.

Lumivallin hautaama kaiku.

perjantaina, tammikuuta 20, 2006

Singulariteetteja

Riite haastoi minut sitkeään meemiin omituisista tavoista, ohjeistus ohessa. Mutta ensin pieni osallistamisen hymy, nopea ja jo kätketty.

Paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

Yönylinukuttuja ajatuksia, jo monessa haastetussa heränneitä. Minun omituisuuteni joko varjostavat käyntiäni matkan päästä tummiin laseihin, beigeen ulsteriin ja aloittelevan etsivän huomiotaherättävään hiiviskelyyn tukeutuen tai niitä ei ole, koska ne yksinkertaisest ovat minulle normaaleja käyttäytymisen muotoja ja ajattelun tiloja.

Ensimmäinen joka tulee mieleen on uusien kirjojen tutustumisnuuhkiminen (tätä tiedän tehtävän muillakin tahoilla, tosin). Aukaisen kirjan suurin piirtein keskeltä ja hieron nenänpäätä sivujen saumaan, nuuskutan lukematonta paperia.

Testasinkin tätä teitä varten juuri, sekä tuoreella kirja-ale-hankinnalla, Olga Tokarczukin Päivän talo, yön talo-kirjalla, että synttärilahjaksi saadulla Kaarina Turtian Sivistyssanat-teoksella. Tokarczuk tuoksuu hyvältä, siinä on aavistus lapsuuden Viisikko- ja Seikkailujen saari-sarjojen makeaa tuttuutta, mutta myös lukemattoman romaanin kankeaa sellua (huomaan olevani onneton hajujen kuvaaja, tätä pitää selvästi harjoittaa enemmän). Sivistyssanakirjan tuoksu taas kiinnittyy heti koulumaailmaan, se on jotenkin kontaktimuovinen vaikka tiedän tämän olevan kuviteltua. Nadiiri, ([arab. nazir-es-semt 'zeniitille vastakkainen'], tähtit. -> zeniitille vastakkainen piste, jossa luotiviiva alaspäin jatkettuna kohtaa taivaanpallon.) ja muut kauniit, houkuttelevat sanat on painettu ohuelle paperille, jonka tuoksu tuo mieleen 80-luvulla luetut koulukirjat.

Yksinkertaistenkin tekstiviestien lähettäminen saattaa kestää, jumitan helposti sanavalinnoissa ja -järjestyksessä, saatan pysäyttää peukalon liun miettimään ei niin kauheasti karrikoidun esimerkin mukaan; onko "Ok, siellä nähdään" parempi kuin "Ok, nähdään siellä". Sitten on tietysti huuto- ja kysymysmerkkien ottamat ikuisuudet, piste vai kaksi pistettä.. .. ... Tekstiviestikin on kuitenkin tekstiä, ja viesti, ja usein henkilökohtainen, tärkeälle ihmiselle lähetetty. Sallin toki tätä kutsuttavan muillakin nimillä kuin otsikoitu omituisuus..

Listaan hyveenäkin joidenkin paikoin pitämän verestävän rehellisyyteni. En koskaan ole samaistunut Austenin Kateen, Ylpeys ja Ennakoluulon sisaruskatraan vanhimpaan, mutta vastaavaa pään pyörityksiä aiheuttavaa sinisilmäisyyttä ja ihmisten hyvyyteen lahkeet kurassa liikennevaloissa uskomista on esiintynyt. Pyrin ymmärtämään kaikkien puolen riitelevistä asioista, mutta onko tämäkään omituisuus? Ehkä se voisi olla, henkilökohtaisen historian valossa ainakin, vaikken sitä tässä enempää valotakaan. Kiepsahdan taas, muiden tavoin, omituisuuksien suhteellisuuteen.

Keskittymättä piirtely ja tulosten analysointi alitajunnan viesteinä. Puhelimessa, luennoilla, kokouksissa. Yleensä aloitan niillä, joita kasvaa Asterixin merirosvojen kaalereiden kyljissä, joiden nimeä en nyt keksi, ostereita, simpukoita? Pienen ympyrän ympärille suurempi, soikeissa kehissä, sen kylkeen seuraava kunnes paperilla on rypäs mereneläviä. Näitä en niinkään analysoi (ihailen muuten vaan ajatuksissani), mutta välillä kun päästän kynän kieppumaan täysin vapaana syntyy paperinkulmaan viestejä, mielialoista ja mieliteoista. Kiinnostuin näistä kun tajusin erään tietyn kuvion eroottisen viitteen.

Näen numerot ja kirjaimet väreissä. Saatan erehtyä numerosarjoissa jos peräkkäin sattuu samansävyisiä numeroita, tai sekoittaa kirjaimet ja numerotkin keskenään tietyissä koodeissa koska kakkonen ja s-kirjain esimerkiksi ovat molemmat saman punaisia. Tai numero viisi ja a-kirjain. Indigon sinisiä. Nelonen, kutonen ja e-kirjain sekoittuvat viherkelta-sävytteisyytensä vuoksi. Nimetkin näen siis väreissä, Eero, esimerkiksi alkaa voimakkaalla vihreällä ja päättyy ruosteenrusehtavan kautta o:n valkoiseen. Niin, nolla on valkoinen myös. Tässähän on selkeä muotoyhteys myös, ymmärsin juuri.

Ääh, onko näitä jo.., yksi vielä. Vaikka se keskittymis- ja kuuntelukykyä heikentävä tapa varmistua siitä, ettei nenästäni roiku mitään ylimääräistä. Tämän saattaa laukaista hyvinkin mitätön kutitusärsyke joka ei kuvittelun tuotteena poistu vaikka kuinka käyttäisin sormenpäitä nenän ympärystässä tai pyyhkisin liinaan.

Ne haastettavat. Puoli blogilandiaa on jo vastaanottanut meemin, ehkäpä siis haastan pari satunnaista tämän kirjoituksen lukijaa, anonyyminä saa vastata, ja ystäväni Alkkiksen, bloginsa taivaan tuuliin räjäyttäneen tulevan löytöretkeilijän!



torstaina, tammikuuta 19, 2006

Metsällä

Niin. ".., niin tosissani en ole." Että rupeaisin jälkikäteen oikomaan jo luettavissa olevia tekstejäni. En pidä siitä että kirjoitan yhtä ja teen toista, mutta tänä aamuna edellisillan mietteet näyttivät liian yksityisiltä, liian kipeiltä. Tämä ristiriita on vielä ratkaisematta, samalla kun semijulkinen kanava liehakoi kirjoittamaan, se saa asettamaan itselleen rajoja, jotka estävät tietyn täysipäistävän ulosoksennettujen sanojen muodossa tapahtuvan purkamisen kokemuksen.

Täysipäinen. Kaistapäiseksi minä itseni tällä hetkellä tunnen. Tai oikeastaan monitasoliittymäpäiseksi. Mieleen nousee kuva viime keväänä vieraillusta Shanghaista, savusumun ympäröimänä ajokortittoman taksikuskin kyydittäminä kiisimme ristiinrastiin nousevia ja laskevia monikaistaisia ja monitasoisia liittymiä. Maisema oli epä monessa mielessä. Välillä saatoimme taksin ikkunasta kuikulla jättimäisten korttitalojen arvioilta kahdennenkymmenennenkolmannen kerroksen pikkuruisille parvekkeille kuivumaan ripustettuja alusvaatekerrastoja, ja seuraavassa hetkessä sukeltaa samojen huojuvien jättien juurelle pyöräilijälaumojen saarettavaksi.

Tällä hetkellä päänsisäisillä liittymillä kolaroivat niin tunteet kuin ajatuksetkin. Mutta en jaksa siitä nyt. Olen niin neuvoton kuin suunnatonkin. Seison suola-aavikolla enkä tiedä mille suunnalle kääntää selkä ja mihin jatkaa matkaa, edetäkseni, jatkuvan kehän kiertämisen sijaan.

Oikeastaan ystävä kirjoitti sen paljon kauniimmin tänään sähköpostissa (rohkenen lainata osittain suoraan, omat sanat kun eivät kuulostaisi samalta) kuvatessaan minut metsään eksyneenä, "sä oot kuitenkin aika hyvin kartalla. sekaisin, mutta pidät huolta itsestäsi. pidä vaan armon ja ymmärryksen kartta kädessä ja jatka suunnistusta siellä metsässä!".

Kun kuvittelen itseni eksyksissä metsässä, en voi olla niin onneton ettenkö vähän myös samantien iloinen tästä lahjaksi saadusta kuvasta. Eksyksissä siinä vihreässä paikassa, jossa viime aikoina olen haihattunut unelmoimaan puiden sisään taiotuista metsänneidoista ja tiesmistä, jossa taivas on puiden latvojen kannattelema suojaava katto tähtireikineen, johon kuvittelen tulevat vaelluskenkäni askeltamaan myöhemmin keväällä.

"Näytäpä sitä karttaa, katsotaans nyt.."

keskiviikkona, tammikuuta 18, 2006

Pakkaspouta

Näettekö tekin sen?

Ruuvasin sälekaihtimet auki nähdäkseni paremmin paraatin ohimarssin, kuullakseni selvemmin lyömäsoitinten virkaa toimittavat peltikatot.

Kultareunaisia lumisadepilviä matkalla länteen. Sinisen säestämiä.

Putkimiestä

Kirjoitan muiden sanoja kun omia ei tule.

Kirjoitan, koska niin kuin Haavettarella, minulla ei ole työkirjahyllyä jonka kirjarivien taustalle piilottaa runojuoppouteni merkit. Tämän ruudun sen sijaan, voin piilottaa Excelin tauastalle ja klikata vahingossa ohi luvuilla kirjotun ruudukon silloin kun tuntuu, että tarvitsen muistutuksen siitä ettei näyttöpääte oikeasti, että se vain esittää itseään.

Taivas (Niebo)

Siitä olisi pitänyt aloittaa: taivaasta.
Ikkuna vailla ikkunanlautaa, karmeja ja ruutua.
Aukko, ei mitään sen lisäksi.

Minun ei tarvitse odottaa poutaista yötä
eikä kurkotella
nähdäkseni taivaan.
Taivas on selkäni takana, käden alla ja silmäluomissa.
Taivas kietoutuu tiukasti ympärilleni
ja kannattaa minua alhaalta.

Edes kaikkein korkeimmat vuoret
eivät ole lähempänä taivasta
kuin syvimmät laaksot.
Yhdessäkään paikassa sitä ei ole enemmän
kuin jossain toisessa.
Pilvi on yhtä tiukasti taivaan sylissä
kuin hautakin.
Myyrällä sama ylösnousemus
kuin siipensä levittäneellä pöllöllä.
Esine joka putoaa tyhjyyteen
putoaa taivaasta taivaaseen.

Jauhomaiset, nestemäiset, kivettyneet,
kirkkaasti palavat ja häilyvät
taivaan kappaleet, taivaan hiukkaset,
taivaan tuulet ja kerrokset.
Taivas on kaikkialla
jopa pimeydessä ihomme alla.

Syön taivasta, ulostan taivasta.
Olen ansa ansassa,
asumaan asettunut asukas
halattu halaus
kysymykseen vastattu kysymys.

Jako maaksi ja taivaaksi ei ole oikea tapa
ajatella tätä kokonaisuutta.
Se vain helpottaa minua elämään
tarkemmassa osoitteessa,
josta minut voidaan nopeammin löytää
mikäli minua etsitään.
Erityistuntomerkkini ovat
ihastus ja epätoivo.

(Wislawa Szymborska)


tiistaina, tammikuuta 17, 2006

Elämä on

Kävelemme miehen, ystävän, kanssa hitaasti sanoja vuotaen kotiinpäin tanssitunnilta. Ilta on hämärtänyt kadut telakan laidalla. Nosturin kohdalla käytöstä poistetuille ratakiskoille on lennätetty tyhjiä pulloja, muovisia taskumatteja ja mustalla ruksilla varustettuja autonkäynnistäjiä, etanolia eri muodoissaan. Joutomaan jäteongelma ei ole kenenkään ongelma.

Silmä poimii maasta mytyn mutten heti tajua mitä katson. Luulen sen ensin olevan kiskoille unohdettu pusakka tai housupari kunnes aivot käsittelevät saamaansa tietoa pidemmälle. Maassa makaa nuori mies, kanttuvei ja verissä päin. Muovipussin, tyhjien pullojen ja epämääräisten lammikoiden melkein ohikävellystä kuvasta hahmottuu maahan jähmettymiseen edennyt liikkuva tilanne. Eteenpäin toikkarointia, aidankaiteeseen kompastuminen, pään iskeytyminen ratapuomiin, epätoivoista yritystä työntyä pystyyn tilassa jossa horisontti ei hahmotu ja maa keinuu alta pois.

M soittaa hätänumeroon, lupaa odottaa paikalla kunnes partio saapuu. Seisomme hämärässä, katseet miehessä, epäilemme ääneen virkavallan toiminnan ripeyttä. Aikaa kuluu, maassa liikkumatta maannut mies päässyt jo omin avuin pystyyn, kieppunut ympyrää ja lähtenyt horjuen paikalta eteenpäin eri suuntiinsa kun partioauto lopulta ajaa parkkipaikalle. Kertaamme tapahtuneen, annamme suunnan johon katsoimme miehen huojuvan ja jatkamme matkaamme mekin.

Luultavasti mies sai kyydin Marian päivystykseen, odottamaan hoitoa naama veressä loppuyöksi. Mitä vaan tilanteesta ajattelee se tuntuu karulta. "..saisi ainakin odottaa lämpimässä.." Mies olisi yhtä hyvin voinut jäädä meiltä huomaamatta, ja sitten mitä? Viereisen Atlaspuiston penkillä luultavasti yöpyi joku toinen, lämmön ja hoidon tarpeessa myös. Ilta hämärtää mielen yhtä tehokkaasti kuin joutomaan katuvalottomat pätkät.

***
Pitkän illan päätteeksi, pmssäisenä ja tanssitunnista väsyneenä päätän silti hakea loput tavarani miehen luota. Sisällä kaikki merkityksellinen minkä haluaa sanoa tulee ulos suusta väärin, itkumöykky kurkussa estää syömästä haarukallista enempää. Tarinan lopussa prinsessa ei tosiaan ole kaunis tai ratsasta uljaasti auringonlaskuun. Kasseineni pysäkillä myöhässä ajavaa bussia hytistessäni kiedon mielessä käsivarret rautaisten hevosteni kaulaan, sinnittelen pitkät ylimääräiset minuutit.

Tänään ajattelen: tätä vuodatuksen määrää! Sanat ovat vaikeita. Elämä on. Silti ne haluaa sanoa ja elää. Katsotaan kuukauden päästä. Kun tämä hetki nyt tuntuu niin kiikkerältä.

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2006

Sivusta

Olen reunaihmisiä. Niitä, jotka määrittävät tilan laidat olemuksellaan, vaikka eivät välttämättä erotu joukosta millään lailla. Valitsen juhlissa paikkani ovenpielestä, nojaan karmiin ja tarkkailen hiljaa. Hymyillen. Tai istun ringissä, mutta keskustelun laidalla. Vieroksun mukanaoloni vahvistamista huomion valokeilalla. Vaikeasti lähestyttävä, pidättyväinen, hitaasti sulava. Kuunteleva, huomioiva, vastaanottavainen. Konnotaatiot vapaasti päätettävissä.

Liityin kolmekymmen-syntymäpäivänäni ympäristöjärjestö Dodon jäseneksi. Tekemisen merkityksellistämistä, valita liittymiseen henkilökohtainen merkkipäivä. Mukaanmeneminen tässä kohtaa on henkilökohtaisesti merkittävää, yritys aukoa suljetuksi kokemiani ovia. Konkreettinen mukaanmeneminen on kuitenkin askeleenmitan verran korkeammalla. Keskiviikkona olisi lastenkirjallisuuskeskustelupiirissä teemakirjana Liisa Ihmemaassa, katsotaan uskallanko sukeltaa jäniksen perässä.

***
Sunnuntai kuroo nauhojaan tiukemmalle. En tiedä mitä tehdä näillä tunneilla. Lukeminen ei onnistu kun keskittymiskyky on lausetta lyhyempi. Joogaan voisi, syödä pitäisi. Kuivuneet kyynelvanat kiristävät silmänalusten ohutta ihoa. Jännitän iltaa.

lauantaina, tammikuuta 14, 2006

30 punaista

Äidiltä saadut antiikkiset Fiskarsin veitset ja haarukat valuvat ruostetta tiskialtaassa. Sirot, tarkat, terävät. Haarukan pitkät piikit, veitsen leveä lapa. Vuotavat terästä. Oranssinen neste valuu vartta pitkin kun poimin veitsen altaasta. Olisi pitänyt huuhdella ja kuivata heti käytön jälkeen, mutta en sankarina ollut tiskivuorossa. En ole huolissani, kaapissa vielä ihmeainetta jolla tummentumat lähtivät viimeksikin.

Eilen, Päivänä. Posket, kyljet, hartiat, vatsa ja käsivarret. Valmiina halaamaan ystävät. Punatut huulet, se mekko, jalassa Tallinnasta hankitut vihreät kuviosukkahousut. Helmet, hymy. Joka syntyy pakottamatta, kohtaamisen odotuksesta, juhlan ilosta. Taustalla Tn tuoma musiikki, saisi tanssimaan jos en olisi niin keskittynyt tilanteeseen, ihmisiin, olemaan emäntä.

Uusia ystäviä ja vanhoja kauempaa, puhe soljuu ja ryöpsähtelee, muodostaa pyörteitä ihmisten keskellä, otettujen ja jätettyjen etäisyyksien väleissä. Huone täyttyy liikkuvasta äänestä, joka nousee ja laskee keskustelun mukaan, ei pysähdy hetkeksikään, mutta helisee hetkittäin alas nauruna. Unohdan normaalin tarkkailijan roolini, kohtaan katseet, vaihdan ringistä toiseen, kilistelen jokaisen lasin, olen keskellä, rennosti.

Eteisen tasolla 30 punaista tulpaania, laulaen lahjaksi saadut.

perjantaina, tammikuuta 13, 2006

gibberish

synty

Compiled 1/13/2006 6:27:55 AM GMT

kaikkea
Kolmea

is a free service
- Opinto.Net-sivusto.

Philippines dont be
Työpajatoiminta. Se

gravity unified with all
retkellä.

aikana · Tutustu
- Vaatiko kallioiden

remember the disney show
synty mahdollisti

synty. Helsingin ja
progressiivinen

of an Island) Tuule
ilmakehässä tietylle

keskiviikkona, tammikuuta 11, 2006

Rivien välistä, välittämättä

Paah. Karsastusta molemmissa silmissä, omaa tekstiä lukiessa. Tekisi mieli niin kuin Kingistä kesäisin. Paikata päättömiä lauseita ojoon mutten voi suostua omaan mielitekooni. Ensiksikin, jos aloittaisin tekstien oikomisen, siitä ei tulisi loppua (loppua, loppua. Voi tätä hoppua, hoppua, hoppua. Laukata laukkaa, l…), toiseksi haamupäivitykset ovat juntteja ja vielä pisteeksi, mitä sitten? Vaikka tosissani tänne kirjoitan, tietäisitte vain, niin niin tosissani en suostu olemaan.

Kävin tänään pitkämeilistä (viittaan sähköpostiin) kirjeenvaihtoa ystävän kanssa. Vaikka oli se pitkämielistäkin, kirjeenvaihtokumppanin näkökulmasta. Luin meilin aamulla ja vastasin takaisin työpäivän päätteeksi illalla. Oli hetkellisesti ihana kirjoittaa sähköpostin ja muiden nopeiden viestinten rapauttamaa kieltä, pienin alkukirjaimin ja sanoista päätteitä pois tiputtaen. Niin, puhekieltä. Teksti juoksi itsensä valmiiksi, ajatukset pirskahtelivat selkeyttä vaikka kirjoitetut sanat eivät olleetkaan suoraselkäisiä kaunokirjokaisia.

Hiljaisessa konttorissa kirjoittaminen, laukkaavien sanojen ihanuus vahvistui kontrastissa juuri päättyneeseen työpäivään. Olin koko päivän tuijottanut puhki liian pieniksi pakattuja Excel-taulukkoja, leikannut ja liimannut lukuja solusta toiseen, halkonut pilkkuja, eksynyt kansiopolulta, tallentunut väärään paikkaan väärällä nimellä. Tullut vakuuttuneemmaksi vain olevani .doc enkä .xls, jos tiedostomuodolla määritettäisiin minuutta (jako on kieltämättä aika mustavalkoinen, mutta värittömyydessään selkeä). No niin.

Tein tänään myös ensimmäisen retkeni Amazonilla. Tilasin puolalaisen Herbert Zbigniewin runokokoelman josta Helsingin kaupunki ei hakemistonsa mukaan omista yhtään painosta. Pentti Saarikoski käänsi Kirje vaimolleni-kirjassaan Tuulalleen kappaleen runoilijan kirjoittamasta ja innostuin. Kuunnelkaa tätä:

”Hengettömät esineet ovat aina oikeassa, eikä niitä ikävä kyllä voi moittia mistään. En ole koskaan nähnyt tuolin vaihtavan jalkaa, tai vuoteen nousevan takajaloilleen. Eivätkä pöydät, vaikka olisivatkin väsyneitä, rohkene laskeutua polvilleen. Epäilen esineiden menettelevän näin muistuttaakseen meitä jatkuvasti meidän epävakaisuudestamme.”

Mainio. En tosin ole varma onko kyseinen kappale mukana tilaamassani kokoelmassa, mutta se olisi jo liiallista varmistelua. Sokkona sattumat maistuvat paremmilta (ei päde hernekeittoon).

Nyt kömmin peiton alle Brodskyn kanssa. Tämä ei ole yhden illan suhde, palaan Ei ihan ihminenkään-esseen pariin epäsäännöllisin väliajoin. Aina kun kaipaan selkeyttä, sanoja joita on helppo hengittää.

Ordnung musst sein - miten pelata tetristä hiuspinneillä

(saksankielen oikeinkirjoituksen korjailua klo 12:25, talon tapaan eli viiveellä. ordnung mußt sein, tuplaässällä, tietenkin.. yhdentoista vuoden kielenopiskelusta jäljellä vain heikkoja kaikuja.)

Lattiapinta-alaltaan kahdenkymmenen ja kahden neliön kuution luulisi siivoavan vartissa. Olen kuitenkin laskenut käyttäväni suoritukseen aikaa kolme aamupäivää ja varannut iltoja saman verran jos aikataulu sattuu lipsumaan. Ja sattuuhan se. Ihan jo kärsivällisyyden puutteen vuoksi.

Isomman asunnon suuritöiset siivousvaiheet kuten imurointi, lattioiden ja kylpyhuoneen pesu ovat yksiössä nopeita toimenpiteitä. Kylpyhuoneen pinnat puhdistuvat melkein sillä, että riisuu sukat, käärii lahkeet, ottaa suihkun käteen ja kääntyy pari kertaa 360 astetta. Tietysti vaaditaan myös jonkin verran hankausta ja pyyhkimistä, mutta nämä luetaan pienitöisiksi, koska menevät yleensä omalla painollaan kun kerran on päässyt vauhtiin. Isotöisempää on aloittaminen. Imuroinnin aloittamisen vastustus esimerkiksi, syntyy imurin esille saamisesta, pienessä asunnossa viihtyvyys on sijoittelun hienosäätöä.

Siivousvälineet on pakattu tiiviisti jääkaapin viereiseen, tilavuudeltaan samankokoiseen kaappiin. Tiiviys saadaan aikaan pinoamalla, pujottamalla, sullomalla ja lopulta työntämällä löysäsaranainen ovi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman napakasti kiinni niin, etteivät tyhjät pullot, jotka yleensä päätyvät imurista, ämpäreistä, rikkalapiosta, pesuaineista ja -sienistä koostuvan sisällön päällimmäisiksi, liu otteen irrotessa lattialle.

Kun siivousta ei enää voi lykätä, on tämä se kohta jossa kärsivällisyyttä yleensä koetellaan ensimmäisen kerran. Imuri on perimmäinen esine kaapissa, jonka tilavuutta verottavat myös lämminvesi- ja jääkaapin jäähdytysputket. Sen esiin saamiseksi on purettava koko hienovaraisen tasapainottelun tulos. Normaalisti se tosin onnistuu osittain vain oven avaamisella, ensimmäiset tavarat kiirehtivät alta pois lattialle ilman apuvoimia ja laminaattilattian säestäminä. Itse imuroiminen on leikkiä, hartiat alhaalla, käsi rentona ohjaan suuttimen syömään pikkukiviä ja nurkkiin paenneita pölypalloja.

Aikaavievintä, ja eniten viivästyksiä siivousurakkaan aiheuttavaa on jo mainittu tavaroiden sijoittelu. Mikään viikkaustekniikka ei ole tähän mennessä onnistunut vajentamaan ahtaan vaatekaapin hyllyiltä ryöppyäviä vaatepinoja niin, etteikö järjestelyn lopuksi löytyisi jonkin tuolin karmilta vielä pari paitaa pakattavaksi. Lattiapinta-alaa vievät kirjapinot ovat helpompia, ne saa nopeasti näyttämään ryhdikkäiltä pinoamalla kirjat koon mukaan ja asettamalla valmiit pinot symmetrisesti sopivaan koloon lipaston ja kudinkorin väliin odottamaan aikoja parempia.

Erilaisten tasojen päälle kasautuneet pienet esineet koettelevat kärsivällisyyttä, mutta myös venyttävät kekseliäisyyttä. Kynät, klemmarit, tärkeä-leimalla varustetut paperilaput, napit, kolikot, muistitikut, tulitikut, hiuspinnit ja -nauhat täyttävät noukkivan nyrkin kuin huomaamatta ja päätyvät joko johonkin lipaston laatikkoon (josta vielä löytyy vajetta täyttää) unohtuakseen saman tien, tai lopulta suurin piirtein samoille paikoille kuin mistä lähtivät liikkeelle, sievemmissä pinoissa ja riveissä vain. Järjestyksen näennäisyyden ylistys, järjestelemällä hämmennetään kaaosta laajemmaksi.

Hupsis. Tämä aika, jonka olen käyttänyt siivoustoimieni kuvaamiseen, oli alkuperäisessä suunnitelmassa varattu samojen toimien suorittamiseen. Tiedossa kiireistä hyörimistä kiivastempoisen flamencomusiikin tahtiin myöhemmin illalla.

maanantaina, tammikuuta 09, 2006

Absurdia nimeltä perhe

Lauantai.
Kippaan vaniljakreemillä päällystettyjä vadelmakuormia pikkulusikalla suuhun äidin keittiössä. "Viattomia vadelmia" pyörii mielessä, tarhattuja tietenkin, mutta talvinen makuaisti voi vain aavistaa kesää eikä erottele polun varren villivadelmia tarhatuotetuista. Istutaan pyöreän pöydän ääressä. Väsymykseen asti puhutaan ja kuunnellaan. Vuorotellen, päällekkäin, kaanonissa, harhaillen, keskittyen. Haetaan sävyjä, tulkitaan väärin, taivutaan. Ymmärretään. Äiti ja tytär. Vadelmat valuvat nestettä.

En jaksa kuunnella enempää. Sisko on tehnyt väärin. Ymmärretään, ymmärretään. Eikä kuitenkaan voida tajuta. Miksi pitää yrittää ymmärtää? Päätän lakata yrittämästä. Ehkä jossain vaiheessa järjettömästä kääntyy esiin järkevä. Väsyttää.

Mietin vastaripustettuja tauluja asuntoni seinällä. Isä tuli poran kanssa niin kuin aina ennenkin. Etsittiin sopivaa ruuvia, mitattiin etäisyyksiä. Rauhallinen, turha sitä on liikaa miettiä-isä. "Tää on nyt näin, tehdään nyt nää jutut, sitten ehkä helpottaa" Muutetaan ja etsitään jatkojohtoja, asennetaan pesukoneen poistoletku. "Sitten on loppuelämä aikaa järjestellä tavaroita ja asioita."

Illalla baarissa kuuntelen siskon ystävää, vatsassa kiertää. Pettymys tuhahtelee ilmoille, leijuu pöydän yllä lampun valokeilassa. Kuinka kauan vielä?

Lauantai/sunnuntaiyö.
Oluen ja tupakansavun juovuttamia unia, heräilen parin tunnin välein. Vaihdan kyljeltä toiselle. Mietin unta, maanittelen, pitäisi saada nukutuksi, Tallinna menee muuten pilalle.

Sunnuntai/maanantaiyö.
Väsyneenä nukahdan nopeasti, aamuyöstä uni ohenee niin kuin on tehnyt viimeisen kuukauden ajan. Puhelimen herätyskello sekoittuu uneen, luulen. Silmät eivät aukea, kurotan kohti välkkyvää puhelinta. Se ei herätä vaan soi, siskon mies soittaa. Kello on kaksi. Vastaan unisesti. Puhelu katkaistaan soittajan päästä. En soita takaisin. Uskallan olla itsekäs, mutta vain sen hetken verran. Pelkään etten nuku koko loppuyönä ja tiedän, etten selviä työpäivästä lepäämättä. Olen täysin hereillä, nyt en (tietenkään) nuku sen vuoksi etten soittanut. Mietin yön pitkää yksinäisyyttä, sen ahdistavaa äärettömyyttä jonka päättymätöntä pintaa omat ongelmat peilaavat, jossain rintalastan alla kasvaa möykky. Mitä jos jotain tapahtuu kun en soittanut perään? Jossain vaiheessa vaivun horteeseen josta herään väsyneenä, myöhässä.

Maanantai.
Väsyttää. Laitan siskolle viestin, kysyn onko mies ok. Saan lyhyen vastauksen "On, nyt." Olivat valvoneet yötä puhelimessa. Pelkään siskon terveyden puolesta. Syyllistän vuoroin itseäni, vuoroin siskoa. Perjantain juhla tuntuu valheelliselta, voiko päivästä syntyä oikeaa iloa?

Kolme hyvin nukuttua yötä, kolme parempaa päivää. Päätän että voi. Maalaan huulet äidiltä joululahjaksi saadulla verenpunaisella huulipunalla (argentiinalaiseen tangoon ajateltu asuste, mainio oivallus äidiltä), harhautan hymyn esiin jos ei muuten!

Mutta viekää pois tämä soppa, minulle ei maistu enää.

sunnuntaina, tammikuuta 08, 2006

Hki-Tallin-Hki

Nojaan leukaa kämmeneen. En saa väsyneesti liukertelevista ajatuksista poimittua yhtään järkevää josta aloittaa. Kädet tuoksuvat voimakkaasti vieraalle käsirasvalle, kukille joita en tunnista. Hoidatin ne hetken mielijohteesta tallinnalaisessa kauneussalongissa aiemmin päivällä. En lakkaa lyhyinä pidettyjä kynsiäni juuri koskaan, sormenpäät tuntuvat oudon jäykiltä ja kömpelöiltä otteita varoessa. Kynsilakka on kuivanut ajat sitten, mutta vieras aine kynnen päällä muuttaa motorista olemista vielä nytkin kun näpyttelen tätä, pysähdyn oikomaan sormiani kesken lauseen.

Aamupäiväinen Helsinki kylpi auringossa kun katamaraani irtosi Kanavarannasta, mutta paria tuntia myöhemmin Tallinnan kaupungin siluetti piirtyi suhruisen tummana horisontissa. Maisemanvaihdos teki silti hyvää. Sain hankittua paitsi vieraat kädet, myös kassillisen kuohuvaa perjantain juhlia varten. Pieni jääkaappini tulee pullistelemaan pelkistä pulloista.

Äh, takkuista, parempi mennä pesemään naama ja kaivautua peiton alle sykkyrään. Raskas pää odottaa unta.

lauantaina, tammikuuta 07, 2006

Ryöstö

Siltä se tuntuu, kun katson tyhjennetyn asunnon ikkunasta alas kadulle ja kohtaan siskon entisen miehen kasvot. Siihen asti tunnelma pienen muuttoväen kesken on ollut rauhallinen, hiljaisen poissulkeva. Suoritamme tehtävää jota kukaan ei toivonut. Ei, jota kukaan ei uskonut vielä kuukausi sitten. Miksi mies tulee paikalle? Miksi kirjahyllyssä edelleen seisoo hääkuva, kuin alttarilla?

Aikaisemmin. Kinkeän pahvilaatikkoa hissistä ja mutisen sen painosta. "Muistot painavat", livahtaa siskolta. "Todellakin", mietin mutten sano mitään. Yritetään saada tämä tehdyksi, yritetään päästä eteenpäin siihen aikaan jolloin ehkä taas on helpompaa. Vaihdan ajatuksia siskon ystävän kanssa, minunkin ystäväni, molemmat kuuluivat kaasokkoon, meitä oli kuusi lähintä tekemässä juhlaa. Mietin kuunnellessani tytön kertomia, niin paljon vihaa siskoani kohtaan, epäymmärrystä. Miten kukaan voi selvitä sen painon alla hengissä? Eikä siskosta näy mikään tunne. Se on pelottavinta. Kuka tämä ihminen on, jonka tunnen elämäniloisena, empaattisena toisista huolehtijana?

Tavarat odottavat pakettiautossa. Seison toisella puolella katua, katse-etäisyyden päässä miehen (poika se vasta on, vaikka tämän jälkeen ei kyllä enää) vieressä, en osaa katsoa silmiin. Onnen ryöstö. Luottamuksen, elämänhalun, itsetunnon. Tuijotan valkoisia tuolinjalkoja pakun takaikkunassa, ne sojottavat ylöspäin tahdottomina. A yrittää täyttää tupakansavuun ja ulkoilmaan kietoutunutta hiljaisuutta nauramalla Pötkön, pienen valkoisen sekarotuisen ihmisrakastajan aiemmalle hysteriakohtaukselle joka kuin napsahtaen vaihtui hellyyden kerjuuksi, keimailuksi. "Aistii lauman tunnelmaa", miettii emäntänsä.

Katson jäistä maata, elottomia ruohontuppoja, kauempana auringon herättämää tyyntä, teräksistä merta. Rakastan sitä niin. Tunteet sekoittuvat pallean kohdalla, hengitän syvään, keuhkoja selvemmiksi.

Pakettiauto kääntyy kulman taakse, minua ei tarvita toisessa päässä, joten halaan ystävän ja miehen ja lähden kävelemään kotiinpäin. Linnut resuisissa pensaissa, varpuset ja tiaiset, laulavat kevättä.

perjantaina, tammikuuta 06, 2006

Pelargonian talviuni

Saarikosken kirjettä lukiessa tulee samanlainen olo kuin välillä blogeja lukiessa, kurkotellaan aidan yli ja tirritetään lautojen raoista. Ihan hiljaa ei koskaan, varsinkaan jos riveillä keinuu tunnistettavaa. Sukupuolisuus Saarikosken kirjassa ei liity kurkistelutunteeseen. Elimet ja niiden yhteensopivuus ovat niin niineen kaikkineen katettu pöytään mielen nähdä, ettei niiden suora katsominen enää ole tirkistelyä.

Verhotumpia ovat tunteet, teksti on ajoittain niin yksinkertaista ja jankkaavaa selontekoa kävelyreiteistä, aamuoksenteluista ja juoma-annoksista, ettei läpi pääse samantien. Melkein salaa, kun nousen kirjan äärestä hetkeksi tajuan lukeneeni jotain hyvin yksityistä. Kaipauksesta, häpeästä, peloista, onnesta (tässä kohtaa [aina] emmin oman kokemukseni oikeutusta, voinko kirjoittaa tähän kokeneeni kirjan näin, jos jokin muu taho onkin täysin eri mieltä, jokin virallisempi, oikeampi jne. Toivotonta, olenhan kuitenkin sitä mieltä että kyse on subjektiivisesta kokemuksesta jota eivät mitkään kirjalliset normit määritä, paitsi tietysti jos oma kokemukseni semmoisia sattuu tangentoimaan. Että oppisin ettei mitään oikeaa tai väärää, ja päästäisin irti.).

Kymmenen vuoden takainen poikaystävä muistutti nuorta Saarikoskea. Se poika runoili minulle matematiikasta (olen siitä lähtien ollut vakuuttunut matematiikan kauneudesta vaikka kouluaineen kanssa olin ikuinen tukiryhmäläinen ja vaikka edelleen panttaan opintojen ensimmäistä kurssia, matikan perusteita. Viimeinen tentti, en tosiaan tee valmistumista itselleni turhan helpoksi.). Kiersimme Ateneumia pysähtyen katsomaan videoteosta jossa aallot löivät rantaan, jatkuvina, loputtomina. Kuuntelin äärettömästä rajatilasta ja ihastuin siinä seistessä poikaan vielä vähän enemmän. Sama poika piti paitsi runoudesta, myös oluesta ja viskistä, jossain vaiheessa niin, etten voinut enempää. Mietin voisinko rakastaa alkoholistia. Ruma, typerä ajatus, ihmistä rakastaisin, tietysti, mutta voisinko elää niin? Niinkuin Tuula, jolle kirjettä kirjoitetaan.

Emme ole törmänneet näiden vuosien aikana kuin kerran. Myöhemmin kuulin, että poika oli opiskellut veneenveistäjäksi ja vielä myöhemmin että hänestä tulisi kuvaamataidonopettaja. Joitain piirtämiään sarjakuvia on tallessa edelleen, vintillä, kirjeenvaihtoineen. Ovat säilyneet mukana neljä tai viisi muuttoa.

Viimeisintä perhepiirin muuttoa tein tänään, autoin siskoa omansa kanssa. Enemmän kuin laatikot, painaa tämän muuton tunnelma. Miltä tuntuu nuoresta miehestä, vastaeronneesta (tai vastaerotusta pitäisi kai kirjoittaa), avata ovi ja astua puolityhjään, matottomaan asuntoon maanantaina? Ajatus lipsuu onnellisiin hääpäivän jälkeisiin kasvoihin, juhlapaikan siivouksen jälkeiseen raukeaan tunnelmaan. Silloin jo sisko on tiennyt. En pysty jatkamaan ajatusta, tuijotan renkaiden alle ajautuvaa katua tuulilasin läpi ja yritän keskittyä muuhun.

Seison uuden rapun portailla odottamassa kun tavaroita lastataan autosta rappuun ja mietin miten kukaan ohikulkijoista voisi arvata muuton teemaa. Nuoria ihmisiä kantamassa kauniiseen taloon iloisen värisiä tavaroita. Päätän enää ikinä olla tekemättä oletuksia ohimennen. Huomenna kannetaan loput, rakastan tätä siskoa, kuitenkin.

Toin vihdoin kotiin isän parvekkeelta siskon kautta majailleen, menneen kesän pelargonian joka istutettiin ruukkuun syksyn tullen. Pelargonia on hyväntuulen kasvi. Omani on jokseenkin räjähtäneen näköinen mutta nypittyäni nuupahtaneet kukinnot ja kuolleet lehdet jää jäljelle suhteellisen terhakka vihreys. Sen tuoksu on lapsuuden. Jossain vintin kirjalaatikoista nukkuu talviunta kirja mummon pelargonioista, se tekisi mieli lukea nyt.

torstaina, tammikuuta 05, 2006

Ettäedeskaksisanaa

saisi kirjoitettua. Keskimäärin kymmenen kirjainta.

Kirjoittaa siitä tein. Mitä tippui välistä. Kronologisesti en suppeassa päivämitassa. Tahdo.

Halusin pilven housuihin kun näin sen kierrätettynä hyllyssä. Ja Nerudaa ja Saarikosken Dublinissa. Halusin Laineenkin vaikken tiedä miksi. Ja paperia puista. Puisevia juttuja metsästä, pelkään saaneeni. Toivon muuta. Mutikassa kun poimii niin ei tiedä saavansa. Mitään.

Täti, myyjätär tuskin, omistaja. En tahdo täditellä, mutta puheensa sointi ei jätä vaihtoehtoa. Kolminkertaisiksi venytettyjä, myöntyviä vokaaleja. Niiitä. "Niiihn, se on niin onnekasta, kun löytää. Kun ei koskaan voi tietää, yyym." "Ennakolta mitä hyllyssä."

Laskimme hinnan kahdestaan, pinolle. Yhdessä laskimme, ja hän yksin laski hintaa. Lukenen tuon kolmen euron arvosta. Laskin portaat lempiliikkeestä. Kadulle. Ajatus kassissa. Jota arvo painoi tai oli painamatta. Kuinka sen voi tietää, kokemisen arvon ennakolta?

Pidemmällä mutta lähellä, punahuulinen nainen painoi neulan kyynärtaipeen siniseen. Elin sitä viittäsataa milliä punaista joka yksin minut määrittää (tämä ei ole totta, en ole harvinainen tyyppi, vereltäni). Ajattelin. Pentin ajatellessa tahmeilla sanoilla rakkaastaan sivulla kuusi. Ei rakastaan voi nussia. Vai voiko, jos on mies? Jos rakastaa niin rakastaa, vaikka kuinka sitten visuaalisesti. Naisen perspektiivi. En osaa kuperkeikkaa ymmärrykseen.

Päässä enemmän kuin kaksi sanaa.

keskiviikkona, tammikuuta 04, 2006

Aquellos ojos verdes ja yritys nähdä työ työnä

Punastun yllätyksestä kun luulen kuulevani tilintarkastajalta kysymyksen johonkin vuodenvaihteen tarkastettavaan liittyen, mutta katseittemme kohdatessa kuulenkin nimeni jatkona ".., älä ota meidän kyselyistä stressiä, ethän?". Omanikäiseni pojan ääni on vilpitön ja katse varmistelee viestiä (en tiedä missä iässä ylitän sillan tyttöpojasta naismieheen. Vieläkään, kolmenkympin kynnyksellä en osaa puhua miehestä, tai jos, niin en ainakaan tässä tilanteessa. Ehkä se liittyykin enemmän tilanteen tunnekokemiseen kuin johonkin tiettyyn ikään, hämmennyin välittömyydestä 'väärässä paikassa', kun toisaalta olen tännekin kirjoittanut suhteen toisesta osapuolesta Miehestä miehenä.). Mutisen jotain epämääräistä pehmeästä laskusta työhön ja loppiaisen pyhistä ja poistun huoneesta kiireessä, muka.

Vierailijan, työyhteydessä, välittäminen hämmentää, omilta työkavereilta kommentin kuuleminen olisi ollut paremmin odotettavissa, oma reaktio ennakoidumpi (en ole varma tarkoitanko tällä näytellympi vs rehellisempi, tuskin olisin punastunut samalla tavalla kuitenkaan). Tuntui se hyvältä myös, kuten vastaanotto ylipäänsä, siis siinä mielessä ettei sitä varsinaisesti ollut, sain rauhassa laskeutua. Asettunut en ehkä vielä ole, muttei siihen kauaa mene. Mukaunohdetut toimet nousivat selkärangasta kyynärvarren kautta etusormeen, hiiri löysi järjestelmistä oikeat valikot ja sormet näppäilivät tutut puhelinnumerot lihasmuistilla katseen keskittyessä muuhun.

Lihasten rutiinivarmuuden vastapainona on oman olon häilyväisyys, ottaa rauhallisesti, olla varovainen työnteon suhteen, en ole varma ymmärränkö näitä. Ohimoilla säihkii tekemisen lyhytjännitteinen päällekäisyys, kirjoitan vastausta meiliin, puhelin soi, vastaan, selvitän, yhdistän, joku huutaa huoneen toiselta puolelta kysyäkseen yhteystietoja omaansa, huudan vastauksen, jatkan kirjoittamista, selän taakse ilmaantuu uusi kysyjä, lupaan palata, pöydänkulmalle jää selvitettävän paperit, puhelin soi, jne jne..

Työnteon zen, mikä lie, sitä pitää oppia harjoittamaan, ajatuksella työ työnä, ei työ elämänä.

Ooommmm.... ja silleen.

***
Niin vielä, taustalla laulaa Nat King Cole ihanasti, amerikaksi espanjaa murtaen "...no saben las tristezas que en mi alma han dejado, aquellos ojos verdes, que yo nunca besaré.." suloista, suloista. Lontoosta löytyneen in the mood for love-soundtrackin suosikkiraita.

Töihin!

Herään unesta jossa jalkakäytävä korttelissa, jossa työpaikkani sijaitsee, on aukaistu leveäksi kuiluksi sähkö- tai putkitöiden vuoksi. Joka puolelle ihmetteleviä, hermostuneita ihmisiä, paikoin työmiehet ovat rakentaneet huteria ylityskohtia laudoista ja mullasta, kummallisia tikapuuasetelmia joiden yli on kiivettävä jos mielii rakennukseen.

Yritän vuorollani ylitystä, olen jo pahasti myöhässä ensimmäisenä työpäivänäni pitkän poissaolon jälkeen. Työmiehet ovat nuoria poikia, kaikilla kiire, tilanne on kaoottinen. Kinkeän itseni toiselle puolelle puista, kokoontaitettavia tikapuita muistuttavaa kyhäelmää, ja saan itseni hilattua melkein perille tukevalle maalle. Tikapuurakennelma natisee, jään jaloistani kiinni roikkumaan ylävartalo osittain kuilun yllä. Kukaan ei ehdi apuun, tuen yläselkää huteraan vanerilevyyn joka on levitetty maahan työpaikkani edustalle, osana rakennusmiesten työpaikkaa. Makaan voimattomana maassa, likaisena. Katselen ihmisiä ympärilläni joista yksikään ei pysähdy auttamaan minua ylös, pois kuilun päältä retkottamasta.

Lopulta joku tulee, pääsen ala-aulaan, mutta hissit eivät toimi, kerrosnumerot ovat paneelissa tuplasti enkä tiedä kumman sarjan napin valita. Painelen molempia seitsemännen kerroksen nappeja, mutta joudun hissistä ulos kuudennessa kerroksessa. Hermostuneena, myöhässä ja vieraan oloisessa hissiaulassa arvon kummat kaksista portaista johtavat työpaikalleni, kunnes satunnainen henkilö, tyttö yläasteeltani, jonka kanssa en ole ollut tekimissä edes kouluaikana, lähtee nousemaan kierreportaita ja sanoo olevansa menossa osastolleni.

Portaista, joiden askelmasiivut ovat korkeat ja jotenkin irrallaan toisistaan, puuttuu sivukaide kokonaan. Nousen kerroksia, enemmän kuin yhden ja lopulta perillä, ylimmällä portaalla istua kyhjöttää myyntijohtajamme, tunnettu miehisestä olemuksestaan ja jutuistaan, ja tuhertaa itkua. Vaimonsa on juuri vaatinut avioeroa kummallisin perustein.....

Huu, ja nyt uusi yritys valvetodellisuuden puolella, on jo kiire.

tiistaina, tammikuuta 03, 2006

Sirpaleista peilailua

Tuntuu hyvältä painaa kämmenet ja jalkapohjat vaaleansinisen joogamattoni pehmeästi myötäilevään, paljaan ihon alla jämäkän nihkeältä tuntuvaan pintaan. Harjoitus on ohi hetkessä. Loppurentoutuksessa keskityn erityisesti kasvoihin, poskia pakottavasta purennasta on tullut jokapäiväistä. Kotiinpäin Annankatua alas kävellessäni en ohita montaakaan kulkijaa, alempana ohi suhahtavaa kuuttatoista lukuunottamatta kadut ovat liikenteeltä hiljaiset.

***
Aurinko kipusi tänään taivaalle viimeisen sairaslomapäivän kunniaksi (tai siis pilvet väistyivät, tuskin aurinko harmaimpinakaan päivinä jättää nousematta). Suuntasin Eiranrantaan, lempipaikalle kallioiden tuntumaan. En tiedä kauanko siinä seisoin, vasen kylki merelle päin. Tyyni peilasi valoa niin voimakkaasti ettei mereen saanut katsekontaktia niin kuin yleensä. Ajatukset tempoilivat hetken mutta vapautuivat sitten omille teilleen tehden tilaa aisteille. Keskityin kuuntelemaan maiseman ääntä, jossa sekoittuivat tuttuina, telakan peltiseinäisten hallien kaiuttamina kaivinkoneen kolina ja rekka-autojen peruutus-varoitusäänet vapautetun veden liplatukseen (liplatus on kesän onomatopoetiaa, sen kuuleminen tammikuussa teki olon hennon epätodelliseksi). Tajusin ikävöineeni rautahevosia jotka asianlaidoista johtuneista reittimuutoksista ovat hetkellisesti omalla kartallani jääneet pimentoon. Ne seisoivat hiljaa talojen kattojen takaa maisemaa valvoen.

Jatkoin rannanviertä laiskasti itäänpäin, Karusellilla juutuin seuraamaan sorsaparven pujottelua sulassa kelluvien ohuiden jäälauttojen seassa. Vajaan kymmenen minuutin tarkkailulla parvesta erottui jo persoonia, niitä jotka kääntyivät esteen kohdatessaan luovuttaen takaisinpäin avointa väylää etsimään, niitä jotka kimmastuivat hidasteille ja pyrähtivät lyhyeen lautan ylittävään pikaliitoon sulkiaan jälkeenpäin pöyhistellen ja toisaalta muutama, jotka sitkeästi yrittivät kangeta itsensä liukkaalle lautalle, ja kun lopulta onnistuivat, vaappuivat määrätietoisesti siitä yli ja jatkoivat uintiaan tyynesti eteenpäin.

Sää antoi ennakkoa kevään kävelylenkeistä. Lapaset ja pipo tuntuivat liialta, Ursulan kohdalta Kaivopuistoon taittaessani tunsin auringon lämmön takin läpi.

***
Olen tehnyt tänään ensimmäisen yrityksen aukaista joitain polkuja liittyen perhettä traumatisoineeseen siskon avioeroon. Käynyt kirjeenvaihtoa siskon ja äidin kanssa. Olen pitänyt asiaa syrjässä, rakastanut kaikkia mitan päästä koittaessani hahmottaa kuka on tämä siskoni joka tekee asioita joita en voi hyväksyä mutta joiden syyt jotenkin ymmärrän. Käännellyt kuutiota, ymmärtänyt joka nurkkaa ja sivua, mutten kuitenkaan palojen summaa. Paah, tätä elämän epäsymmetrisyyttä. En näköjään edelleenkään ole eilistä kypsempi tässä asiassa, enkä halua tassutella tänne asian ympäriltä, heitellä viittauksia johonkin josta en ole valmis avoimesti kirjoittamaan.

Parempi ruveta yöpuulle, huominen on uusi ja enemmänkin.

maanantaina, tammikuuta 02, 2006

Prokofievin tahtiin

Huuhdon silmät ja kiirehdin Kamppiin, P odottaa metroasemalla. Kestää mauttoman mozzarellasalaatin loppuun ennen kuin saan kerrottua joulunaluskuulumiset. Sen jälkeen olo helpottaa, asian panttaaminen saa mielen ja suun solmuun, mutta Engelissä kahvilla puhe kulkee taas normaalisti, kuuntelen ystävän matkakuulumiset ja pohtiessani seuran puutetta haaveilemalleni Kuuban-matkalle ystävä ilmoittautuu topakasti mukaan. A planear entonces!

Tällä ystävällä on tapana täydentää poispyyhittyjä lapsuudenmuistojani. Saan perspektiiviä oman tunneskaalani puutteisiin. Olen pienestä asti ollut huono ilmaisemaan vihan ja pettymyksen tunteita, ääneen siis. Mieluummin olen kuulemma vetänyt kengät jalkaan, takin niskaan ja kävellyt ovesta ulos tokaisten vain lähteväni. Ilman selityksiä, sulkenut ihmiset ulkopuolelle hiljaisuudellani. Näistä en itse muista mitään. Tai muistan hajanaisesti, hiljaisuuden joka upottaa kuin mättäinen suo, hiljalleen syvemmälle, saappaat nielevät vettä mutten osaa huutaa apua. Vaikenen syvemmin kunnes aikaa on kulunut tarpeeksi, suuttumuksen suo hetkellisesti kuivahtanut. Saappaan kuivannut unohdus.

Pelkään tuota mennyttä patoamista mutta ehkä ei pitäisi. Ehkä mieli on armelias ja vapauttaa käsiteltäväksi sen mihin kussakin hetkessä kykenen. Ehkä.

Piristyn rakkaan kaverin seurassa. Ja varmaan myös siksi, että löydän mahtavan synttärimekon joka tosin maksaa aivan liikaa, mutta on sentään kotimaista tekoa. Kotona huomaan rakkaimman huonekaluni, äidin lapsuudenkodista periytyvän kirjahyllyn uuden ryhdikkyyden. Siivosin hyllyn uuteen uskoon aamulla ennen itkuja ja unohdin tarkastella järjestelyn tuloksia. Kirjat seisovat taas hetkellisesti suoraselkäisinä. Päädyin epämääräiseen, mutta kirjastoni kapeudelle sopivaan tunnepitoiseen luokitteluun. Runot, venäläiset, yhteiskunta, kotimaiset, käännetyt suosikit, käännetyt unhokit, taidekirjat, kirjoittamis-kirjallisuus, sanakirjat.

***
Pala palalta. Opettelen askeleita, ryhtiä. Tunnustelen tietä omaa kohti.

Kieltämys

Jostain se taas ilmestyy, itku. Viikko onkin mennyt kuivin silmin. Huojun sängynlaidalla suu auki, silmät valuen, yrittäen samalla ymmärtää mihin mielen yllykkeeseen keho reagoi tällä tavalla.

Mietin suljettua olemusta joka on kuin käännetty selkä josta muodostuu seinä joka aukeaa kämmeneksi josta piirtyy liikennemerkki joka viestii kulun kiellon joka edeltää porttia joka muuttuu oveksi jonka takana seison, empien.

Mietin hiljaisuutta joka on viestien välillä joka kaikuu asian käsittelyn lopettavan pisteen jäljiltä joka asettaa rautalankaisen rajan. Joka on kuin kielto.

Näen aidatun tilan johon pääsee jos tietää jos on sellainen jos on jotakin muuta.

Kieltäydyn näkemästä tilaa joka aukeaa ympärilläni joka on vapaa
juosta
tanssia
lojua
ajatella
puhua
kertoa
piirtää
syödä
juoda
hengittää
jakaa.

Joka on minun. Josta liikkuminen on esteetöntä. Jos haluan.

sunnuntaina, tammikuuta 01, 2006

Pitkospuita pitkin

Pinaattipilvi täyttää hetkeksi pannun, sen voimakas vihreä on aina ilon aihe. Valkosipuli tuoksuu, mietin hetki sitten läpilukemiani blogisuosikkeja. Miten kauniisti ihmiset kirjoittavat vuoden vastaan! Onnellisina menneestä, rauhallisina uuden odotuksessa. Ajatuksissani en huomaa huuhdella pinaatinlehtiä, poimin pannusta multaa, myöhässä jo. En jaksa välittää juuri nyt, hymyilen, pää leijuu harteilla eilisen viinin kuplista kevyenä.

Aiemmin päivällä, vuoden kolmannellatoista tunnilla kävelemme metsässä. Yön aikana satanut lumi on solminut petollisen liiton jäisen maan kanssa, reisilihakset tekevät töitä tasapainon eteen. Tassutelen kuitenkin pää pystyssä, lumottuna. Huurteiset männyt vaativat katsomaan, hengittämään ylöspäin majesteetillista hiljaisuuttaan. Kiipeämme pururadalla kallionlakea kohti, taivas roikkuu niin alhaalla että melkein uskon ylettäväni jos varvistan. Sen vaaleassa ei ole harmaata. Maisema, tila jossa etenemme tuntuu madaltuvan mitä ylemmäs pääsemme, mutta sen avaruus ei katoa.

Rata kaartuu alamäkeen, poikkeamme rantaan vievälle polulle. Mäntyjen punervat rungot, kaislaharjan murrettu keltainen, vihertävän harmaa jähmeä meri, mikään ei riitele. Pysähtelen vähän väliä lyhyesti, en saa katsetta irti kuuraisista koivunrungoista. Ne eivät ole puita ollenkaan taipuessaan merelle päin, valon rytmiin, lehdettöminä. Pikemminkin tanssivia varsia, rungon sisään vangittuja metsänneitoja odottamassa vapauttajaansa, auringonpoikaa. Mietin miltä tämä metsästä ja merestä yhdistelty maisema näyttää kesällä.

Pitkospuut ovat jäästä liukkaat, on parempi polkea jälkiä lumisiin mättäisiin. Poimin jäisen kävyn taskuun, unohdan sen saman tien ja muistan uudestaan vasta sisällä nenäliinaa kaivaessani.

Viini, valvominen, tunnepitoinen muutoksen odotus. Pää täynnä poukkoilevia ajatuksia. Uusi on vahvasti läsnä tässä hetkessä sekoittuen vanhaan, jo olemassa olevaan. Kohisee. Minä muutun, voimistun.