Varpaillaan

Selailin tänään Aki Salmelan Leikitäänkö kotia-runokokoelmaa Akateemisessa. Eräs runoista, jonka nimen muistan luultavasti väärin ("Kirjoitus marginaalissa" voisi olla aika lähellä oikeaa), tuntui pukevan sanoiksi ainakin osan niistä ristiriitaisista surusyyllisyydenpelkoymmärryshuolirakkaus-ajatuksista joita itse en saa muotoiltua rakkaalle ihmiselle tämän vaikeaa tilannetta myötäeläessäni.

Runo käsittelee elämän hienovaraisia sattumia ja avoimia vastauksia jotka eivät sulkeudu. Kysyminen ei yksin riitä, on elettävä eteenpäin, ehkä korkeintaan suljettava kysymyksiä pois (?). Luin runon useaan otteeseen, mutta tätä kirjoittaessani en siteeraa sanaparia enempää oikeasta tekstistä, ajatukset ovat omiani, huteran muistini heijastumia. En vielä raaskinut ostaa kirjaa itselleni vaikka Salmelan edellistä tekeekin mieli aika ajoin (runot ovat mieliteko siinä missä suklaakin, ehdottomasti).

Kierrätän toisen ajatuksia koska omani tulevat liian läheltä, liian tutuin sanoin. Niille on suojakilvet olemassa, valmiina muurin kylkeä vasten nojaamassa vaaran, ts. tyrkyttävien, jankuttavien, vaativien, isosiskon ajatusten eteen nostettaviksi.

Sipsutan asian ympärillä niinkuin parhaiten taidan. Kuuntelen, pidätän hengitystäni, jännitän seuraavaa vastausta kuin kyseessä olisi miljoonapotti ja itse tiedän minkä vaihtoehdon valita, mutten voi sitä yleisöstä huutaa. Enkä tietenkään tiedä. Beessä ja ceessä on molemmissa puolensa, mutta deetäkään ei voi täysin sulkea pois.

Oikeassa elämässä, tässä, ei studion kello tikitä, peli ei katkea väärään valintaan, mutta puntaroitava on, valittavakin lopulta, jatkaakseen. Tulevan, eheämmän elämän kannalta ylihypityillä knoppikysymyksillä on merkitystä. Seuraavassa visassa samat detaljit kysytään vain uusin sanankääntein.

Yritän aineellistaa rakkauden ja ymmäryksen kädestä käteen ojennettavaksi, "ota tämä rakkaus, jotta tietäisit", huokua yli joka halauksella.