Viiveellä, koko ajan
Päivät harppovat, yöt venyvät pituutta.
Aika venyy ja kiertyy.
Ajateltavaa sataa tasaisesti, päättäväisesti, niinkuin pumpulin kevyt pakkaslumi sataa tuulettomalla säällä, laskeutuu peittämään odottavan takinkaulusta, puiston porraskaidetta, kylmettynyttä nurmikkoa. Koko ajan uutta. Hyviä ajatuksia, oivaltavia, surullisia, vääjäämättömyydessään ja selkeydessään lohduttomilta tuntuvia. Pohjimmiltaan kauniita ja syvästi lohduttavia kuitenkin, pysyäkseni ristiriidoissa itseni kanssa.
Eilen piti kirjoittaa aiheesta perturbatio anxifera et depressiva mixta. Niin lukee sairaslomaa jatkavassa lääkärintodistuksessa, joka kirjoitettiin työnantajalle eteenpäin toimitettavaksi.
Mutta tänään, pitkän illan, nukkumattoman yön ja pidemmän aamun jälkeen elän jo seuraavaa,
rakkauden loputonta teemaa. (Voi rakas kuinka sinua rakastan.)
Tai oikeastaan elän rakkauden tiivistymää, joka tänä aamuna sovitun johdosta valuu silmäkulmista ja turisee nenästä (ts. hetki oli kaunis vaikka kuvaus ontuu, ja sitten toisaalta, keittiönpöydän ääressä eivät teetä juoneetkaan jumalhahmot vaan kaksi hämmentynyttä, inhimillistä kokonaisuutta, kaksi paikoiltaan poisnaksautettua puolikasta).
Elämä on kummallinen sekamelska oikeita tunteita väärässä ajassa, väärää olemista oikean ihmisen kanssa. En mitenkään pystyisi tässä käymään niitä keskusteluja joihin epäsuorasti ja lukijalta epäkohteliaasti peitellen viittaan, siksi tämän postin kirjoittaminen on oikeastaan vain yhdenlaista nenänniistämistä, oman olon purkua (parkuakin ju-huu).
Tiedän että tästäkin selvitään, rakkaus ei lopu tai katoa, jatkuu vain eri muodossa, niin sanovat ja haluan uskoa.
Aika venyy, matelee.
Tulisi se seuraava aamu ja hyasintin tuoksu. Ja yksi hyvin nukuttu yö.
Aika venyy ja kiertyy.
Ajateltavaa sataa tasaisesti, päättäväisesti, niinkuin pumpulin kevyt pakkaslumi sataa tuulettomalla säällä, laskeutuu peittämään odottavan takinkaulusta, puiston porraskaidetta, kylmettynyttä nurmikkoa. Koko ajan uutta. Hyviä ajatuksia, oivaltavia, surullisia, vääjäämättömyydessään ja selkeydessään lohduttomilta tuntuvia. Pohjimmiltaan kauniita ja syvästi lohduttavia kuitenkin, pysyäkseni ristiriidoissa itseni kanssa.
Eilen piti kirjoittaa aiheesta perturbatio anxifera et depressiva mixta. Niin lukee sairaslomaa jatkavassa lääkärintodistuksessa, joka kirjoitettiin työnantajalle eteenpäin toimitettavaksi.
Mutta tänään, pitkän illan, nukkumattoman yön ja pidemmän aamun jälkeen elän jo seuraavaa,
rakkauden loputonta teemaa. (Voi rakas kuinka sinua rakastan.)
Tai oikeastaan elän rakkauden tiivistymää, joka tänä aamuna sovitun johdosta valuu silmäkulmista ja turisee nenästä (ts. hetki oli kaunis vaikka kuvaus ontuu, ja sitten toisaalta, keittiönpöydän ääressä eivät teetä juoneetkaan jumalhahmot vaan kaksi hämmentynyttä, inhimillistä kokonaisuutta, kaksi paikoiltaan poisnaksautettua puolikasta).
Elämä on kummallinen sekamelska oikeita tunteita väärässä ajassa, väärää olemista oikean ihmisen kanssa. En mitenkään pystyisi tässä käymään niitä keskusteluja joihin epäsuorasti ja lukijalta epäkohteliaasti peitellen viittaan, siksi tämän postin kirjoittaminen on oikeastaan vain yhdenlaista nenänniistämistä, oman olon purkua (parkuakin ju-huu).
Tiedän että tästäkin selvitään, rakkaus ei lopu tai katoa, jatkuu vain eri muodossa, niin sanovat ja haluan uskoa.
Aika venyy, matelee.
Tulisi se seuraava aamu ja hyasintin tuoksu. Ja yksi hyvin nukuttu yö.
Kommentit