Seisokki
Huomioin vasta hetki sitten että tänään olemme talven laella, klikattuani itseni sanoihin. Muistan ohuesti unisen mietteen nopeasta hämärästä aiemmin iltapäivällä, kun kääriydyin päiväunille. No, huomenna se on jo hitaampi, hämärä.
Keho on sitonut itseensä tiukasti osan joulukuun tunnemankelista. Huomaan sen joka ilta ennen nukahtamista ja herätessä, kasvolihakset ovat kireät, hellät puolustuspurennasta. Mistään varsinaisesta rentoutumisesta ei voinut puhua myöskään maatessani tunti sitten joogatunnin päätteeksi pimennetyn lämpimän salin lattialla kehoani kuunnellen. Otsasta lähtien, silmäluomet, posket, leuka, jäykkää, värisevää massaa. Surumaski.
Voikohan unohtunutta hymyä harjoittaa? Voisin ainakin kokeilla. Johnstonen Impron opein, selkä peiliin päin otan ilkikurisimman virneen minkä osaan tai sydämellisimmän hymyn jonka koskaan olen kenellekään suonut ja käännän kasvot peiliin päin. Keith Johnstonen mukaan maskin pitäisi alkaa elää kuin itsestään, kummuten kantajastaan. Kirjassa esimerkit ovat paikoin enemmän kuin jännitäviä, maestro kertoo kuinka oppilaasta riippumatta tietyt naamiot herättävät eloon aina samankaltaisia hahmoja, naamion kantajat ovat maskinsa hallussa, "..they become possessed".
Saan kyllä jo hymyntapaisen taiottua ilman harjoitustakin. Riittää että tepastelen huoneen poikki vihreän ryöpyn alta, teen sitä käytännössä koko ajan kun tässä asunnossa kaikki on kolmen askeleen päässä.
Joogatunnin päätteeksi kiersin vielä Lippupalvelun kautta hakemassa liput flamencofestareille. Kerro minulle sade-teoksen teemat tuntuivat ajankohtaisilta, vien siskon Savoyhin helmikuussa.
Tein tänään kaiken listaltani kirjastossakäyntiä lukuunottamatta. Vielä lasillinen magnesiumia unentuloon ja toive jonnekin unienvartijalle ettei tänä yönä tarvitsisi herätä kolmelta pyörimään.
Keho on sitonut itseensä tiukasti osan joulukuun tunnemankelista. Huomaan sen joka ilta ennen nukahtamista ja herätessä, kasvolihakset ovat kireät, hellät puolustuspurennasta. Mistään varsinaisesta rentoutumisesta ei voinut puhua myöskään maatessani tunti sitten joogatunnin päätteeksi pimennetyn lämpimän salin lattialla kehoani kuunnellen. Otsasta lähtien, silmäluomet, posket, leuka, jäykkää, värisevää massaa. Surumaski.
Voikohan unohtunutta hymyä harjoittaa? Voisin ainakin kokeilla. Johnstonen Impron opein, selkä peiliin päin otan ilkikurisimman virneen minkä osaan tai sydämellisimmän hymyn jonka koskaan olen kenellekään suonut ja käännän kasvot peiliin päin. Keith Johnstonen mukaan maskin pitäisi alkaa elää kuin itsestään, kummuten kantajastaan. Kirjassa esimerkit ovat paikoin enemmän kuin jännitäviä, maestro kertoo kuinka oppilaasta riippumatta tietyt naamiot herättävät eloon aina samankaltaisia hahmoja, naamion kantajat ovat maskinsa hallussa, "..they become possessed".
Saan kyllä jo hymyntapaisen taiottua ilman harjoitustakin. Riittää että tepastelen huoneen poikki vihreän ryöpyn alta, teen sitä käytännössä koko ajan kun tässä asunnossa kaikki on kolmen askeleen päässä.
Joogatunnin päätteeksi kiersin vielä Lippupalvelun kautta hakemassa liput flamencofestareille. Kerro minulle sade-teoksen teemat tuntuivat ajankohtaisilta, vien siskon Savoyhin helmikuussa.
Tein tänään kaiken listaltani kirjastossakäyntiä lukuunottamatta. Vielä lasillinen magnesiumia unentuloon ja toive jonnekin unienvartijalle ettei tänä yönä tarvitsisi herätä kolmelta pyörimään.
Kommentit