I wish I knew how it would feel

Työuupumus sanaa toistellessa poskitaskut tuntuvat täyttyvän pumpulitupoilla tai hammaslääkärin ruiskuttamalla puudutusnesteellä. Sanan kangerteleva pyöreys - m:n ja p:n tylppyys yhdistettynä ponnettomaan u:hun - kuvaa oikeastaan sananmukaista tilaa aika hyvin.

Olo on laimea ja varsin ponneton työterveydestä takaisin töihin kävellessä, sairaslomatodistus lapasessa kaksinkerroin taiteltuna (vai onko se sairausloma? vierastan tätä virallista muotoa). Tätä siis olen? Vajaa kolmekymppinen, valmistumaton ja nyt virallisesti väsynyt. Potkisin lokerot nurkkaan jos jaksaisin, mutta juuri nyt on helpompaa istua laatikonpohjalla, korkeintaan heijata itseään puolelta toiselle, niinkuin lapsena pahvilaatikoiden muuntuessa leikin mukaan linnasta lentokoneeksi.

Esimiehet, kaksi lähintä, ovat suhtautuneet liikuttavan ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Naisen kyyneleet eivät kai koskaan ole helppoja miehen katsella, mutta varsinkin toisella, omanikäisellä tehtävässään tuoreella poika-miehellä (en keksi muutakaan sanaa jolla kuvata tätä aikuista mutta vielä poikasta miestä) on tekemistä löytää ulos työjargonin takaa lohduttavien sanojen pariin. Ymmärrän onnekkuuteni työpaikan suhteen. Empatia on vaikea laji, eikä mikään itsestäänselvyys työn kontekstissa, jossain toisessa paikassa olisin saattanut jäädä täysin yksin riittämättömyyden tunteeni kanssa.

En mieti ensimmäistä kertaa että tämä kuvio on nurinkurinen. Puolentoista viikon ajan pitäisi keskittyä lepäämiseen, syömiseen ja ulkoiluun. Siihen normaaliin elämään, jonka työ on tehnyt mahdottomaksi. Toimettomuudessa on omat pelonaiheensa, mutta myös suurta helpotusta. En muista milloin olisin viimeksi pyöräillyt tai kävellyt keskipäivän valossa ja kiireettä.

Viikonlopun ajatukseen oleennuttuani olo alkaa helpottua, ehkä selviänkin tästä, osaankin levätä ja herätä mieli rauhallisena. Lihakset raukeina ilman öisen jännityspurennan kipeyttämiä poskilihaksia ja vatsasta kumpuavaa ahdistusta joka saa käpertymään sikiöasentoon peiton alla kun mieli ymmärtää uuden aamun. Jospa pystynkin rauhottamaan ajatukset yhden kirjan sivuille, uskaltaa upota vaikkapa niihin Paustovskin ajatuksiin elämästä, joita ystävä suositteli. Kertomus elämästä-sarjan ensimmäinen osa odottaa jo pöydännurkalla.

Tämänhetkiseksi sillankaidebiisiksi muodostunut Nina Simonen I wish I knew how it would feel to be free soi taustalla. Laulun sanoissa on surua mutta sointi toiveikas. Sillankaide tekee veden ylityksen turvalliseksi, rajaa pois pudotuksen.

Kommentit

marinadi sanoi…
Voimia ja jaksamista! Välillä on levättävä, vaikka sitten virallisen lähetteen saattelemana.
viive sanoi…
Niin se taitaa olla. Kun sain sen omien voimien rajallisuuden tunnustamisen kynnyksen yli kivuttua on oleminen ollut helpompaa.

Kiitos voimalähetyksestä, taisit olla myös ensimmäinen virallinen ei-spam kommentoija nurkkauksessani :)
tuuli sanoi…
Sanojen analysointi on kiinnostavaa. Sanaleikkiä. Sitä harrastin paljon joskus kauan sitten kun kirjoittaminen oli päivittäistä ja sille oli enemmän aikaa. Mikä tässä ajassa on vialla kun aika on aina lopussa tai sitä on lähtökohtaisesti liian vähän?
Kysyn vaan.
Sinulle valoa ja lämpöä sylillinen!
viive sanoi…
Valoa syntyi juuri lisää kun asensin halogeenipallukat eteiseen, jouluvaloina ne myytiin mutta kutsun niitä mieluummin talvivaloiksi, vähän niinkuin talvirenkaat, suojaavat liukkailla ja hämärässä.

Suositut tekstit