I wish I knew how it would feel
Työuupumus sanaa toistellessa poskitaskut tuntuvat täyttyvän pumpulitupoilla tai hammaslääkärin ruiskuttamalla puudutusnesteellä. Sanan kangerteleva pyöreys - m:n ja p:n tylppyys yhdistettynä ponnettomaan u:hun - kuvaa oikeastaan sananmukaista tilaa aika hyvin.
Olo on laimea ja varsin ponneton työterveydestä takaisin töihin kävellessä, sairaslomatodistus lapasessa kaksinkerroin taiteltuna (vai onko se sairausloma? vierastan tätä virallista muotoa). Tätä siis olen? Vajaa kolmekymppinen, valmistumaton ja nyt virallisesti väsynyt. Potkisin lokerot nurkkaan jos jaksaisin, mutta juuri nyt on helpompaa istua laatikonpohjalla, korkeintaan heijata itseään puolelta toiselle, niinkuin lapsena pahvilaatikoiden muuntuessa leikin mukaan linnasta lentokoneeksi.
Esimiehet, kaksi lähintä, ovat suhtautuneet liikuttavan ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Naisen kyyneleet eivät kai koskaan ole helppoja miehen katsella, mutta varsinkin toisella, omanikäisellä tehtävässään tuoreella poika-miehellä (en keksi muutakaan sanaa jolla kuvata tätä aikuista mutta vielä poikasta miestä) on tekemistä löytää ulos työjargonin takaa lohduttavien sanojen pariin. Ymmärrän onnekkuuteni työpaikan suhteen. Empatia on vaikea laji, eikä mikään itsestäänselvyys työn kontekstissa, jossain toisessa paikassa olisin saattanut jäädä täysin yksin riittämättömyyden tunteeni kanssa.
En mieti ensimmäistä kertaa että tämä kuvio on nurinkurinen. Puolentoista viikon ajan pitäisi keskittyä lepäämiseen, syömiseen ja ulkoiluun. Siihen normaaliin elämään, jonka työ on tehnyt mahdottomaksi. Toimettomuudessa on omat pelonaiheensa, mutta myös suurta helpotusta. En muista milloin olisin viimeksi pyöräillyt tai kävellyt keskipäivän valossa ja kiireettä.
Viikonlopun ajatukseen oleennuttuani olo alkaa helpottua, ehkä selviänkin tästä, osaankin levätä ja herätä mieli rauhallisena. Lihakset raukeina ilman öisen jännityspurennan kipeyttämiä poskilihaksia ja vatsasta kumpuavaa ahdistusta joka saa käpertymään sikiöasentoon peiton alla kun mieli ymmärtää uuden aamun. Jospa pystynkin rauhottamaan ajatukset yhden kirjan sivuille, uskaltaa upota vaikkapa niihin Paustovskin ajatuksiin elämästä, joita ystävä suositteli. Kertomus elämästä-sarjan ensimmäinen osa odottaa jo pöydännurkalla.
Tämänhetkiseksi sillankaidebiisiksi muodostunut Nina Simonen I wish I knew how it would feel to be free soi taustalla. Laulun sanoissa on surua mutta sointi toiveikas. Sillankaide tekee veden ylityksen turvalliseksi, rajaa pois pudotuksen.
Olo on laimea ja varsin ponneton työterveydestä takaisin töihin kävellessä, sairaslomatodistus lapasessa kaksinkerroin taiteltuna (vai onko se sairausloma? vierastan tätä virallista muotoa). Tätä siis olen? Vajaa kolmekymppinen, valmistumaton ja nyt virallisesti väsynyt. Potkisin lokerot nurkkaan jos jaksaisin, mutta juuri nyt on helpompaa istua laatikonpohjalla, korkeintaan heijata itseään puolelta toiselle, niinkuin lapsena pahvilaatikoiden muuntuessa leikin mukaan linnasta lentokoneeksi.
Esimiehet, kaksi lähintä, ovat suhtautuneet liikuttavan ymmärtäväisesti tilanteeseeni. Naisen kyyneleet eivät kai koskaan ole helppoja miehen katsella, mutta varsinkin toisella, omanikäisellä tehtävässään tuoreella poika-miehellä (en keksi muutakaan sanaa jolla kuvata tätä aikuista mutta vielä poikasta miestä) on tekemistä löytää ulos työjargonin takaa lohduttavien sanojen pariin. Ymmärrän onnekkuuteni työpaikan suhteen. Empatia on vaikea laji, eikä mikään itsestäänselvyys työn kontekstissa, jossain toisessa paikassa olisin saattanut jäädä täysin yksin riittämättömyyden tunteeni kanssa.
En mieti ensimmäistä kertaa että tämä kuvio on nurinkurinen. Puolentoista viikon ajan pitäisi keskittyä lepäämiseen, syömiseen ja ulkoiluun. Siihen normaaliin elämään, jonka työ on tehnyt mahdottomaksi. Toimettomuudessa on omat pelonaiheensa, mutta myös suurta helpotusta. En muista milloin olisin viimeksi pyöräillyt tai kävellyt keskipäivän valossa ja kiireettä.
Viikonlopun ajatukseen oleennuttuani olo alkaa helpottua, ehkä selviänkin tästä, osaankin levätä ja herätä mieli rauhallisena. Lihakset raukeina ilman öisen jännityspurennan kipeyttämiä poskilihaksia ja vatsasta kumpuavaa ahdistusta joka saa käpertymään sikiöasentoon peiton alla kun mieli ymmärtää uuden aamun. Jospa pystynkin rauhottamaan ajatukset yhden kirjan sivuille, uskaltaa upota vaikkapa niihin Paustovskin ajatuksiin elämästä, joita ystävä suositteli. Kertomus elämästä-sarjan ensimmäinen osa odottaa jo pöydännurkalla.
Tämänhetkiseksi sillankaidebiisiksi muodostunut Nina Simonen I wish I knew how it would feel to be free soi taustalla. Laulun sanoissa on surua mutta sointi toiveikas. Sillankaide tekee veden ylityksen turvalliseksi, rajaa pois pudotuksen.
Kommentit
Kiitos voimalähetyksestä, taisit olla myös ensimmäinen virallinen ei-spam kommentoija nurkkauksessani :)