Jasmiiniteen ääreltä - hyppelehtien
En millään malttaisi kirjoittaa kun olisi niin paljon mielenkiintoista luettavaakin, Michel Serresin Luontosopimus esimerkiksi, se on ollut aluillaan Koko-teatterin samannimisen näytelmän näkemisestä asti. Serresin ajatukset ovat tiiviitä, osa suhahtaa sujuvasti ohi (epäilen filosofisen lukutaidon olevan jotenkin samalla lailla persoonakohtaista niinkuin matemaattinen tai kielellinen lahjakkuus ovat -varmasti silti jossain määrin kehitettävissäkin), mutta en anna sen häiritä, uskon ymmärtäväni kokonaisuuden ja osan osista, vähintäänkin voimakkaan tunnesidonnaisesti.
..Enkä kuitenkaan malta olla kirjoittamattakaan. Sairaslomani kaikkine perhepiirin purkuineen ja parkuineen on tehnyt tehtävänsä ainakin tässä kohtaa. Kirjoitan päivittäin ja mikä parasta, olen täydellisen irti työmaailmasta.
Koitin kohti sisäistä rauhaa lihaksia väsyttämällä (linkin takainen kuvastaa hyvin sitä sisäistä vääntymisen yrityksen määrää mikä harjoitusta tehdessä välillä on voimakkaasti läsnä, enemmän kuin oikeaoppinen hengitys, esim) paradoksisti kiiruhtaessani, miettiä sitä fyysistä tilaa, jossa töitä teen ja miltä työnteko tuntui, joskus silloin kauan sitten marraskuussa. Olen tiedostamatta häivyttänyt työnteon maisemaa mielestäni aika tehokkaasti. Sain hakea hetken muistirekisteristä kuullakseni työnteon ääninä, niin ihmisten kuin koneiden. Ja miltä kopiopaperivuorten pölyttämä ja automaattikahvin säestämä huoneilma tuoksuu? Mieli on tyhjä. (Ihanaa!)
Kyllä se sitten taas muistuu, 28.päivä, kun tartun Alvar Aallon suunnitelemaan hissihytin ovenkahvaan ja nousen kuilussa (miten tämä kuulostaa niin nurinkuriselta, kuilua luisutaan alaspäin, mutta eikö siinä pidä voida noustakin?) seitsemänteen kerrokseen.
Mutta miten minä tähän nyt päädyin, työpaikan hissiaulaan seisomaan? Ajatus hyppelehtii. Olen iloinen, varovasti, vaikka välillä sisäisesti tuntuu että uskaltaisin enempäänkin iloon. Kirjoittaminen on ihanaa. Lukeminen on ihanaa. Ja pianomusiikki.
Kuunnelkaa jotain kaunista, jokainen makunne mukaan. Lähden auttamaan isää ruokaostoksissa.
..Enkä kuitenkaan malta olla kirjoittamattakaan. Sairaslomani kaikkine perhepiirin purkuineen ja parkuineen on tehnyt tehtävänsä ainakin tässä kohtaa. Kirjoitan päivittäin ja mikä parasta, olen täydellisen irti työmaailmasta.
Koitin kohti sisäistä rauhaa lihaksia väsyttämällä (linkin takainen kuvastaa hyvin sitä sisäistä vääntymisen yrityksen määrää mikä harjoitusta tehdessä välillä on voimakkaasti läsnä, enemmän kuin oikeaoppinen hengitys, esim) paradoksisti kiiruhtaessani, miettiä sitä fyysistä tilaa, jossa töitä teen ja miltä työnteko tuntui, joskus silloin kauan sitten marraskuussa. Olen tiedostamatta häivyttänyt työnteon maisemaa mielestäni aika tehokkaasti. Sain hakea hetken muistirekisteristä kuullakseni työnteon ääninä, niin ihmisten kuin koneiden. Ja miltä kopiopaperivuorten pölyttämä ja automaattikahvin säestämä huoneilma tuoksuu? Mieli on tyhjä. (Ihanaa!)
Kyllä se sitten taas muistuu, 28.päivä, kun tartun Alvar Aallon suunnitelemaan hissihytin ovenkahvaan ja nousen kuilussa (miten tämä kuulostaa niin nurinkuriselta, kuilua luisutaan alaspäin, mutta eikö siinä pidä voida noustakin?) seitsemänteen kerrokseen.
Mutta miten minä tähän nyt päädyin, työpaikan hissiaulaan seisomaan? Ajatus hyppelehtii. Olen iloinen, varovasti, vaikka välillä sisäisesti tuntuu että uskaltaisin enempäänkin iloon. Kirjoittaminen on ihanaa. Lukeminen on ihanaa. Ja pianomusiikki.
Kuunnelkaa jotain kaunista, jokainen makunne mukaan. Lähden auttamaan isää ruokaostoksissa.
Kommentit