Kaapin päältä löytynyt muisto

Oma koti näyttää vähän vieraalta keskipäivän hämärässä, valon tai sen heijastuman voi vain kuvitella näkevänsä kattopeltien ohuessa lumipeitteessä, kynttilät palavat ikkunalaudalla koko päivän. Koti myös kuulostaa vieraalta, naapurin huonokuuloinen eläköitynyt rouva biologi huudattaa yleisradion uutisia parin tunnin välein. Taloon muuttaessani seinänaapurin vaihtumisesta huolestunut rouva ilahtui, kun kuuli opiskelijan statuksestani. Naapuruus turvallistui saman tien jaetun kokemuksen, akateemisen tutkinnon myötä. Omani tietysti eri alalta ja edelleen keskeneräinen, mutta se ei ollut samalla lailla merkitysellistä.

Jään kuuntelemaan kuinka postimies kopsuttelee portaissa kerros kerrokselta alaspäin, pysähtyy luukuille, oman oveni takana myös, järjestelee ilmaisjakelulehdet (muistan taas, pitäisi askarella eikiitos oveen) ja satunnaisen laskukuoren luukusta sopivaksi nipuksi ja on jo menossa kerrosten puolivälissä kun lehdet ropsahtavat eteisen lattialle. Rappu on muuten aika unelias, hissin kori raapii ajoittain kuilunsa seinää, eteiseni poskea, kun joku tilaa kyydin. Perillä kerroksissa yli vuosisataisen Stiglerin kaksi ovea kolistellaan auki ja läskäytetään kiinni rytmikkäästi, kiireen voimalla tai - mahdottomaan - äänettömyyteen pyrkien.

Kirjastosta lainatun, ikkunalaudalle unohtuneen Lewis Carrollin Wonderlandin kullatut reunat kiiltävät kynttilänvalossa. Ajattelin viimeaikojen umpisolmuisen ihmetyksen tilani sointuvan Liisan yllätykselliseen retkeen ihmemaassa, mutta huomaan essumekkoisen Liisan paljon topakammaksi seikkailijaksi kuin miksi itseni tällä hetkellä tunnen.

Lainattu satu antoi kuitenkin apua lauantaisten naamiaisten asuvalintaan. Hassu jänis ja Liisa toivat terveiset omasta kuvitellusta avaruudestaan tähtitieteellisen teeman ympärille taiottuihin juhliin. Kotimatkalla pyörin ympäri, näkökenttää niskan taivuttelulla jatkaen ja tunsin lapsekasta iloa, niinkuin joka kerta, tunnistaessani tutut tähtikuviot taivaan samettipeitosta.

Mietin arjen ja juhlan vastavuoroista voimasuhdetta, kumpikin menettää arvossaan jos toinen heikkenee tai jää pois. Lauantaisten tupareiden nähty vaiva teki juhlan elämyksestä erityisen. Tuikkeeseen tehdyllä pakomatkalla, Liisana sohvalta keittiöön kurkkiessani katse löysi kaapin päältä punavalkoraitaisen mariannepurkin, joka tupsautti mieleen muiston lapsuudesta. Valtavalta tuntunut karkkipurkki oli lahja sisupastillin tuoksuiselta vaarilta, ihan ikioma ja täynnä piparminttu-kuorisia suklaakarkkeja siinä määrin äärettömästi, ettei niitä saanut kertaistumalta syötyä vaikka pienet pulleat posket ja sormet tosissaan töitä tekivätkin.

Muistosta tekee arvokkaan sen harvinaisuus, tuntuu että olen työntänyt lapsuuden ja kouluvuodet johonkin syvälle, itseltä ulottumattomiin. Jokainen esiinongittu, herätetty säie saa siksi aikaan iloa. Pikkusiskolla on paljon elävämpi ja värikkäämpi kuva kahden vuoden viiveellä yhdessä vietetystä lapsuudesta. Oman elämän lyhyys muistoissa mitattuna on hämmentävää. Tunne siitä että alkupään elämästäni olisi minussa elänyt joku muu, joka on vienyt muistot mennessään vaihtaessaan tämän hetkisen minun kanssa vuoroja. Ajattelenkohan näin vaikka seuraavan kymmenen vuoden kuluttua? Toivoisin että en, ainakin nyt tuntuu että olen enemmän auki elämälle kuin kymmenen vuotta sitten, iskelmäheraiseen kliseeseen tämän postauksen päättääkseni.