Hajanaista Tampereelta
Muutin vähän edellisen postauksen otsikkoa (ent. Tanssitaan!) koska se rupesi kuulostamaan turhan maaniselta. Pyyntö on enemmän minua. Ja vaikka flamencoa tanssin yksinkin, niin tangoa, argentiinalaista ja kotimaista, lavavalssia, foxia, rockia, salsaa...!
***
Kävin viikonloppuna Tampereella. Kaupungissa on jotain hassua, hämäläisen lempeää hitautta. Ystävä kertoi Helsingistä Tampereelle vuosia sitten muuttaneen isänsä edelleen kiroavan paikallisten hidasta liikkeellelähtöä liikennevalojen vaihtuessa. Keltaisella ei kaasutella niinkuin pääkaupungissa vaan valo vaihtuu rauhassa vihreäksi ennen kuin muutokseen reagoidaan kytkimen nostolla. "Eisevväliä" opettivat pohjoisesta kaupunkiin muuttaneet, jo tamperelaistuneet serkkuni mentaalista hokemaa hekotusten saattelemana.
Lauantai meni leipoessa ja askarrellessa tädin keittiönpöydän ääressä, mutta sunnuntaina ehdimme kiertämään pari valokuvanäyttelyä, suuntasimme Vapriikkiin Backlight 05 valokuvatriennaalia katsomaan, mutta katsoimme myös tämän ja kiersimme kenkämuseossa (josta löysin 1920-luvun vitriinistä monta ihanaa kenkäparia! Niitä pidempivarsisia, nyöritettäviä joissa nilkka on siro ja askel kevyt, naisellisesti katukivetyksellä kopiseva - todellisuudessa on varmasti vaatinut hermoja veivata kapeita kengännauhoja auki ja kiinni, puhumattakaan kylmästä kivistävistä varpaista, siroon pyöreäkärkiseen malliin tuskin mahtui lampaanvillaista sukkaa, mutta jäin silti haaveilemaan..).
Backlight 05:stä, niinkuin niin monesta muustakin näyttelystä aikaisemmin, jäi mieleen osaan töistä piilotettu, toisista suoraan silmille hyppäävä väkivalta. Usein sen ohittaa kohdalla kavahtaen ja seuraavan kuvaryhmään mennessä unohtaen, mutta tällä kertaa satuimme kiertämään erään saleista niin, että ensimmäisenä, kulman takaa ennen kuin kunnolla ehdin tajuta mitä suurennettu valokuva esitti, seisahduin katsomaan yksityiskohtaista värivalokuvaa pienen tytön ympärileikkauksesta.
Kuvan väkivaltaisuus oli hyvin fyysistä. Viillon aie, paljas iho, asento saivat reagoimaan voimakkaasti, en pystynyt käymään muita saman sarjan kuvia läpi. Kiersin näyttelytilaa hajamielisenä miettien onko minulla oikeutta reaktiooni? Kyse on valokuvasta, jonka katsomisesta olen maksanut pääsymaksun, valinnut etuoikeutetusti vaikutuksen lähteeni. Kuvan kasvoton tyttö, edes leikkausta suorittaneet naiset eivät saaneet valinnan mahdollisuutta.
Triennaali on otsikoitu välittämään "koskettavaa tavoittamatonta", esimerkiksi kulttuuriin sidottuja perinteitä. Ymmärrän taiteen funktion tiedon, tunteen, kokemuksen välittäjänä. Parhaimmillaan taide-elämys on eheyttävä kokemus uutta, sisäistä ja ympäristöön sidottua näkökulmaa laajentava (en kieltämättä ehkä ollut oikeassa mielentilassa näin raadolliseen perspektiivin vaihtoon). Mutta rittääkö tiedon rekisteröinti tässä kohtaa, tai minkään muunkaan teoksen kohdalla, jolla kuvataan uskonnolliseen perinteeseen hunnutettua yksityisyyden tai ihmisoikeusloukkausta? En osaa vastata tähän.
Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla näytettiin muistaakseni leffaa aiheeseen liittyen, kertoi ympärileikkausta vastustavasta afrikkalaisesta naisesta joka vaaransi perheensä ja erityisesti tyttölapsiensa tulevaisuuden kieltämällä heidän ympärileikkauksensa. En muista elokuvan nimeä, olisi mielenkiintoista nähdä se tämän herätteen jälkeen.
Jindrich Streitin pakolaisleirikuvat olivat katsojalleen lempeämpiä, Pirjo Honkasalon palkitusta tuttuja.
***
Ääh, luisun taas melancholian puolelle vaikka juuri peräsin iloa. Katkonaista, sekavaa, väkinäistäkin. Huomaan kirjoittavani kaikesta muusta kuin mitä todella ajattelen ja tunnen tällä hetkellä.
On kuitenkin jo myöhä. Huomenna, ehkä.
***
Kävin viikonloppuna Tampereella. Kaupungissa on jotain hassua, hämäläisen lempeää hitautta. Ystävä kertoi Helsingistä Tampereelle vuosia sitten muuttaneen isänsä edelleen kiroavan paikallisten hidasta liikkeellelähtöä liikennevalojen vaihtuessa. Keltaisella ei kaasutella niinkuin pääkaupungissa vaan valo vaihtuu rauhassa vihreäksi ennen kuin muutokseen reagoidaan kytkimen nostolla. "Eisevväliä" opettivat pohjoisesta kaupunkiin muuttaneet, jo tamperelaistuneet serkkuni mentaalista hokemaa hekotusten saattelemana.
Lauantai meni leipoessa ja askarrellessa tädin keittiönpöydän ääressä, mutta sunnuntaina ehdimme kiertämään pari valokuvanäyttelyä, suuntasimme Vapriikkiin Backlight 05 valokuvatriennaalia katsomaan, mutta katsoimme myös tämän ja kiersimme kenkämuseossa (josta löysin 1920-luvun vitriinistä monta ihanaa kenkäparia! Niitä pidempivarsisia, nyöritettäviä joissa nilkka on siro ja askel kevyt, naisellisesti katukivetyksellä kopiseva - todellisuudessa on varmasti vaatinut hermoja veivata kapeita kengännauhoja auki ja kiinni, puhumattakaan kylmästä kivistävistä varpaista, siroon pyöreäkärkiseen malliin tuskin mahtui lampaanvillaista sukkaa, mutta jäin silti haaveilemaan..).
Backlight 05:stä, niinkuin niin monesta muustakin näyttelystä aikaisemmin, jäi mieleen osaan töistä piilotettu, toisista suoraan silmille hyppäävä väkivalta. Usein sen ohittaa kohdalla kavahtaen ja seuraavan kuvaryhmään mennessä unohtaen, mutta tällä kertaa satuimme kiertämään erään saleista niin, että ensimmäisenä, kulman takaa ennen kuin kunnolla ehdin tajuta mitä suurennettu valokuva esitti, seisahduin katsomaan yksityiskohtaista värivalokuvaa pienen tytön ympärileikkauksesta.
Kuvan väkivaltaisuus oli hyvin fyysistä. Viillon aie, paljas iho, asento saivat reagoimaan voimakkaasti, en pystynyt käymään muita saman sarjan kuvia läpi. Kiersin näyttelytilaa hajamielisenä miettien onko minulla oikeutta reaktiooni? Kyse on valokuvasta, jonka katsomisesta olen maksanut pääsymaksun, valinnut etuoikeutetusti vaikutuksen lähteeni. Kuvan kasvoton tyttö, edes leikkausta suorittaneet naiset eivät saaneet valinnan mahdollisuutta.
Triennaali on otsikoitu välittämään "koskettavaa tavoittamatonta", esimerkiksi kulttuuriin sidottuja perinteitä. Ymmärrän taiteen funktion tiedon, tunteen, kokemuksen välittäjänä. Parhaimmillaan taide-elämys on eheyttävä kokemus uutta, sisäistä ja ympäristöön sidottua näkökulmaa laajentava (en kieltämättä ehkä ollut oikeassa mielentilassa näin raadolliseen perspektiivin vaihtoon). Mutta rittääkö tiedon rekisteröinti tässä kohtaa, tai minkään muunkaan teoksen kohdalla, jolla kuvataan uskonnolliseen perinteeseen hunnutettua yksityisyyden tai ihmisoikeusloukkausta? En osaa vastata tähän.
Syksyn Rakkautta ja Anarkiaa-festareilla näytettiin muistaakseni leffaa aiheeseen liittyen, kertoi ympärileikkausta vastustavasta afrikkalaisesta naisesta joka vaaransi perheensä ja erityisesti tyttölapsiensa tulevaisuuden kieltämällä heidän ympärileikkauksensa. En muista elokuvan nimeä, olisi mielenkiintoista nähdä se tämän herätteen jälkeen.
Jindrich Streitin pakolaisleirikuvat olivat katsojalleen lempeämpiä, Pirjo Honkasalon palkitusta tuttuja.
***
Ääh, luisun taas melancholian puolelle vaikka juuri peräsin iloa. Katkonaista, sekavaa, väkinäistäkin. Huomaan kirjoittavani kaikesta muusta kuin mitä todella ajattelen ja tunnen tällä hetkellä.
On kuitenkin jo myöhä. Huomenna, ehkä.
Kommentit