Lehtivihreää
Tänään etsin vihreän kruunun kattolampun koukkuun hankkimaani teräsamppeliin.
Olen haaveillut viheriöivästä kattokruunusta melkein vuoden päivät, mutta asioiden etenemiseen tarvitaan toisinaan lisää asioita, niitä joita puolestaan vaimentaa tai laittaa sivuun kunnes eivät enää satuta käsiteltäessä, niiden tilalla voi häärätä valmiiksi aikaisempia.
Luon nahkaani kodin uudelleenjärjestelyllä. Television on lähdettävä, musta laatikko on ollut hiljaa melkein koko ajan viime vuoden marraskuun muutosta lähtien, olen vieraantunut sen sähköisestä sanomasta. Jos joskus olen kiinnittänyt huomioni johonkin ohjelmatietoon, niin kanavana on yleensä ollut Ylen Teema, mutta sen kieleen puheradioni ei taivu.
Enkä taivu minäkään tähän digidigidägädägään. Maksaisin mieluummin kohtuullisen summan, jos voisin lastata netistä katseluoikeiden kiinnostavaan dokkariin tai leffaan omalle koneelleni ja hämmentyä vieraista kulttuureista tai lumoutua satumaisista tarinoista juuri silloin kun hämmennykselle tai lumoukselle on tilausta (Joo olen kuullut että jotkut jo leffoja.., en ole kokenut skypehypeäkään vielä. Blogataan nyt rauhassa hetki ja katsotaan sitten keväämmällä, tässä niin kiire ole.). Television tilalle tulee myös jotakin vihreää, puoliksi varjossa viihtyvää, tai lipasto, tai molemmat!
Pian, kunhan joulusta selviän (kunhan saan elettyä riipivät pyhäpäivät joita niin usein aikaisemminkin olen paennut milloin saareen ystävän kanssa, milloin ulkomaille) käärin myös paketistaan Taidelainaamosta viime viikolla tekemäni löydön. Johanna Kiivaskosken teoksen "Jalot ratsut". Syvissä kirsikkapuun tummissa kehyksissä vaalealla taustalla kiinanlaikkuköynnöksen oksa jonka kahdella lehdellä askeltavat lehtiin leikellyt jalot ratsut, pyöreäperäiset, mielessäni ne korskuvat Mongolian aroilla. Maksan vielä paketissa odottavasta mielenylentäjästä kuukausivuokraa ja jos pysyn tasaerissä (mikä on oletettavaa, en odota suuria rahalähetyksiä salaisilta tai muiltakaan tahoilta lähiaikoina) niin lehtivihreänsä hiljalleen kadottava kauneus on minun 22:n kuukauden kuluttua. Juuri työn katoavaisuudessa piilee osa sen viehätysvoimasta - tai sitten vain haluan harjaantua luopumisen teemassa. Vem vet, tämä objekti saa minut onnelliseksi, ja hyvä niin.
Eilen ikäväspäissäni mietin myös miten järjestää 30v-illalliset noin kymmenelle hengelle 22 neliön uunittomassa yksiössäni. Ehkä kirjoitan kutsuihin reseptin, jokaiseen erilaisen, vieraalleen sopivan ja pöytä kattuu kuin itsestään.. Sänky pitää varmaan nostaa seinälle ja pöydät järjestää halkomaan huonetta viistosti nurkasta nurkkaan. Tähän palaan varmasti vielä, nyt on mentävä, ystävä odottaa lounasseuraa!
Olen haaveillut viheriöivästä kattokruunusta melkein vuoden päivät, mutta asioiden etenemiseen tarvitaan toisinaan lisää asioita, niitä joita puolestaan vaimentaa tai laittaa sivuun kunnes eivät enää satuta käsiteltäessä, niiden tilalla voi häärätä valmiiksi aikaisempia.
Luon nahkaani kodin uudelleenjärjestelyllä. Television on lähdettävä, musta laatikko on ollut hiljaa melkein koko ajan viime vuoden marraskuun muutosta lähtien, olen vieraantunut sen sähköisestä sanomasta. Jos joskus olen kiinnittänyt huomioni johonkin ohjelmatietoon, niin kanavana on yleensä ollut Ylen Teema, mutta sen kieleen puheradioni ei taivu.
Enkä taivu minäkään tähän digidigidägädägään. Maksaisin mieluummin kohtuullisen summan, jos voisin lastata netistä katseluoikeiden kiinnostavaan dokkariin tai leffaan omalle koneelleni ja hämmentyä vieraista kulttuureista tai lumoutua satumaisista tarinoista juuri silloin kun hämmennykselle tai lumoukselle on tilausta (Joo olen kuullut että jotkut jo leffoja.., en ole kokenut skypehypeäkään vielä. Blogataan nyt rauhassa hetki ja katsotaan sitten keväämmällä, tässä niin kiire ole.). Television tilalle tulee myös jotakin vihreää, puoliksi varjossa viihtyvää, tai lipasto, tai molemmat!
Pian, kunhan joulusta selviän (kunhan saan elettyä riipivät pyhäpäivät joita niin usein aikaisemminkin olen paennut milloin saareen ystävän kanssa, milloin ulkomaille) käärin myös paketistaan Taidelainaamosta viime viikolla tekemäni löydön. Johanna Kiivaskosken teoksen "Jalot ratsut". Syvissä kirsikkapuun tummissa kehyksissä vaalealla taustalla kiinanlaikkuköynnöksen oksa jonka kahdella lehdellä askeltavat lehtiin leikellyt jalot ratsut, pyöreäperäiset, mielessäni ne korskuvat Mongolian aroilla. Maksan vielä paketissa odottavasta mielenylentäjästä kuukausivuokraa ja jos pysyn tasaerissä (mikä on oletettavaa, en odota suuria rahalähetyksiä salaisilta tai muiltakaan tahoilta lähiaikoina) niin lehtivihreänsä hiljalleen kadottava kauneus on minun 22:n kuukauden kuluttua. Juuri työn katoavaisuudessa piilee osa sen viehätysvoimasta - tai sitten vain haluan harjaantua luopumisen teemassa. Vem vet, tämä objekti saa minut onnelliseksi, ja hyvä niin.
Eilen ikäväspäissäni mietin myös miten järjestää 30v-illalliset noin kymmenelle hengelle 22 neliön uunittomassa yksiössäni. Ehkä kirjoitan kutsuihin reseptin, jokaiseen erilaisen, vieraalleen sopivan ja pöytä kattuu kuin itsestään.. Sänky pitää varmaan nostaa seinälle ja pöydät järjestää halkomaan huonetta viistosti nurkasta nurkkaan. Tähän palaan varmasti vielä, nyt on mentävä, ystävä odottaa lounasseuraa!
Kommentit