Poni ja minä

Keikun ja huojun satulassa epämuotona kunnes rentoudun kuuntelemaan leveän selän liikkeitä allani. Poni on valpas tuulisessa säässä, metsäsissien paukutellessa tulevaa vuotta. Ystävä vierellä rauhoittaa eläintä lempeillä kuiskauksillaan ja sen käynti reipastuu mitä pidemmälle hämärään etenemme. Keinuvan käynnin lomassa puhelemme vielä kokemattomista löytöretkistä Gröönlantiin ja Kirgisian aroille. Tiputtelemme metsäpolulle ajatuksia eroista ja seinäkiipeilystä.

Kettu juoksee hämärän turvin jään poikki. Taivas on tummunut odottamaan myrskyä ja metsänlaita mukailee sitä mustallaan. Jos maan valkoinen ei olisi niin puhdas, emme näkisi eteemme valottomalla taipaleella. Kävellessäni vuorostani vierellä, poni puskee kapealla polulla lähelle, huolehtii että pysyn matkassa. Kosketan ohimennen karheaa kaulaa, sipaisen lapasella satulan viertä. Pienenä ahmitut hevoskirjamuistot tulvivat mieleen.

Tuuli yltyy loppumatkasta, sen tuntu säilyy poskissa kotiin saakka.