Ystäväni P

Ystäväni P ei hymyile. Tämä ihminen tuntee minut vuosikymmenien (kahdesta on monikoksi) takaa. Kevään väsyttämä ystävä on vakava tyttö luonnoltaan, mutta tällä kertaa olen läkähdyksissäni tapaamisen päätyttyä. Huomaan tehneeni hartiavoimin töitä valaistakseni kasvonsa, koska sen ne tekevät, kääntyessään hymyyn. Kasvonsa, jotka näin viimeksi kun katsoin Tunnit. Ystäväni P muistuttaa erehdyttävästi filmitähteä. Tämä ystävä, jonka hymyn eteen teen töitä, on kouluvuosien muistoarkistoni, mieleni on aktiivisesti unohtanut lähes kolmentoista vuoden tapahtumat. Muistottomuus on hankala tuntemus. En ole ollut enempää koulukiusattu kuin kukaan muukaan ylipainoinen ala-astelainen, ja yläasteella ja lukiossa olin normaalisti 'mukana' en 'ulkopuolella'. Jokin on silti painanut kaiken sen arjen niin syvälle, etten saa siitä omin avuin otetta. Ystäväni ranka on siis minunkin tukeni, ojennumme saman mittaisin kaarin vuosien halki.

Järjestään ihmettelen lähes ihmiselämän pituisia ystävyyssuhteita joita minulle on suotu muutama. Tämä on eräs niistä. Jo vuosien ajan olemme asuneet eri paikkakunnilla, tavanneet satunnaisesti lomien aikaan ja kesäisin, ja vaikka kirjeenvaihtokin on kovin kituliasta ei meillä koskaan ole ongelmaa jatkaa siitä mihin jäämme. Poimimme hetken pään tarkoin sormin ja punomme puuttuneen ajan välillemme kunnes olemme jälleen saman mittaiset.

Tällä kertaa vien ystävän uudelle asunnolleni - en lakkaa innostumasta ajatuksesta, että uusi silmäpari todistaa valkeat seinät ja laatoitetun ikkunalaudan, joka on juuri sopivalla korkeudella kyynärvarsin nojailla. Ystäväni P keksii asuntoon valaistuksellisen ratkaisun, jota päätän kokeilla. Juomme sisilialaista valkoviiniä divaaniksi levitetyllä futonilla loikoillen ja tajuan tietoisen yritykseni olla läsnempänä kuin normaalisti ystävää kuunnellessani. Huolestun ehkä turhaan vakavuuttaan, mutta se kontrastoi oman mielentilani kanssa viinin imeytyessä solu solulta syvemmälle, muuttopäivän lähestyessä. Jutustelun keskeyttää toviksi ikkunan taakse ilmestynyt parivaljakko, nuori poika tikerinharmaan kissansa kanssa. Harmaa on pysähtynyt ikkunani alle syömään ruohoa, aiheuttaen väistämättä iihkun minussa.

Samansuuntaista kotimatkaa tehdessämme myhäilen vaivihkaa onnistumistani, ystävän olemus on rennompi, raitiovaunun ikkunasta katumaisemaa lakaiseva katse levollisempi. Halaammeko, en muista, mutta hymyilemme heit, sovimme seuraavan hetken josta yhdessä nappaamme kiinni.